Päiväreppu-reissulla Uruguayssa

Buenos Aires mereltä käsin

 Noooh, nytpä täällä kirjoitellaan taas. Radiohiljaisuutta on kestänyt, koska yhdeksän päivää Uruguayssa, tuossa Etelä-Amerikan Sveitsissä, taittuivat pelkillä päivärepuilla, joten läppäri ei valitettavasti mahtunut kyytiin.

Kun oli pari päivää liikkunut pelkän päivärepun eikä 17 kilon rinkan kanssa, heräsi kysymys, miksi ihmeessä tässä on edes matkustettu niin isojen kassien ja pussien kanssa? 20-25 -litrainen reppu on toki vähän pieni kahden kuukauden matkalle, mutta jo sellainen 35-litrainen reppu, jollaista itse käytän hiihtohommissa, olisi ollut varsin riittävä. Meiltä puuttui oikeastaan vain pitkät housut, pitkät paidat (esim. merinot) ja kuoritakki. Muuten oltaisiin jo pärjätty.

Kuinka helppoa sen pikkurepun kanssa oli olla busseissa, hostelleissa, kadulla. Miksi, miksi näin ei ollut aikaisemmin? Vastaushan on ilmeinen: Piti päästä vuorille, joten piti olla lämmintä vaatetta sekä kaiken maailman pikkukilkkeitä mukana. Siitä se ison repun tarve. Kuten aikaisemmista päivityksistä käy ilmi, ei me oikein vuorille sitten mentykään, joten repussa olikin aika hitoksee liikaa kamaa.

Jos siis suuntaa lämpimiin maihin, viettää aikansa pääasiassa rannikolla, tai muussa vastaavassa paikassa jonne ei tarvitse tuoda varusteita omasta takaa, yllättävän vähällä sitä ihmislapsi pärjää. On nimittäin aika jännä juttu tuo matkatavaroiden karsiminen äärimmäiseen minimiin. Kantsii kokeilla.

Kantsii muiden reissumimmien ottaa mallia. 22 litraa kamaa yhdeksälle päivälle. Ei huono

Mutta mites? Sitä käytiin siis Uruguayssa, erään imatralaisen tulevan vuorikiipeilysuuruuden käyttämään tyyliin, eli light and fast. Ja oli helppoa, kuten ylempänä kerrottiin. Yhdeksään päivään mahtui kaiken näköistä toimintaa, joista saisi tarinaa taas yhden opparin verran, joten yritetään pitää homma lyhyenä (just joo...).

Laivamatka Uruguayhin kestikin tunnin sijasta kolme, koska vain halvin on meille paras. Lippujen osto netistä oli tehty semi-vaikeaksi, mutta eipä kai ulkomaalaisenkaan ole helppoa ostaaVR:n lippuja... Tai ehä mie tiiä. Joen ylitys (maailman leveintä vuonoa pidetään yleisesti maailman leveimpänä jokena) Colonia de Sacramentoon, Uruguayn Tallinnaan, meni kuin mikäkin tallinnan risteily, joten lepposta oli. Taxfree ei vain ollut ihan samanlainen. Kaikki mitä kaupassa oli, oli tuontitavaraa ja aika hiton kallista. Itse Colonia de Sacramenton, eli tuttavallisesti Colonian, vanha kaupunki oli sitä Tallinnan vanhaa kaupunkia, joten eipä se kovin kummoinen mielestämme ollut, vaikka Lonely Planet sitä hekuttikin Uruguayn yhdeksi ”must see” -jutuksi. Lounari nyt onkin kaiketi jenkkilässä painettu, ja eihän siellä oikein ole noita ”vanhoja kaupunkeja”, joten ehkä siinä syy hehkutukseen. Raflatkin oli niin pirun kalliita, mutta onneksi löydettiin eräs nakkiputka josta sai hampparia. Ei siis kuoltu nälkään. Bussi Montikkaan lähti sitten myöhemmin illalla, joten palloilun ja ihmettelyn jälkeen bussiin ja pääkaupunkiin. Montikassa taksi hostlalle, check-in, ruoan etsintä ja unille. 

Absurdi homma tapahtui yöllä, yövyimme siis dormissa, kun miut herätti respan työntekijä. Respan setä puhua molotti espanjaa, ja siinä puoliunessa en oikein mitää tajunnut koko hommasta. Muistan vain pyytäneeni että saman saisi englanniksi. No, juttu alkoi selviämään, ja olimme kuulemma ”ottaneet” jonkun pariskunnan sängyt, ja meidän olisi pitänyt muuttaa toiseen huoneeseen keskellä yötä. Hassu juttu, mutta sängyt olivat ilman lakanoita ja respan toinen setä oli meille sängyt osoittanut. Siinäpä oltiinkin sitten äkkiä hereillä kun tilanteen absurdius valkeni ja homma piti ihan oikeasti käydä selvittämään. Kävi ilmi, että hostelli oli mokannut sänkyjen kanssa (poistanut lakanat ja laittaneet sängyt ”vapaiksi”), ja pariskunta laitettiin toiseen huoneeseen nukkumaan. Meidän ei siis tarvinnut muuttaa keskellä yötä. Oli aika hassua toimintaa tuo. Hostellin työntekijänä en ihan heti lähtisi sekoilemaan huoneeseen ja herättämään asiakkaita, jos sänkypaikoissa on häikkää. Ensin voisi asian selvittää juurta jaksain. No eipä siinä. Saatiin onneksi taas unen päästä kiinni.

Aamulla sitten bussiasemalle ja bussin suunnaksi rannikko. Äitini eräs tuttu asuu miehensä kanssa talvet Uruguayssa, joten oltiin vielä ennen rannikolle lähtöä sovittu treffit lounaan merkeissä. Satu ja Pekka olivatkin aika mukavia tyyppejä, ja sovimme että voimme mennä heidän luo käymään, mikäli aikataulu antaa myöten.

