Syysretken alku!

Moimoi!

Se on syksy ja blogin käynnistys. Kesä tuli ja kesä meni, eipä siinä tälläkään kertaa ole kertomista. Töissä ja sillee. Ei seikkailuja. Vähän on jo talvi ilmoitellut itestään yöpakkasten muodossa, mutta siihen on homma jäänyt ainakin etelässä. Mutta mitäpä siitä, koska:

Tätä kirjoittaessa ollaan jo Jyväskylän kohdalla ajelemassa kohti Lyngeniä! Eli syysretki on alkanut! Jihuu! Meitä on kolme ukkoa reissussa tällä kertaa: Ruotsa, Laukkis ja Rahikaine. Majoituksena toimii jo perinteeksi muodostunut Svensbyn mökki lähellä Lyngseidetin kylää, ja kotimäkenä Kjostindenin massiivi. Lumitilanne on huonohko tuolla pohjoisessa, pakkasraja on vasta jossain 700 metrissä, joten moreenin tallustelua sukset selässä on edessä. Shiiit. Mutta se on sitä ja se kuuluu lajin luonteeseen.

Reissun raskain ja vaarallisin osuus on edessä kun jälleen ajellaan yön yli pelipaikoille. Onneksi meitä on kolme ukkoa jakamassa kuormaa, niin ehkä tässä ehtii nukkua minuutin tai kaksi. Ja aamulla mäkeen... Huhhuh sanoisi joku...

Matkaa on ja aikaa menee...

Toivotaan että Ruotsa ehtisi ja jaksaisi päivittää tilannetta myös reissun päältä, eli muutama päivitys tältä viikolta olisi todennäköisesti luvassa. Päivityksiä on myös luvassa kama-arvostelujen muodossa, joten pysykääpä hököllä!

- Ruotsa

Elledalen Basecamp. Kertomus siitä, miten huolet ja arki unohtuvat.

Moi!

Lyngenin seikkailuretkestä alkaa olla jo jokunen viikko aikaa, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, taas kerran.... *itseään häpeävä hymiö* Tässä tulee taas aika pitkä teksti, mutta ei se laatu vaan se määrä! Vai miten se oli..? Pitemmittä kirjoitt.. kirjoittelemit...., hitto, siis kirjoitteluitta (noin se meni!), nauttikaa lukuhetkestä!


Langdalstindane iltavalaistuksessa

Lyngen vei sydämeni. Taas. Jumalauta se paikka on HIENO!!!!! Mielessä pyörii muistoja viime keväältä, kun ajella höyläilin ihan urakalla vuonojen rantateitä. Oli se hienoa aikaa. Melko tasan vuosihan siitä nyt on. Ja nyt taas siellä vuonojen ja vuorien luvatussa maassa. Tutut vuoret nousevat korkeuksiin Lakselvbuktin laaksosta, samat tien epätasaisuudet, sama meren ja vuoriston tuoksu. Ja se keväinen auringon paiste. Näitä ei vain voita mikään. Piste.

Meillä oli viisi päivää varattuna sankaritekoihin. Saimme huiputettua kaksi uutta töppyrää, ja meininki oli jo liian hyvää ollakseen totta. No, tottahan se oli, koska kaiken siistin vastapainoksi lumi oli hyvinkin betonista. Mutta eipä haitannut!! Meidän oli tarkoitus lähteä vasta sunnuntaina kotiin, mutta perjantaina mäkipäivän jälkeen todettiin, että nyt on saatu maha täyteen. Enempää ei tarvitse seikkailla. Lähdimme siis lauantaina jo Suomeen päin. Jälleen Lyngenistä palasi onnellinen mutta positiivisesti synkistelevä Ruotsa. Pitää tietenkin aina jättää nälkää seuraavaan reissuun, mutta nyt nälkää jäi vähän liikaa. SITÄ REISSUKRAPULAN MÄÄRÄÄ!!!

Ja edelleen se on päällä. Mikään tässä siviilielämässä ei oikein vielä napostele, ruokaa ei jaksaisi tehdä, etelässä asumisessa ei ole järkeä. Voisiko sen mökin nyt vain ostaa/vuokrata Lyngenistä? Pääsisikö Magic Mountain Lodgelle tiskaamaan ja kaatamaan kaljaa ensi kevääksi? Millä mie voisin irroittautua oikeasta työnteosta ja viettää kolme kuukautta seikkailuhommissa? Sellaisten, elämää suurempien asioiden kanssa tässä painiskellaan. Mutta ehkä synkkyys helpottaa viikon parin päästä....
Kun sitä jo vähän unohti, kuinka kivaa randohomma on, ja kuinka kivaa telttailu on, oli ehkä virhe lähteä vappuviikoksi Lyngeniin telttailemaan. Laskuhommat oli jo ehtinyt ottamaan paikkansa nääh-lokerossa, ja oli toiminnan täytteistä viikonloppuna juuri ennen lähtöä, joten mäkihommat eivät yllättäen taas napostelleet niin paljon.