Bussi siis Punta Del Diabloa kohti. Diablo olisi kuulemma aika rauhallinen kalastajakylä, jossa pitäisi ihmislapsen viihtyä. Kyllä me viihdyttiinkin, meillä oli kiva hostelli, täynnä ihan ok tyyppejä, ja pääsimme myös surffaamaan yhtenä päivänä. Diablo ei kuitenkaan ollut ihan se mitä haettiin. Satuimme juuri uruguaylaisten loman vieton loppuun, joten kylä oli aika täynnä. Lisäksi hostellimme oli aika kaukana rannasta, kylä oli kuin haulikolla ammuttu (eli kaikkialle oli pitkä matka) ja paikka oli rastapäähipinretaleiden kansoittama. Ei mitään hippiliikettä ja rastoja vastaan, eikä kaikki vetelehtijät ja kilistimien soittajat olleet rastahippejä, mutta kuitenkin... Ei viihdytty niin hyvin kuin olisi voinut. Neljäntenä päivänä vaihdettiin maisemaa, ja otettiin suunnaksi tunnin matkan päässä oleva Barrio de Valizas. Diablossa tutustuttiin norjalaiseen vajaaseen viisikymppiseen Knutiin, ja Knut sitten lähti meidän kanssa Valizakseen. Äijä oli niinkin mukavaa seuraa, tai sitten me oltiin niin mukavaa reissuseuraa, että viihdyttiin yhdessä Cabo Polonioon asti.

Nuo mustat pisteet ovat surffareita.

Ruuhkaisaa illallisaikaa.Onneksi me syötiin jo aiemmin

Roña, paras koira!

Oli uima-allaskin!

Mutta ensin Valizas. Ainakin itse pidin Valizaksesta paljon enemmän kuin Diablosta. Turreja ei ollut oikeastaan yhtään, hostelli oli lähellä rantaa, ja biitsi oli hyvä. Ainut vain, että surffilautojen vuokraaja oli jossain viettämässä Carnaval-juhlaa (joka on siis samaa juhlaa kuin Brasilian karnevaalit), eikä lautoja siis saanut. Jännä miten etelä-amerikkalaisia ei kiinnosta tehdä bisnestä. Ollaan törmätty samanlaiseen myös Ecuadorissa, Chilessä ja Argentiinassa. Myös Knut sanoi samaa. Kun on jo tehnyt ”tarpeeksi” rahaa sille päivälle (eli on kattanut kulut tms) voikin olla vaikka palvelematta asiakkaita, tai laittaa kioskin kiinni. Kummallista. Ja pakkohan niiden lautojen on jossain jemmassa olla, ja eiköhän se stäshi olisi löytynyt parilla puhelinsoitolla. Joku kaverin kaverin kaveri olisi käynyt antamassa laudat, rahat tiskiin ja eikun vesille. Mutta ei. "Mie oon keitolla jossain Punta Del Estessä. En mie halua lisää rahaa". Ei siis päästy surffaamaan, mutta ihoa grillattiin sitäkin enemmän, ja Valizas oli kiva paikka. Naama ja Naamio suosittelee.

Lisäksi, saatiin mahdollisuus osallistua perinteiseen Uruguaylaiseen grillaukseen, Asadoon, peräti kahtena iltana, joten oli kyllä kivvoo. Valizaksessa olomme osui sopivasti viikonlopulle, joten hostellin henkilökunta grillaili sitten pe-la-su. 110 paikallista ränkylää, eli neljä euroa, ja eikun pöydän ääreen syömään. Perjantaina saatiin makkarahamppareita, eli chorizo-pan (choripan) -settejä, ja lauantaina sitten ihka oikeaa asadoa, eli naudan ribsejä. Ja oli hyvää. Seura oli myös hyvää ja kaikki toimi.

Makkurien halkaisua. Sitten syömään!

Kuulemma perinteinen uruguaylainen juoma....?

Asadot tulilla!

Ja, meinasin unohtaa. Koska uruguaylaiset, etelä-eurooppalaisten tavoin, syövät illallisen noin kello 23 aikaan, niin meille ehti Knutin kanssa kehittyä perinteinen aperatiivi-ruokailu noin seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Ostettiin chorizo-makkaraa, juustoja, viiniä ja olutta, ja sitten keskusteltiin Norjan ja Suomen terveydenhuollon ja hyvinvointivaltio-mallin eroista, sekä muista päivän polttavista aiheista. Sekin oli äärimmäisen mukavaa. Meillä ei oikein Ecuadorin ja Olónin jälkeen ollut ulkomaalaisia kavereita, joten setä Knut oli enemmän kuin tervetullut messiin. Oli äärimmäisen mukavaa kun oli uusi naama remmissa, mikään päivä ei ollut ”samanlainen” kun piti se kolmaskin ottaa huomioon ja puhua pääasiassa engantia joka päivä. Pieniä itsestäänselvyyksiä, mutta silti, ah niin äärimmäisen tyydyttävää. Kiitos sinulle Knut Pitkäviiksi!

Vaikka miten yritän pitää tekstin lyhyenä, kerrottavaa silti riittää. Sori.

Valizaksesta suunnattiin sitten Cabo Polonioon, luonnonpuistossa sijaitsevaan kalastajakylään. Kylään pitää mennä noin 30 minuutin matka bussiasemalta kuorma-auton kyydillä, koska mitään varsinaista tietä sinne ei mene. Loput speksit kylästä voi katsoa wikipediasta. Lounari kuitenkin paikkaa suositteli, sekä muutama uruguaylainenkin, joten lähdettiin paikan päälle kattelemaan. Ja Knut oli siis messissämme myös.

Cabo oli mukava ja hieno paikka. Saatiin hyvä hostelli meren rannalta, ja meininki oli jees. Ekan päivän hienoimpia juttuja oli, kun hostlaan oli eksynyt useampi muusikko kitaroiden, cajoneiden (laatikkorumpujen), haitarien ja minkä lie munniharppujen kanssa. Lähes koko iltapäivän porukka musisoi, osin jammaillen ja improvisoiden, osin tuttuja biisejä hakien, ja jokainen sai sooloilla, keksiä uutta, liidata. Tyypit olivat NIIIIIN taitavia kaikki. Oli mahtava istuskella kuuntelemassa, nauttia auringosta, juoda virvokkeita, nauttia elämästä.

Ranta jo näkyy

Ja tollasilla siellä siis liikutaan

Ja bändi kasassa

No vähän kerron Cabosta. Jos siis googletit jo, ei haittaa, jos et jaksanut, tässä pieni briiffi. Cabo on pieni kylä meren rannalla, ja kylässä on iso majakka. Rannikko on hyvinkin matalaa ja täynnä karikkoa (jokusen kymmentä laivaa on uponnut sillä alueella 300 sadan vuoden aikana), joten siitä se majakka. Koska kylä on luonnonpuistossa, sillä ei ole omaa sähköverkkoa, joten hommat toimivat aurinkopaneeleilla ja generaattoreilla. Vesihuolto tosin on, mutta meneeköhän ne vessapöntön hommelit suoraan mereen, sitä en tiedä. Kylään päästäkseen joutuu ylittämään noin kahdeksan kilometriä hiekkadyyniä, ja mestoille pääsee helpoiten kuorma-auton lavalla, noin vitosen hintaan. Ja hieno paikka on tuo Cabo. Oli merta, oli dyyniä, oli jopa merijellonaa (elävää ja kuollutta, molemmat haisi kuitenkin ihan samalta....). Päästiin lisäksi vähän myös surffaamaan, joten tyyykättiiiiin. 

Knut ja Ruotsa

Lounasta!

Dyynejä

Eläviä merilejjonia!

Ja kuollu jellona.

 Pois lähtiessä kävi pienen pieni hommeli, joka oli vähän vaikeuttaa asioita. Alustuksena: tykättiin Cabosta, mutta päätettiin lähteä vierailemaan uusien, suomalaisten ystäviemme Satun ja Pekan luona Parque del Platassa noin 50 kilometrin päässä Montevideosta. Ainainen hiekan määrä housuissa, repussa ja lakanoissa alkoi tympimään (enkä ees liioittele. Sitä hiekkaa kulkeutui nimittäin kaikkialle), joten päätettiin lähteä takaisin sivistyksen pariin. Lähdettiin Cabosta kahden aikaan iltapäivällä liikkeelle, ja bussi lähtisi kolmen aikaan luonnopuiston portilta kohti Parque del Plataa. Kuorma-auto, eli trukki, ajeli vielä rannan viertä ennen kääntymistä sisämaahan ja Lehtis räpsi kuvia. Miun piti ottaa kuva Lehtiksestä ja otin sitten Lehtiksen kännykän käteeni. Assosiaatio tuli saman tien.

EI SAA#”'NA!!! ei helvetin helvetti! Olin jättänyt kännykän hostelliin lataukseen. Vitinvitinvitti. Mikänyteteenmitätehdäänvittiiääääh..... No ei siinä mitään, oon ennenkin ollut tiukoissa paikoissa, esimerkiksi rakennustyömaalla, kun betonivalu on käynnissä ja joku menee ns. ketuiksi. Jotain on siis tehtävä ja vähän äkkiä sittenkin. Oltiin jo noin kahden kolmen kilometrin päässä kylästä ja trukki jatkoi matkaansa. Nopea pähkäily ja käskyjen jako, joo, ehdin, ja AUTO SEIS! Hyppään pihalle ja lähen juoksemaan takaisin Caboon. Lehtis jäi kyytiin ja meni hoitamaan lippuja yms viivyttelemään bussia luonnonpuiston portille. Laskin että ehdin ehkä joten kuten jollain takaisin ennen kuin bussi lähtee (sen päivän ainut bussi) kohti Parque del Plataa, ja eikun hiekka pöllyämään jalkojen alla. Paahtavan aurinkon alla. Ilman vettä. Ilman aurinkorasvaa. Oli hienoa.

Pääsin hyvin takaisin Caboon ja sain puhelimen. Seuraava trukki lähtisi vasta kolmelta kohti sivistystä, ja bussi siis lähtisi kolmen aikaan. Vitinvitti. Ei auta kuin lähteä juoksemaan ja toivoa että bussi olisi myöhässä. Kello oli nimittäin puoli kolme. Kahdeksan kilometriä kolmeenkymmeneen minuuttiin. Siihen ei pystyisi ehkä Rahikainenkaan. Ainakaan paljain jaloin upottavassa hiekassa. Ajattelin ja toivoin, että joku auto, joka olisi menossa pois Cabosta, noukkisi miut kyytiin, ja jos tuuperruun jontkaan auringon voimasta, viimeistään trukki korjaa miut kyytiin. Eli ei välitöntä kuoleman vaaraa. Siis matkaan! Ehdin juosta kirmata suunnilleen siihen kohtaan jossa hyppäsin pois trukista, ja kuin tilauksesta, maasturi tulla möyryää miuta kohti!! Auto! Pelastus! Auto myös siis pysähtyi ja Uruguayssa syntynyt, mutta Kanadassa asunut äijä otti miut kyytiin. Huh. Selvisin.

Ennen Uruguayn reissua oltiin katsottu Anthony Bourdainin No Resevations-ohjelman Uruguayn jakso. Bourdain kumppaneineen myös kävi Cabossa, ja heidät majoitti Uruguayssa syntynyt ja Kanadassa kymmenen vuotta asunut Raúl, a.k.a The Condor. Ja tämä samainen Raúl, Condor siis sitten otti miut kyytiin. Melekosta. Piti ottaa oikein kuvat ja kaikki, kun päästiin bussiasemalle. Kotkan, vai kondorikotkan, lailla Raúl sitten miut pelasti ”aavikolta” ja ehdittiin siihen bussiin. Trukin kyydissä olleet saksalaispojat tervehtivät nyökkäyksellä ja kommentilla ”you made it”, mie aivan läpimärkänä hiestä ja naama punaisena vastasin että ”yep...” Eikä Lehtiksenkään tarvinnut enään stressipallo vatsassa huolehtia että ehdinkö. Ehdin. Kiitos Condorin. 