Sitten me Rahikaisen kanssa lähdettiin Tampereelta huristelemaan kohti Sodankylää, josta seuraavana päivänä Salosen autolla kohti Lyngeniä. Päivä-pari meni totutellessa, mutta sitten seikkailumieli alkoi heräilemään Ruotsan päässä. Ja alkukappaleen mukaisesti, olihan se aika mahtava reissu. Ei voi oikein muuta sanoa.

Seikkailijat koossa ja matkalla!

Eväät onnn.

Kamojen räjäytys

No mitä me siellä sitten tehtiin? No, Sunnuntai-iltapäivällä lähdettiin siis Rahikaisen kanssa Tampereelta kohti Sodankylää ja blaa. Maanantai-iltapäivällä oltiin perillä pelipaikoilla Lakselvbuktissa, Lyngenin Eteläosan länsipuolella. Djupenin hiekkamontulla (lukijoille tuttu paikka viimekevään julkaisuista) auton räjäytys, kamavälppäys ja ahkion vetoon. Kohde valikoitui Ellendaleniksi (jälleen lukijoille tuttu paikka), ja sinne me sitten lähdettiin basecampia pystyttämään.

Skinnaus sujui yllättävän kivasti kelkkalatua mukaillen, mutta saakelinkaakeli kun päästiin viettävällä rinteellä olevalle tunturikoivuvyöhykkeelle. Lumi oli hyvinkin jäistä, rinne oli tosiaan viettävä ja pulkka suhteellisen painava. Arvaahan sen miten siinä käy. Tosin tiedostimme sen ja olimme varautuneet koivuvyöhykkeen läpi taistelemiseen. Pulkkia ei ollut nimittäin suunniteltu fysiikan lakeja rikkoviksi (harmi kyllä). Eihän ne siis kestäneet ollenkaan linjallaan, vaan pyrkivät jatkuvasti valumaan alamäkeen, rinteen suuntaisiksi. Sekös oli kivaa taistelua tiheässä metikössä. Selvittiin kuitenkin, kun kiipeilykilkkeitä oli käsien ulottuvilla. Slingit kiinni pulkkien periin ja niin siinä mentiin possujunassa koko porukka. Koivuvyöhyke selätettiin ja seuraavaksi oli vuorossa telttapaikan etsintä. Seikkailijoilla oli hieman epäselvyyksiä valitun alueen suhteen, mutta Salone armeijan miehenä bongasi pulkanvetäjä-muuleille hienon leiripaikan siirtolohkareen juurelta Ellendaltindenin ja Lakselvtindanen jäätikköserakin väliseltä linjalta (ymmärsiköhän kaikki nyt varmasti kohdan...?). Päätettiin perustaa leirille sinne, voihan sieltä poiskin lähteä seuraavana päivänä. Eipä lähetty. Lohkareesta tuli meidän kotikivi koko reissun ajaksi. Nuo siirtolohkareet ovat muutenkin kivoja leiripaikkoja. Murkula suojaa tuulelta, murkulan eteen on yleensä muodostunut lumivalli tuulen tuivertaessa (ja näiden väliin on yleensä syntynyt luonnostaan hyvä telttapaikka), ja lisäksi murkulaa vasten tai murkulalle saa kamoja viriteltyä aika kivasti!

Muulit liikkeellä. Ohjastajana toimi kuvaaja-Salonen

Leiriä kasailtiin pimenevässä illassa. Oli nälkä, oli väsy. Oltiin pestattu Salone meille kokiksi, joten mies otti ruokapuolen hoitaakseen Rahikaisen ja Ruotsan keskittyessä kaksi kättä ja selkäydin-hommiin, eli lumitöihin. Toki telttapohjan liippaukseen vaadittiin vähän järkeäkin, mutta kuitenkin. Tuli lunta luotua taas kuutio, pari. Ruoka naamaan, iltatoimiin ja unille. Oli kyllä aaaaika jees isin pikku kakkapökäleiden suhjataa pehmeääkin pehmeämpiin väkisinmakuupusseihin tietäen ettei aamulla ole kiirettä mihinkään. Unet olivat nimittäin muutamana yönä ennen reissua jääneet aika vähäisiksi.

Basecamp. Ihmetellää ku jiätikkö puotti kamaa taas alas.

Noin. Teltassa

Makuupusseissa on kiva kölliä!

Eka päivä menikin vähän opetellessa että mites näiden lankkujen kanssa toimittiinkaan. Ruotsalla ei nimittäin ollut ollut suksia jalassa kertaakaan sitten toukokuun 2014, ja Rahikaisellakin vain kerran. Salone oli siis se kokenein kettu tällä haavaa, mutta nopeasti homman nimi palautui päähän ja lihaksiin. Saatiinkiin oikein kunnon hyvän mielen reissu heti alkuun kun valittiin skinnausreitti vähän väärin. Melko kaltevaa, jäistä rinnettä on suhteellisen ikävä yrittää nousta skinnaten, se tuli todistetuksi. Kävimme siis vähän katselemassa Steinsdalbreen-nimistä jäätikköä, mutta keli oli yllättäen norjalaista puolipilvistä, joten eipä ollut hirveästi kateltavaa. Toki jäätiköt on aina siistejä, muuuutta kumminkin. Tuuli kovaa, oli pilvistä. Ei aihetta urotekoihin.

Mukava lasku kuitenkin takaisin leiriin, eipä siinä. Basecmp-hommat alkoivat onnistumaan, Salonen keitteli mitä mahtavimmat pöperöt (kuivattua perunasipulisekotusta ja kuivattua jauhelihaa kattilaan ja porisemaan; uusi hitti!). Se päivällinen näytti suunnan loppureissun ruokailutoimituksille. Salone keittää siis kolmen litran kattilan täyteen erinäköistä seikkailijamättöä, ja se koko kattilallinen jaetaan kolmen seikkailijan kesken. Eli ruokaa on noin litra/naama. Eli kilo. Eli.... Aika paljo? Ja silti Ruotsa kotiin päästyään sai kuulla laihtuneensa... Seikkailu on erikoishommaa....

 Telttailu hyvässä kelissä on muutenkin aika siisti juttu! Tällä kertaa meillä oli messiteltta mukana (olin sen päättänyt viime keväänä), ja se oli hyvä se. Ja kahdella bensakeittimellä sellanen tiipii lämpiää aika kivasti! Ja nimenomaan niiden keittimien kannattaa noissa lämpötiloissa olla juuri bensatoimisia. On tehoo, on lämpöö ja on nopeutta. Toimii! Ylipäätänsä kaksi bensakeitintä on vielä parempi juttu kuin yksi, mikäli vettä täytyy sulattaa lumesta. Keittiötyöt pyörii, kun toinen keitin sulattaa juomavettä ja toisella valmistetaan ruoka.  Sitä vettä kuitenkin kuluu päivässä noin 4-5 litraa/naama joten saa siinä lunta sulatella. Yksi hyvä juttu on että mukana on ainakin kolmen litran vetoinen kattila. Kolme ukkoa syö nimittäin aika paljon, kuten ylempänä mainittiin, ja sitä ruokaa on hyvä tehdä kerralla riittävä määrä. Mikään ei ärsytä niin paljon kun pihistely ja säästely ruoan suhteen.

Ruokahommissa

Kolmen litran kattila täynnä energiaa!

Basecampimme

Seuraava päivä olikin sankaritekojen päivä. Ruotsa ja Rahikainen olivat suunnittelleet Imagaisi-vuoren valloittamista ja viime talvena, mutta norjalainen puolipilvinen ja pari lumivyöryä teki ne aikeet tyhjiksi. Nyt sitten kuitenkin päästäisiin yrittämään. Ja vielä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Imagaisillehan menee kaksi pääreittiä: Steindalsbreen-jäätikön kautta, tai sitten suoraan Ellendalenista nousevaa luoteiskurua pitkin. Ape Majava oli suositellut kyseistä kurua, joten mehän valittiin sitten se. Nousureitti oli joissain kohdissa vähän jygä, mutta eipä ollut suoranaisia vaikeuksia missään kohdassa. Pari jännää kohtaa kurussa on, kun kaksi muuta kurua yhtyvät pääkuruun, joten sieltä voi hyvällä tuurilla saada jotain niskaansa. Pari kolme laajempaa kenttää löytyy kurun keskivaiheilta alaosaan saakka, joten tarkkana saa olla lumien kanssa. Kuitenkin kurussa on hyvin suojapaikkoja odotteluun ja mahdolliseen tauonpitoon, joten sinällään nousu on siis kaiken kaikkiaan aika helppo. Lumi oli kiva ja pysyi seinällä, jopa betonin omaisesti, joten mikäs siinä oli jäärautaa potkiessa mäen kylkeen.

Kuvan vasemmalla puolella (tai keskellä?) Imagaisi. Kurumme oli huipusta vähän oikealle

Tauon paikka

Kurun keskivaiheilla



Rahikainen lähes kurun huipulla

Imagaisin huippu on "Gaisi", eli "Plateu (tms)", eli suuri, laakean kukkulan omainen. Ei mitään terävää vuorenhuippua siis. Maisemat toki olivat hienot, ja Steindalsbreenin jäätikkö oli aika magian näköinen ylhäältä katseltuna. Aikamme teimme tutkimusmatkaa laakeaa muutaman sadan metrin levyistä huippua kiertäen. Evästauko, sometukset (kenttää löytyi yllättäen vasta 1500 metristä), ja auringosta nauttimista. Oli aika hienoa. Lasku alas olikin sitten enemmän tai vähemmän jäällä/betonilla selviytymistä, mutta ei onneksi hakkuja tarvittu hätäpysäytyksen varalle. Sen verran pehmeitä paikkoja löytyi. Hieno reissu silti kaikin puolin, ja Imagaisin luoteiskuru on kaiken kaikkiaan todella hienon näköinen mäki, ja hyvällä lumella äärimmäisen hyvä laskukohde (Mikäli vaikka Ellendaltindenin "pilkekurussa", eli länsikurussa, on ruuhkaa). Taas leiritoimet, litra (eli noin kilo) ruokaa naamariin ja unille.