Ruotsa ja The Condor

 Ja sitten Parque del Plata. Sadulla ja Pekalla on siellä oikein kiva talo, ja saimme toimia koko päivän talon vahteina. Heräsimme toki klo 6.00, noin kuuden tunnin unien jälkeen, koska Sadun ja Pekan piti lähteä Montevideoon. Oli vähän aikaista, mutta ei jotenkin raaskinut enää mennä nukkumaan. Oli vähän samanlainen fiilis kuin joku kesälauantai Suomessa, kun herää aikaiseen jostain syystä, mutta ei mene enää nukkumaan. Ei vain raaskinut. Eli mikäs siinä aikaisessa herätyksessä, onpahan enemmän aikaa touhuta. Ja mikä loma lomasta siitä päivästä tuli. Aamupalaa siitä hiljaksiin nassuun, kahvia ihan niin monta kuppia kuin haluaa, auringon nousun katselua, downsiftausta Kauppisen Matin sanoin. Elämä maistui. Olónin jälkeen ei ole tullut samanlaista fiilistä sen hetken hienoudesta, mutta Parque del Platan kylässä, Sadun ja Pekan luona, pääsimme taas kokemaan sen. Nautimme.

Kaiken lisäksi pariskunnalla on oikein oma torni piharakennuksessa. Kyllä, luit oikein, torni. Siellä päiväkahvit maistui erityisen hyvältä, ja aurinko porotti aika mukavasti torniin. Olo oli kuin saunassa. Mikäs siinä grillaillessa itseään! Päivä kulki omaa aikaansa, ja akut latautuivat aurinkoa ottaessa ja elämästä nauttiessa. Onneksi tavattiin Satu ja Pekka ja päästiin heidän luokseen käymään. Se oli hyvä siirto se.

Tornista ei nyt tullut tämän parempaa kuvaa

Päiväkahvit. Auringot ottoa uimapatjoilta. Toimi

Seuraava päivä olikin siirtymä Montevideoon, ja palloiltiin sitten muutama tunti siellä. Montikan vanha kaupunki oli aika kauhea paikka turistihintoineen, turisteineen ja ravintoloiden sisäänheittäjineen. Toki Anthony Bourdainin jalan jälkiä seuraten piti käydä Mercado de Puertossa, jossa sai kaiken maailman grillattua lihaa lounaaksi, mutta paikka oli niiiiiin turistimagneetti, että meinasi järki lähteä. Ääh, onneksi ei oltu kauempaa. Montikasta bussi sitten Coloniaan, ja sieltä lautalla BA :han.

Nyt sitten BA:ssa ja perjantaita viedään. Lento suomeen lähtee maanantaina, ja tässä on siis muutama päivä aikaa touhuta. Pitäisi käydä treenaamassa argentiinalaista tangoa, ja tangoshowkin olisi kiva. Shoppaamaankin pitäisi kuulemma päästä, ainakin Lehtiksen mielestä. Lehtis toimikin tuossa juuri esimerkillisesti ja varasi meille arkkutangon alkeet lauantai-iltapäivälle. Siitähän pääsee vielä hyvin sitten johonkin BA:n työläiskorttelin hämärään milongaan (tanssikapakkaan) veivaamaan!

Viimeiset päivät reissusta siis käsissä. Aika nopeaa, vaikkakin kliseisesti, on mennyt nämä kaksi kuukautta. Pohditaan sitä enemmän seuraavissa päivityksissä!

- Ruotsa ja Lehtis

Niin ja kiitos kaikille lukijoille ja sivuilla käyneille! Blogin kävijämäärä on ylittänyt jo 20 000 rajan!

Ajokortittomana Argentiinassa

Huhit oli halpoja!

Moroo

Tulipas aika tulikiven katkuista tekstiä tuossa edellisessä julkaisussa. Ehkä teksti tuli suoraan sydämestä, ja olihan se Chilen rannikko aika hurjaa settiä meille Ecuadorin peace and love-rannikon jälkeen. Ei se Viña del Marin seutu ollutkaan mitään Malagaa (kirjoittaja ei ole edes käynyt Malagassa), vaan Ranskan etelärannikkoa. Opa nimittäin kiteytti aika hyvin sanomalla, että Viñasta tulee mieleen Ranskan Rivierat, Nizzat ja kumppanit. Ihan kuulemma samanlaista. Ja Opa on kuitenkin ajellut siellä.

Meillä oli viimeisenä päivänä Josén kanssa treffit Valparaisossa, ja se päivä pelasti PALJON. Valparaiso oli nimittäin tosi mukava paikka, varsinkin kun seitsemän vuotta siellä asunut on näyttämässä mestoja. Valparaiso on rönsyilevä, kukkuloilla sijaitseva, pienien kujien kaupunki. Satamasta kun lähtee nousemaan kukkuloille, joko pienillä hisseillä tai sitten kävellen, niin sieltä löytyy kaiken maailman pikkukujaa, portaita ylemmille pikkukujille sekä pieniä rafloja ja kahviloita. Pidimme Valparaison meiningistä paaaaljon enemmän kuin Viñasta, yllättäen, ja vähän sitä mietti että miksi emme menneet suoraan sinne... No, syitä ja muuttujia oli monia siinä vaiheessa elämää. Joka tapauksessa, Valpis oli tosi kiva, ja sen ansiosta meille jäi aika hyvä maku Chilen retkestä!

Salla ja José ihmettelemässä

Hauskoja rappusia

Lehtis pääs kertomaan oikein telkkarissa että kuin kiva Valpis on. Ja vieläpä espanjaksi. Aika kova!