Pojat nousemassa. Imbodentindenin itäpuolen reitti taustalla

Landalstindanen massiivia ihmettelemässä

Tutkimusmatka plateulla vielä jatkuu

Ja oikealla huipulla

#Huippuselfie. Hanska moikkaa taustalla

Kurulainen vielä jälkeenpäin kuvattuna (kääntyy siis oikealle)

Rahikaisen pajalla tänään: Vääntynyt kannan korotusrauta. Työkaluina kiviä ja lettereitä x2

Seuraavan päivän kohteena oli Imbodentinden, yksi Lakselvtindanen massiivin kolmesta yli 1500-metrisestä vuoresta. Imbodentinden on ollut Ruotsan tikkilistalla pitkään, joten nyt sitäkin pääsee yrkkäämään. Herättiin jostain käsittämättömästä syystä vasta yhdeksän aikaan. Toki Rahikainen olisi halunnut herätä jo viiden aikaan tai herra ties kuinka aikaiseen, mutta päätettiin nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. No, sisäinen kello herätti minuuttia vaille yhdeksän, joten päivä saattoi alkaa. Tosin olisi pitänyt uskoa Rahikaista, koska yhdeksän aikaan herääminen aiheutti jälkeen päin paljon synkkyyttä ja muuta ikävää. Mutta siitä lisää kohta.

Lykkiminen alkoi vasta vähän ennen kahtatoista. Kirkonkellon puutteessa Lakselvtindanen "Taivaallisen Rauhan Aukio"-nimisen jäätikön serakit (jäätikön ulkonevat "roikkuvat" reunat) yläpuolellamme ilmoittivat kellon olevan kaksitoista rymäyttämällä hyvän kasan jäätä alas. Jäätikkö oli sinänsä hauska, että kolme päivää putkeen serakeista lohkesi jäätä kunnon jylyn säestämänä kello 11.50-12.10 välisenä aikana. Matkasta ei sen ihmeempää, muutakuin että oli aika kuuma. Aurinko paistella grillaili ukkoja ihan huolella. Lumi oli erittäin tiiviisti pakkautunutta rinteissä, joten parin "kuoleman kentän" ylitys ei ollut ihan niin pelko pyllyssä-etenemistä. Lyhyempi reitti huipulle menisi juuri yhden serakki-rykelmän alta, joten myö mentiin reippaina poikina hieman pidemmän kaavan kautta. Ylempänä katseltiin että joku porukka nousee sitä lyhyempää reittiä, ja tietenkin saavuttaa sitten meitä. Alas laskiessa lyhyemmän reitin varrelle serakit olivat vähän pudotelleet tavaraa alas, joten ei se pidempi reitti haitannut yhtään.

Aamukahvit

Serakki ilmoittaa iltatoimien alkamisesta

Imbodentindenin itäpuolen nousureitti tarjoili tosiaan melkoisia kuoleman kenttiä. Näillä tarkoitan isoja, laajoja, kumpumaisia ja jyrkkiäkin vuoren rinteitä. Juuri sellaisista paikoista yleensä lumivyöryt laukeavat, ja ja opaskirjoissakin reitin vaarallisuudesta oltiin mainittu. Kevät ja lämpö olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja lumi oli lujasti kiinni alustassaan. Liikuimme vielä varmuuden vuoksi vanhojen valumajälkiä seuraillen, vaikka eipä niidenkään paikallaan pysymisestä voi mennä takuuseen. Joka tapauksessa, lumet kestivät seinillä, ja selvisimme reitin vaikeimmista ja vaarallisimmista osuuksista kunnialla. Itäpuolen yläosassa, noin 1400 metristä alkaa mukava kuru Goverdalenin puoleiselle jäätikölle. Nousureitti Imbodenille meni tuon kurun alkuosan kautta, ja siitä me saimme laskumme parhaat lumet. Sen viisi käännöstä siis. Ehdottomasti Kokeilun arvoinen paikka se kuru, jos vain lumi on hyvää. Saisi siitäkin hienon seikkailun.

Toppiin me sitten päästiin, ja ai että. Lakselvtindanen Taivaallisen Rauhan Aukio-jäätikkö on kyllä U-P-E-A. Mielettömän hieno paikka. Piiiiitkä tauko, sometus ja hengaus topissa, ja alaslasku saattoi alkaa. Keskipäivällä aurinko oli sulattanut alastuloreitin mukavaksi firniksi, jota olisi ollut kiva ajella menemään, mutta alastuloreitti meni varjoon iltapäivällä. Tasaisen varmaa jäätä oli siis suoritettava se 1300 korkeuserometriä. Eipä silti, viimeiset käännökset saimme tehdä auringossa, joten firnillekin päästiin, onneksi!