 Nyt sitten ollaan oltu kolme päivää Mendozassa, Argentiinan kiipeilymekassa (?), ainakin jos ottaa huomioon läntisen maailman korkeimman huipun Aconcaguan läheisyyden. Medozasta seikkailut Aconcagualle yleensä alkavat, ja keskustan seikkailukauppa-tarjonta oli sen verran suurta, että rohkenen vetää tälläisen johtopäätöksen. Yöbussi Viñasta Mendozaan oli hieman mukavampi kuin se Quiton bussi, mutta kuski ei vain suostunut pitämään ilmastointia yöllä päällä. Oli aika kuuma. Chilen ja Argentiinan bussisysteemi on aika siisti, näin asiasta kolmanteen. Koska välimatkat ovat pitkiä, niin bussihommelien pitää myös toimia. Kaksikerroksiset bussit ovat täällä arkipäivää, ykkösluokka alakerrassa, ja economy, semi-cama tai cama, toisessa kerroksessa. Matkustaminen on cama-luokassa aika kivaa, penkit ovat vähän mukavampia kuin normibussissa, ja jalkojakin saa ylös tuen avulla. Mie tykkään. No, sellaisilla täällä ajellaan ja mikäpä siinä. 

Koht männää!

Mitäs Mendoza on meille tarjonnut? Eipä oikee mittää... Ainut mitä ollaan päästy tekemään täällä, oli viinitilakierros Maipún kylässä. Viinihomma oli ihan ok, mutta välimatkat olivat sen verran pitkiä tilojen välillä, että pyöräily polttavan auringon alla oli suhteellisen happoista touhua. Skootteri olisi ollut kova, mutta ainiin, ajokortit ovat Suomessa. Eli hikoiltiin ja paahduttiin, mutta ei palettu (onkohan oikea imperfektimuoto?). Vähän siis maisteltiin viinejä, ja muutenkin maalaismaisema oli aika kivaa. Miksi myö ei oltu siellä pidempää, tuumittiin....? No, en tiiä. En oikeesti tiiä. Eikä tiiä Lehtiskään. Mendozan kaupungissa ei ole oikein mitään mikä kiinnostaisi, ja jos haluaa off the beaten track, tarvitsisi auton tai vähintäänkin skootterin välimatkojen takia. Jep. Että silleen.... 

Kolmea eri viiniä siitä

Meni lasiin hengittelyksi ku aurinko teki vähä väsyneeks

Lehtis oli kuitenki skarppina ja tunnisti viinien makueroja. Ei menny hukkaan se homma!

Keksimme kuitenkin tekemistä: Mendozan lähistöllä on suuri patoallas, jonka lähistöllä olisi muutama kylä. Sinnehän voisi mennä, asustella mökissä ja katsella sitä maalaismaisemaa. Mutta ainiin, onkin viikonloppu tulossa, ja arvatkaa oliko molemmista kylistä kaikki mökit varattuja? Arvatkaa.... Viikonloppu, meidän pahin vihollinen täällä kehittyneissä Etelä-Amerikan maissa. Keksittiin myös Etelä-Amerikan kuulemma paras leijahiihto-mesta, Cuesta Del Vienton patoallas, noin 400 kilometriä pohjoiseen Mendozasta, mutta sinnekin tarvitsisi, prrrr rummun pärinää, auton, aivan oikein. Eli sekään ei onnistunut. Eihän sinne mene busseja kunnolla.

Kerpeleen kerpele. Vuorihommien järkkäily on vaikeaa ja kallista. Jos haluaisi maaseudulle, pitäisi odottaa viikonlopun yli ja/tai pitäisi olla auto.... Meille nämä pähkäilyt riitti, ja ostettiin sitten tänään perjantaina bussiliput 1. LUOKASSA Buenos Airesiin, ja skippaamme siis käytännössä koko maan (matka on sellainen reipas 14-tuntinen, mutta mitäpäs siitä). Onko se järkevää, en tiedä, mutta tällä hetkellä kiinnosta edelleen se surffaus, sekä tietenkin Buenos Aires, niin mepä mennään mihin sydämet sanovat. Sydän se Sinuheakin ohjasi.

Vietetään viikonloppu B-A:ssa, ja sieltä lähdetään maanantaina light and fast-meiningillä Uruguayhin (jätetään siis rinkat B-A:han, ja lähetään pelkillä repuilla tien päälle)! Uruguay on kuitenkin vain tunnin laivamatkan päässä B-A:sta, Uruguayssa on rantaa aika paljon ja saataisiin vielä neljäs maa tälle reissulle. Miksei siis mentäisi sinne. Argentiina kun ei oikein innosta (paitsi B-A)... Kaksi viikkoa ja vähän päälle tässä on aikaa vielä olla reissun päällä, joten toivotaan nyt että Uruguay olisi mukava, ja että viihtyisimme siellä. Jos emme, niin voihan B-A:ssa opetella tangoa viikot läpeensä. On sekin kai jotain.

Siis leuka rintaan ja kohti uusia petty.... Eiku innolla kohti uusia seikkailuja!

- Ruotsa ja Lehtis

Iso haukkaus

Viña del Mar. Ei ihan mikään kolmannen maailman pikkukylä?

 Terveiset täältä synkeyden keskeltä.

Mitenhän sitä alkaisi.... Chilen länsirannikko Santiagon kohdalla. Miten sitä nyt kuvailisi nätisti... Ilman kirosanoja. Objektiivisesti... Jos haluat Malagaan tai muuhun espanjalaiseen rantalomakohteeseen. Tule Viña del Mariin tai muuhun 100 km säteellä olevaan rantakaupunkiin. Neljä päivää, mitä ollaan pakon edessä täällä oltu, on ollu ihan vitti kauheita. Ihmisiä on ihan helvetisti (no, Chilen lomakausi, tiedettiin), kaikki on ihan vitin kallista verrattuna Ecuadoriin (tiedettiin kyllä sekin), koko rannikko rakennettu täyteen lomaresortteja. Tuntui kuin oltaisiin tultu Ecuadorista takaisin Eurooppaan ja Espanjaan. Ei ollut ihan sitä mitä lähdettiin hakemaan.