Vielä kuva Big Benistämme

Lämmintä on

Kohti ekaa kuoleman kenttää

Eka takana, kaksi vielä jälellä

Vähän jännitti avata latua

Ja viimeinen pätkä ennen kurunnousua

Koilliskurun lähtö. Olisi ollut aika kiva, mutta jouduttiin koukkaamaan alempana oikealla olevalle harjanteelle

Ja nyt se synkkyys ja pahan mielen aiheuttaja: Keli oli aurinkoinen, ilma oli lämmin, lumi kesti seinillä, ukoilla oli energiaa. Kiipesimme vain yhdelle vuorelle, kun sen lisäksi OLISIMME VOINEET KIIVETÄ MYÖS KAHDELLE MUULLE LAKSELVTINDANEN HUIPULLE!! Vitti vieköön että korpesi. Ne kaksi muuta ovat siis Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Matkaa olisi voinut aivan hyvin jatkaa jäätikön poikki noiden kahden muun huipun luokse, mutta ei. Kukaan ei tajunnut edes siellä ylhäällä sitä. Ei me kyllä oltaisi sitä oikein voitu tehdäkään, koska meillä ei ollut mukana riittävää määrää vettä, evästä tai aikaa. Olisi siis voinut herätä klo 05.30, ottaa kuumaa vettä termarissa mukaan sekä ylimääräisen vesipullon. Yksi lisää vain vesi -ruoka-annos (tai kaksi), muutama suklaapatukka lisää ja eikun ylöspäin. Huipuilla käyminen ei olisi ollut temppu eikä mikään kun resurssit olisivat olleet kunnossa. Mutta kun ei. Ei edes ajatusta suotu sille seikkailulle. Vittiläine mikä retki siitä oltaisiin saatu. Ja siitä mie oon haaveillu aaaaaika pitkään. Käydä kaikilla Lakselvtindanen massiivin huipuilla saman päivän aikana. No.... Korpee vieläkin. Mutta on hyvä jättää nälkää. Taas kerran.

Siellä ne olisi. Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Ja mikä keli. Ja myö ei tajuttu.

Ja Vapun aaton päivällinen valmistumassa.

Seuraava päivä oli sitten Ellendaltindenin vuoro. Siitäpä ei nyt kerrottavaa ole niin paljon, mutta kerronpa jotain kuitenkin. Ajatus oli nousta koillispuolen kurua ylös, tsekkailla lumi, ja mikäli lumi on tyhmää sillä kertaa, lasketaan vastakkainen puoli, eli pilkekuru alas. No näin kävikin, mutta eipä se herkkua ollut pilkekurun puolellakaan. Jäistä, jäistä ja jäistä. Tuo koilliskurun nousu oli kuitenkin ihan ok, rappusten potkimista, puuskuttamista, jännäämistä ja muuta. Tuttu juttu. Lumi oli pehmeää ja silleen, mutta erikoiskerros höttölunta ja muuta gagia ei ollut niin kiva  laskun kannalta, joten siksi valittiin tuo pilkekuru sitten. Tiedettiin ettei pilkekuru ainakaan räjähdä kerralla alas, jäässä kun on, ja jos se aurinko olisi vähän pehmittännyt jäistä seinää. Tullaan ainakin hengissä alas jos ei muuta.

Oli vähä jygääkin

On tuolta vaan komeet maisemat!

Rahikaisella on kivaa!

Ja alespäi

Rahikaisella oli vielä virtaa sen verran että hää lähti sooloretkelle Ellendalenin perällä olevaan satulaan (josta pääsee siis Steindalsbreenin jäätikölle). Jos sieltä saisi laskettavaa. No, aurinko meni pilveen, näkyvyys oli -100, ja lumi oli jäistä. Myö Salosen kaa ei hannareina lähdetty ton pilvisyyden takia ollenkaan. Lumestahan ei tiedetty oikein midii. No, kuraahan se lasku oli mutta kuulemma oli silti kivaa hiihdellä itteksee. Sai mietiskellä kaikennäköistä ja tehdä ite päätökset. Sekin on kivaa joskus, vaikka porukassa on loppujen lopuksi kivempi mennä. On se Rahikainen silti hurja ku lähti vielä iltarandolle!

Salone huilaa

Ruotsa vähä kuuraa itseään.

Sen päivän iltana sitten tuumittiin, että lähes kaikki laskuhommat on tehty mitä haluttiinkin, maha on niin sanotusti täynnä, joten voisi sitä lähteä kotia päin. Eli: Meidän pilottiseikkailu hiihtää ahkioiden kanssa laakson perukoille, perustaa sinne leiri, seikkailla ympäriinsä ja nauttia sitä kautta elämästä, onnistui yli odotusten. Vesihuolto arvelutti, mutta onneksi meillä oli Salone matkassa. Äijä piti huolen että ruokahuolto toimi, fasiliteetit oli kunnossa, ja että hommat leirissä muutenkin pelasivat. Lumella me siellä kuurailimme itseämme sen lähes viiden päivän aikana, ja rupesihan se tukkakin jo pysymään itsestään pystyssä. Olisi se kiva kyllä suihkuunkin mennä. Lähimmälle auki olevalle purollekin oli jonkin matkaa, joten ei viitsinyt (ei ollut vielä tarvetta, emme pökertyneet toistemme tuoksuista teltassa) lähteä sinne saakka pesulle. Joka tapauksessa, lämmin suihku alkoi olla aika kiva juttu, ruokakin alkoi loppumaan, joten kyllähän sitä pois jo joutaisi. Ja tuumasta toimeen, lauantaina pakattiin kamat, hiihdettiin autolle, ja lähdettiin ajelemaan kohti Sodankylää. Siellä nukuttiin Rahikaisen kanssa yksi yö, ja seuraavana päivänä ajeltiin etelään päin. Reissu alkoi olla paketissa.

Ellendaltinden ja Pilkekuru jäi taas taakse.

Hengissä perillä

Ja mitä siitä jäi käteen? No aika hitoksee juttuja. Kaikkea ei saa tulostettua tähänkään tekstiin (vaikkakin sitä paljon taas tuli), mutta kuitenkin. Edelleen, telttailu kannattaa, Lyngen kannattaa, randohommat kannattaa. Hieno laji vielä hienommassa ympäristössä.

Ja sinne se sydän jäi. Taas. Haikein mielin sitä pois päin hiihdellessä kääntyi katsomaan laakson keskellä kohoavaa Ellendaltindeniä. Kaikki lomauttamisen huolet, rahahuolet ynnä muut arkiset päänvaivat olivat unohduksissa viikon verran. Mitenhän sitä ensi kaudella irroittautuisi vaikka edes kuukaudeksi arjesta ja suuntaisi auton keulan kohti paikkaa, jossa edelleenkin on aika monta urotekoa tekemättä ja vuorta valloittamatta. Jos sitä vaikka ensi syksynä taas pääsisi. Katsotaan....

- Ruotsa, Rahikaine ja Salone

Kevät Tromssassa - Miten se nyt sitten meni?

"Yksi maailmanaika on lopuillaan, ja toinen on alkamassa. Tunnen sen. Loppu on lähellä". Tämä oli lähes suora lainaus Turms, Kuolematon-kirjasta. Taattua Waltarin Mikaa. 

Tuon luonnostelin jo muutama viikko sitten. Silloin olin vielä Tromssassa, ja pari viikkoa oli aika kotiinlähtöön. Nyt jo sitten on oltu pari kolme viikkoa Suomessa, ja neljä kuukautta (ja pari viikkoa) vaihto-opiskelua, hiihtämistä, ulkomailla asumista ja uuden kokemista alkaa jo painua muistojen uumeniin. Tämän postauksen runko on kirjoitettu jo toukokuun alussa, joten leikkikäämme että olisin jossain kohtaa tekstiä olisin Tromssassa, ja jossain jo Suomessa.
No, lukija ottaa vastuun. Tästä se lähtee:

Neljä kuukautta. Ennen Tromssaan lähtöä mietti että vittiläinen neljästä viiteen kuukautta on paaaaljon. Mutta eihän se nyt oikeasti ole midii.
Neljä kuukautta elämässä, yksi (ruma ilmaus) vain. Se ei ole neljää tai viittä vuotta, kuten opiskelut yleensä, se ei ole edes vuottakaan, kuten intti voi olla, tai yhtä kouluvuotta (eli yhdeksää kuukautta). Se menee hetkessä, voin kertoa. Vastahan Rahikainen ja Soininen kävivät luonani. Vastaha me hiiheltii Sallan kaa Lyngenissä ja vastaha mie sinne Tromssaan lähdin. Ja nyt ollaan jo Suomessa...
Nopeasti se aika juoksee vaikka ei uskoisi. Rakkaiden lukijoiden vanhemmat voivat varmaan kertoa siitä kuinka kovaa se aika ihan oikeasti juokseekaan. Kysykää, ihan läpällä. Sieltä alkaa tulla että "vastaha sie menit tarhaan tai menit kouluun, tai aloitin jääkiekon". Viimeiset viikot Norjassa tuntui että olisi ollut todella kauan beyond the Wall, mutta naa nigga, vaan neljä kuukautta. Se ei siis ole mitään, vaikka tammikuun alussa sitä mielsi todella pitkäksi ajaksi.

 Noin kuukausi sitten miuta lähestyttiin sähköpostitse kysymyksellä lehtijuttuun osallistumisesta. Toimittaja kuulemma etsi Tromssassa asuvia suomalaisia ja oli sitten löytänyt tämän iki-ihanan blogimme. Laitoin vastausta että joo mikä ettei, minkälaista hommaa? Toimittaja ei sitten enää vastaillut, ei kai tarvinnut enää palveluksiani.
Vähän vähemmän aikaa sitten silmään osui iltapäivälehden otsikko "Mitä ulkomailla asuva suomalainen kaipaa?" Ja tässä jutussa oli sitten joku Tromssassa asuva suomalainen kertonut kaipaavansa Suomen kevättä ja lämpöä. 

NO MIKSI SIE SITTEN OLET LÄHTENYT SINNE NAPAPIIRIN POHJOISPUOLELLE??!!!

Toki syitä voi olla monia, eikä ruodita sitä sen enempää. Laskin 1+1 ja veikkaan vahvasti, että se miuta sähköpostitse lähestynyt toimittaja ja tää lehtijuttu liittyy yhteen. 