No mitä me lähdettiin sitten hakemaan? Toivottiin, haluttiin ja uskottiin että Chilen rannikko olisi samanlainen kuin ah niin paras Ecuadorin Olón. Voitaisiin lekotella riipparissa, surffailla, kölliä rantahietikolla. EI OLLUT, EI VOIDA!!! En mie osaa ees kuvailla. On ollu vaan ihan hirveetä paskaa nää kuluneet neljä päivää täällä. Pettymystä pettymyksen perään, turhautumista, vitutusta, harmia. Pahoittelut, mutta verbaliikka ei riitä tähän.

Väkeä. Oli. Niin. Paljon

Mitä nyt sitten on tapahtunut viimeisen puolentoista viikon aikana, kun some ja blogi ovat olleet hiljaa? Lennettiin Ecuadorista siis viikko sitten maanantaina Chileen, Santiagoon, oltiin seillä pari päivää, ja sieltä sitten tänne rantsuun. Santiago oli aika kiva, perhetuttumme, lappeenrannassa asuva, mutta chileläinen José (kuka on siis kotoisin Santiagon alueelta) näytti kaupunkia, syötti ja juotti chileläisiä naposteltavia ja juomia, ja piti meille seuraa yhden päivän. Se oli sentään todella kivaa. Santiagoon liittyi vielä sellainen seikkailu, että lentomme lähti maanantai-iltana Ecuadorista noin 22.30, ja oltiin perillä Chilessä aamuyöllä noin kolmen aikaan. Lehtis vielä reippaana tyttönä yritti tuoda avokadoa (vahingossa, tietenkin) maahan, niin sitä selvitellessä menikin vähän aikaa Santiagon päässä. Päästiin lopulta hostellille noin viiden aikaan aamulla. Oli taas aika seikkailu-fiilis koko yön valvoneena. Eihän me mihinkään huoneeseen vielä päästy, koska check-in oli vasta klo 14, mutta onneksi meidät päästettiin nukkumaan hostellin kellariin, jossa oli oikein mukavan oloiset sohvat. Unta noin kahteentoista, kunnes respan täti tulee herättämään, että nyt ylös, tässä hostellissa alkaa vuotuinen tuholaistorjuntaoperaatio, kaikkien on mentävä ulos ja takaisin saa tulla vasta neljän aikaan iltapäivällä. Eipä siinä, ylös, ulos ja maleksimaan. Huh. Siitäkin päivästä selvittiin, seuraavana päivänä oli koko päivän kaupunki-mayhem Josén kanssa, ja sen jälkeen lähettiinkin tänne rannikolle. 

Santiagoa kukkulalta

José tarjosi Mote-juomaa, sekä paikalliset Atomit, Empanadat meille. Oli hyvää!

Kuvaa kukkulalta

Ruoka myös maistui.

Viinikin oli hyvää Viña Concha y Toro- viinitilalla.

 Ajelutiimin Opa oli tyttöystävänsä Sian kanssa myös Chilessä, ja sovittiin yhteisestä hengailusta rannikolla. Mie ja Lehtis lähdettiin Maitencillo-nimisestä kaupungista katsomaan meille rantamökkiä, koska mikäs sen mukavampaa olisi ollut, kuin asua mökissä rannalla hyvien tyyppien kanssa, surffata, grillata ja pitää hauskaa. Tuo päivä oli lauantai, ja meneillään oli se chileläisten lomakausi.... Tiedettiin riski, mutta otimme sen. Päästiin sitten kaikkine rinkkoinemme Maitencilloon. Olimme scoutanneet valmiiksi mökit ja aloimme sitten kyselemään niitä. Kävelimme siis rinkkojemme kanssa siellä polttavan auringon alla. 

YKSIKÄÄN HELVETIN MÖKKI EI OLLUT VAPAANA KOKO SIINÄ HELVETIN KAUPUNGISSA. 

Koko päivä kyseltiin niitä mökkejä, ei yksikään ollut vapaana. Ei yksikään. Ketään ei oikeastaan edes kiinnostanut meidän kysymykset, ihmiset olivat töykeitä, koko ranta oli ihan täynnä, koko kaupunki oli täynnä. Se oli täydellistä ai jumalauta. Opa ja Sia olivat tulossa bussilla Chilen pohjoisosista Viña del Mariin, josta olisivat sitten tulleet Maitencilloon. Ei auttanut muu kuin soittaa heille ja perua koko homma mökkeilystä. Mielet synkeinä seikkailijoiden oli palattava Viñaan. Menomatka Maitencilloon oli kestänyt noin 1,5 h, mutta takaisin tullessa oli niin järkyttävä ruuhka, että noin 50 kilometrin matkaan meni neljä tuntia. NELJÄ TUNTIA!!! Ja aivan täyteen ammutussa minibussissa. Ai vitsi, oli hienoa.

Ja takaisin Viñassa. Pyykitikin oli vielä märkiä joten piti laittaa kuivumaan.

Tässä nyt sitten ollaan pari päivää oltu Viñassa Opan ja Sian kanssa ja tapettu aikaa. Ei täällä voi oikein tehdä mitään, ja surffikaan ei oikein onnistu, joten vitti.... Chile alkoi riittämään jo muutama päivä sitten, mutta vasta huomenna tiistaina lähdetään vuidduun täältä. Tavataan José Valparaisossa huomenna päivällä, ja illalla otetaan yöbussi kohti Mendozaa ja Argentiinaa. 

Sporttiranta oli kuitenkin ihan kiva paikka

Ja ilmainen slackline tosi jees.