Ja koska miuta ei haastateltu prkl (hehehehe, aasinsilta taas, hehehehe), haastattelen itse itseäni. Haastattelussa kysytään paljon muutakin, esim, mitä kirjoittaja on tykännyt Tromssasta, mitä on jäänyt hampaankoloon, jnejne. 

Vaihto-opiskelija Jussi Ruotsalaisen haastattelu:

"Minkälaista on ollut asua ja olla Tromssassa?"

No kaikin puolin erittäin mukavaa. Rutiineista sai hyvin nopeasti kiinni, kämppä on ollut ihan ok sekä kämppikset myös. Koulumatka on ollut aika sopiva, ja busseja menee aika tiuhaan tahtiin, toki ei samalla tavalla kuin esim. Helsingissä, mutta kuitenkin. 
Erityisesti olen pitänyt tästä pitkään (n. 2 kk) jatkuneesta suomalaisesta maaliskuusta. Toki nyt, vapun jälkeen homma on kääntynyt lähes suomalaiseksi pääsiäiseksi, siis normaaliksi sellaiseksi, mutta vähän lunta on vielä kylässä ja vuoret ovat vielä täydellisessä lumipeitteessä.
Tässä sitä kuitenkin on menty aika pitkään, ja Suomeen lähtöä jo odotellaan. Onhan täällä jo oltu.

"Mikä on ollut hyvää, mikä huonoa?"

Norjalaisten englannin taito on ollut kyllä erittäin hyvää. Ikään katsomatta lähes kaikki puhuvat englantia. Yksi positiivisin ja yllättävin asia on ollut tuntemattomien kanssa alkaneet keskustelut. Toki nänä "tuntemattomat" ovat olleet tyyppejä jonkun bileissä, mutta silti keskustelun avaukset ulkomaalaisen, eli miun, kanssa jonkun bileissä ovat olleet lähes shokeeraavan positiivisia. En tiiä missä kuopiolaisten insinööri-opiskelijoiden kemmakoissa mie oon pyöriny, mutta en mie oo kokenu vastaavaa Suomessa. Toki on yliopistot ja muut paikat joissa ulkomaalaisia pyörii Suomessa ja kansainvälisiä verkostoja löytyy, mutta tämä "jengiin ottaminen" on ollut kyllä mahtavaa. 
Uusi naama bileissä, ja heti ollaan kysymässä että miten menee, mistä on kotoisin, miksi tuli Norjaan jne. Aika siistiä. Joillekin tää voi olla aika itsestäänselvyys, mutta miulla tosiaan ihan uusi asia.... En tiiä onko se sitten hyvä juttu että asia on uusi..?

Huonoa, no, paha sanoa. Ehkä se kaiken kalleus, mutta siihen nyt on tottunut jo.
Joskus toki kirrailee kun kämppikset eivät hoida siivousvastuitaan, mutta sellasta se on. Huonoa en kyllä tähän hätään osaa sanoa.

"Oletko kaivannut mitään Suomesta?"

No nyt päästään tähän kysymykseen. En ole erityisesti kaivannut mitään? Toki tyttöystävää mutta sehän on itsestäänselvyys, eikä siitä raavaat karjut julkisesti kirjoittele, eihän? Oman koulun tietokoneita oon kyllä vähän kaivannut. Nää yliopiston koneet on kyllä jostain 2000-luvun puolesta välistä. Ihan kauheeta kuraa. Oma läppärikin on suorituskykyisempi. Toki niitä yliopiston koneita ei ole suunniteltu mallinnushommiin yms, mutta silti, kamoon Uusi Iloinen Teatteri! (UIT, Universitetet i Troms). 
Mutta ehkä isoin juttu mitä oon kaivannut, on edullinen kouluruokailu! Toki oon jo tottunut vohveli-energiapommiin ja vanilija-maitorahkaan lounaana, mutta jopa noita Sodexon pöperöitä on vähän ikävä. Ainakin niiden edullisuuden puolesta. Tromssan 7 e  lounas versus Sodexon 1,68 e. Hmmmm.....
Oonha mie kanssa kaivannut sitä ruokakassin edullisuutta. Toki ruoan hintaan on jo tottunut täällä, ja voisin odottaa pienoista positiivista shokkia kun menen Prismaan (tai siis kun olen pakotettu tulemaan mukaan Prismaan, höhö) ekaa kertaa sitten tammikuun. 
Ai leipä ei maksa neljää euroa? Mitä, rahka vaa 80 senttiä? Ei kahta ja puolta euroa? Jihuu, colatölkin saa eurolla... Ja näin päin pois. 
Jos jotain ruokajuttuja miettisi, niin miehän oon saanu tasaisin väliajoin ruoka- ja tavaratäydennyksiä Suomesta, joten ruikkaria ja muita juttuja ei ole niin kaivannut.  Mutta on tietenkin yksi, ainut ja oikea, vaalea leipä, jota oikeasti olen jo vähän kaivannut. Lappeenrannan miehet ja naiset jo tietääkin mistä puhun..... Prrrrr, rumpu pärisee, no PULLIN RIESKAa tietenkin. 
Maailman parasta vaaleaa leipää. Piste. No, kohta sitä saa! 