Toivotaan että matkalaisten mieli vähän kohenisi. Haluaisimme kuitenkin vielä rantaelämää, lämpöä, hyvää surffia, rentoa elämistä. Olón siis vielä kummittelee mielessämme, koska se paikka oli vain jotain uskomattoman hienoa. Missään muualla tällä reissulla ei ole tuntunut yhtä hyvältä olla paikallaan. Vitti vieköön. Olisiko ehkä Uruguaysta vielä pelastajaksi. Tiedä häntä... 

Terveisin SynkkäNaama ja SynkkäNaamio

Welcome to the (secondary) jungle!

Moro

 

Tena(lady). Lonely planet kuvasi kaupunkia paikaksi, jossa olisi maan parhaat melontapaikat, majatalojen kuisteilla lojuu kajakkeja, ja kaupungissa olisi halpa majoittua. Eka kohta pitää kaiketi paikkansa, mutta kaksi muuta oli kyllä ihan huuhaata. Ei näkynyt kajakin kajakkia missään, ja majoitus oli aika helvetin kallista. Paljon kalliimpaa kuin Bañosissa. Hyvä juttu oli kuitenkin se, että siellä paistoi aurinko. Aurinkoinen keli tarkoitti myös kuumuutta. Ja oli nimittäin kuuma. Niin. Kuuma. Tässä oltiin taas totuttu syksyisen Suomen säähän, ja yht'äkkiä tullaan taas siihen +30 asteeseen ja täyteen auringon paisteeseen. Lääh puuh. Oli aika lämpöistä meininkiä rinkat selässä ettiä hostellia. Mutta joo. Tena oli aika väsyny paikka. Tour Operatoreita löytyi, mutta kaikki tarjosivat viidakkoretkeä noin 250 dollarin hintaisena. Oltiin jo vähän synkällä päällä, koska retket olivat saman hintaisia kuin jos ne olisi varannut Bañoista käsin. Hostellimme emäntä kuitenkin vinkkasi alkuperäisväestön pitämän tour operatorin, joka tarjoaisi edullisia seikkailujuttuja. Mentiin siis sinne, ja hierottiin sitten soppari yhden päivän raftingista, kolmen päivän ja kolmen yön viidakkosetistä, sekä yhden päivän muusta toiminnasta mukava 160 dollarin paketti. Eli säästettiin lähes SATA DOLLARIA!!! That was nice. Lisäksi firman pomo, Eduardo, oli aika mukava kaveri, joten mielellään myös tuettiin alkuperäisväestön bisneksiä.

Kajakointihommat nyt jäivät (sekin jäi, perkule), koska eihä myö osata meloskella sillee että homma ois kivaa. Ois menny ihan opetteluksi se homma ja sitten oltaisiin oltu 60 dollaria köyhempiä. Nääh. Mutta, mihin ei tarvita kuin kaksi kättä ja selkäydin, on Rafting! Lyhyesti kosken laskua isolla kumiveneellä, isolla porukalla. Ja rafting oli kyllä kivaa! ”Raftasimme" isoa Rio Napo-jokea noin 26 kilometrin verran, ja joessa olikin sitten kaikkea mahdollista koskihommien slanginimityksiä, monttuja, rapideja jnejne. Saatiin myös uida, mikä miulle tuli hieman yllätyksenä. Mitä, saadaanko me hypätä noihin kuohuihin...? Vesi oli semikylmää, mutta aurinko paistoi joten ei haitannut. Ja se vedessä puljailu sekä koskien kuohut olivat kyllä ässähommaa. Onneksi päästiin messiin! Tortillalounas oli myös järkättynä, ja lisäksi paatiin sattui aika mukava porukka. Myö tykättiin, rafting on kivaa! 

Ensimmäinen tauko

Lounas. Nälkäisimmät ensimmäisinä

Ruotsa pääsi tohon keulalle istumaan. Oli aika siistiä sekin

Leikittiin vielä tälläistäki hommaa. Ruotsa meinasi hukkua tuolla keskellä

Uimahommia siis myös. Virran mukana lilluminen oli siistiä!

 Rafting-homman jälkeen meidät sitten kyyditettiin takaisin viidakkoon. Primääri-viidakko olisi sitä mitä kaikki kuvittelee olevan sademetsää, ja me oltiin sekundääri-viidakossa, joka on sitten semisti kuivempaa, eläimiä ei ole niin paljon, ja aurinko siis pääsee paremmin paistamaan maan pintaan(?). No, katsokaa ero wikipediasta. Meidän lodge oli sitten joen rannassa, ja tieltä piti vielä kävellä joku 10 minuuttia lodgelle. Paikka oli kuitenkin kiva, meillä oli täysi ylöspito, ja uskottiin viihtyvämme. 

Ja kyllähän me viihdyttiin. Mutta mitähän mie sitten kertoisin viidakosta? No, ainakin sen, että homma oli vähän kuin olisi ollut mökillä sateisena viikkona. Oli aika märkää, ja kumpparit olivat pääasiallinen kenkä noihin oloihin. Mökkeily piti sisällään Itikoita, joen ihan vieressä, otsalamppuja, sähköttömyyden. Juokseva vesi oli, vessassa ja keittiössä, mutta muuten me elettiin aika askeettisesti. Olimme siis ostaneet täyden ylöspidon, joten saatiin aamari, lounas ja päivällinen nenän eteen kannettuna, joten mikäpäs siinä oli ollessa. Ja oppaamme Enrique, eli Enkka, oli aika mukava setä kaiken lisäksi. Osasi kaiken, kertoili hyviä juttuja metsän ihmeistä ynnä muuta ynnä muuta.

Joki pauhasi lodgemme vieressä, ja oli aika mukavan näköistä koskea. Uskoisin että melojat olisivat syttyneet. Sytyin nimittäin itsekin, vaikka en mitään koskihommista ymmärräkään. Siinä sitä olisi varmasti päivät pitkät heitellyt voltteja ja mitä kaikkia kärrynhärryn pyöriä ne meloskelijat temppuilevatkaan... Noo vähän provosoin, älkää melojat suuttuko. Pointti siis oli, että mikäli osaisi meloa, tuo mökkihommeli olisi varmasti ihan hito hyvä tukikohta melontahommiin Rio Napolla. Kamoja ei tosin saisi kuiviksi oikein kirveelläkään jos aurinko ei paista. 

Lodgemme joelta kuvattuna

Saavuttiin talolle sunnuntai-iltana raftingin jälkeen, ja ensimmäinen täysi päivä, siis maanantai, sisälsi noin neljän tunnin patikkaretken viidakossa. Patikkahommassa seuraltiin ensin pientä puroa ylös kukkuloille, ja tässä puron seuraamisen lomassa kasteltiin lähes kaikki kamat, kun homma sisälti vesiputouksien vieruksien ylösnousuja. Onpa vaikea selittää. Eli oli vesiputouksia, joiden viereen tai ”päälle” oli tehty tikkaat tai asennettu köysi. Siinä sitten noustiin putouksia ylös ja oltiin märkiä. Oli se kyllä hauskaa, ei siinä mitään, vähä seikkailua nimittäin. Noustiin siis kukkuloilla noin 400 verttimetriä, ja sitten harjuja pitkin laskeuduttiin alas tielle. Enkka kertoili kasveista, puista ja muista viidakon ihmeellisyyksistä tarinoita, tiedä kuinka paljon oli totta, ja siellä me tarvottiin. Oli kivvoo! Neljä tuntia oli kuitenkin aika sopivan mittainen reissu siinä mielessä, että lounaan jälkeen pikku päikkärit kyllä riipparissa maistuivat. Iltapäivällä Enkka vei meidät vielä pienelle tutkimusretkelle talon lähimetsään, ja taas kuultiin mitä tuo ja tuo kasvi tekee ihmisen hyväksi. Kävi myös ilmi että setä kasvattaa kokapensaita maillaan, vaikka homma on Ecuadorissa laitonta. Eipä siinä... Kukapa sinne tulisi tutkimaan.... 

Vesiputousta, tikkaat taustalla

Lehtis kiipeää

Suihku

Päikkärit

 Toisena päivänä mentiin aivan mökkitiemme (koska sellainen se oli: hiekkatie metsän keskellä) päähän, jossa oli mukavia, jokeen muodostuneita laguuneja. Vesi oli vähän kylmää, mutta kiva oli puljata kirkkaassa vedessä. Paluumatka mökille taittui sitten rankkasateessa (kävelymatkaa oli noin 40 min), ja Enkka sitten teki meille sateenvarjot isoista kasveista. Kätevä mies. Iltapäivällä saatiin valita kullanhuuhdonnasta, kalastuksesta ja korujen tekemisestä. No Ruotsa halusi tietenkin onkimaan jokeen. Mitään ei tullut, mutta mielestämme saatiin pari tärppiä. Oli heinäsirkka nimittäin sen verran repaleinen tapaus ensimmäisen ”tärpin” jälkeen. Toisella Samu olikin mennyttä sirkkaa. Niin, ei me matoja kaivettu syötiksi. Enkka se meni vaan puskaan, ja toi sitten sormien välissä tuuman mittaisen heinäsirkan. Kätevä mies jälleen kun pyydystää sellaisen pedon paljain käsin.

Lagooon

Kirkasta vodaa

Päästiin myös vähä hyppimään!

Sehän on sateenvarjo!

Ongella

Illalla kynttilän valossa opeteltiin tekemään käsikorjua Enkan näyttäessä mallia. Kova ukko ku osaa kaikkee!

Lehtis oli vähän aktiivisempi oppilas

 Oli aika kivat 2,5 päivää. Niin kivaa ei sitten ollut enää seuraavana päivänä, kun lähdettiin pois kyseisestä metsästä, ja oltiin käsitetty, että päästäisiin sitten näkemään joen varressa asuvia heimoja yms. Eipä päästy. Päästiinkin toiseen vielä märempään ja kosteampaan viidakkoon, jossa jatkuvasti oli saappaat savessa. Ihan ok sekin olisi varmasti ollut, mutta kun hommaa on jo nähnyt muutaman päivän, niin ääh... Ei ollut 40 dollarin arvoinen päivä se, mutta eipä mittää.

Sellaista oli siis mökillä. Ihan mukava kokemus ja mukavaa vaihtelua, ainut miinus oli ihan järkyttävän huono patja (eli huonot unet) ja se viimeisen päivän toinen viidakkosekoilu. Patja oli varmaa 30 cm paksu vaahtomuovilätty, jossa sitten ei ollut minkäänlaista tukea nukkua. Aina valuttiin ja upottiin keskelle sänkyä. Olisi rittäänyt kyllä aivan hyvin joku perus 10cm vaahtis niin ai että ku ois ollut makoisat unet kaskaiden laulaessa ja kosken kuohuessa. Ja tuo viimeisen päivän setti nyt oli jo nähty juttu. Samat hommat kuin pari ekaa päivää, märempää vain. Eli jotain muuta olisi pitänyt olla, mutta eipä me osattu pyytää, ja operaattorin tyypit puhui kaikki eri jutuista mitä tullaan tekemään. No eipä mittää, tän operaattorin paketti oli kuitenkin sen 100 dollaria halvempi kuin muilla, joten... 

Kynttilä antaa aika kivasti valoa

Joka ilta oli kynttiläillallinen!

Nämä tässä ovat kaakaopuun hedelmiä

Polkumme kohti hiekkatietä

Nyt sitten ollaan takaisin Bañosissa. Täällä muutama päivä huilia, sitten bussilla Guayaquiliin, josta lento kohti Chilen Santiagoa on 2.2. Ecuadorin loppuraportti ilmestynee tässä viikon sisällä, pysykääpä siis kuulolla! 

Terveisin, 

Nokkanaamat!