 Norja vs. Suomi

Shiiieeet, tää on paha. Norja, tai siis Tromssa, on ainaki paljon likaisempi kuin Suomi. Ainakin tässä miun pihapiirissä on paskaa hurumycket, ja sitä riittää tuolla muuallakin. Suomessa en kaiketi oo törmänny tällaiseen...
Politiikasta ei oo oikeen hajua (pahoitteluni, tämä on häpeä), niinkuin ei oikein muustakaan yhteiskunnallisesta vertailusta, joten jätetään ne.
Oon tylsä, ja sanon että Suomi on paljon halvempi. Niinkuin se onkin. Norjassa toki saa enemmän palkkaa. Erään kaverini isä sai vuodessa 200 000 e palkkaa öljy-yhtiön projektipäällikkönä. Ihan perus. Mutta silti. Opiskelijat täällä ovat samalla viivalla kuin opiskelijat Suomessakin. Rahaa ei ole. Ja Norjassa on kaiketi ikävämpää olla opiskelijana kuin Suomessa. Plim, täällä BINGO!
Muuten nää maat on aika samanlaisia, ja hyvä on ollut adaptoitua toisesta pohjoismaasta toiseen.

"Norjan sisäpolitiikka ja Tromssan asuntokupla?"

Kysyppä joku toine.

"Onko saatu se mitä on haettu?"

Kyyllä mie nyt sanoisin niin että on. Lähin hiihtämään, sain hiihtää. Lähin hakemaan uusia kokemuksia, sain niitä (esim. asua ulkomailla, saada ulkomaalaisia kavereita, elää ulkomailla). Lähdin hakemaan seikkailuja, sain niitä.
Toki olisi voinut olla enemmänkin lunta alkutalvesta, olisi voinut saada enemmän isompia seikkailuja, ja olisi voinut olla enemmän laskukavereita täällä, mutta niille ei nyt voi minkään. Otin (lähes) kaiken irti siitä mitä tarjolla oli, ja voin kertoa että olen nauttinut.

"Jäikö hampaankoloon jotain?"

Ainahan hampaankoloon jää jotain.
Viimeisinä viikkoina ystäväni Erik vastasi (Mitä Vi'¨''++ua-viikkoliite: Erik vastaa puhelimeen!) soittoihini useaan otteeseen, ja meidän piti mennä hiihtämään. No, sehän olin sitten mie kuka feidasi homman. Ei vain enää viimeisellä viikolla ehtinyt, ei ollut rahaa bensaan, eikä oikein ollut keliäkään. Eli sekin siirtyy tulevaisuuteen.
Olisin voinut yrittää käyttää norjan kieltä paljon enemmän. Vasta ihan tässä loppumetreillä jonkinasteinen kanssakäyminen alkaa sujua, ja norjan puhuminen on muutenkin aika kivaa, muutenkin kuin pöntön kanssa, höhö.
Huomaa hyvin, että on ollu paljon tekemisissä norjalaisten kanssa ja kuullut norjaa todella paljon. Alan aika hyvin saamaan selville mitä puhutaan ja saan selvää näiden murteista. Tammikuussa ei olisi ollut mitään jakoa edes pienelle keskustelulle. En olisi vaan saanut selvää mitä toi tyyppi oikeen molottaa.
Tammikuussa: Kaupan kassalla norjalainen kassasetä/täti: "haaa-ebaa" Jussi: "...." Mitähä hittoa toi oikein oli....?
Maaliskuussa: Kaupan kassalla norjalainen kassasetä/täti: "ha det bra" Jussi: "Tack så mycket, har det bra".
Eli tammikuussa kuulin vain jotain muminaa jne, maaliskuussa aloin saamaan selvää että mitä ne molottaa..
.
Olisin voinut olla sosiaalisesti aktiivisempi. Mutta en nyt noin yleensäkään ole sitä, vaikka monet ehkä luulee, joten oikeasti hyviä kavereita ei nyt niin paljon tullut kun olisi ehkä voinut tulla.
Toki olen saanut kavereita ja päässyt osaksi erästä kaveriporukkaa (mikä on ollut ehkä parasta), mutta silti. Menin portista kun olisi pitänyt mennä aidan yli, enkä "uusiutunut henkisesti", niinkuin jotkut ehkä saattavat tehdä tullessaan vaihdosta. On Ruotsa nyt toki paljon kokeneempi ukkeli kun tammikuun alussa, mutta silti.

Ja hiihdoista nyt sen verran, että pidemmälle, jyrkemmälle, korkeammalle ja enemmän lunta. Muuten oli jees hiihtokausi.

"Mitä kannattaa muistaa Norjassa/Tromssassa ollessa?"

No kannattaa muistaa varata riittävästi rahaa. Täällä sitä menee. Sitten kantsii muistaa että kaupat ei oo auki sunnuntaisin, muuten ne on kyllä auki klo 23 asti (mikä on aika jännää...?).
Oikeastaan kaikki mitä kannattaa tietää ja muistaa, liittyy rahaan, joten kun varaa tarpeeksi sitä käkkyä mukaan, pärjää varmasti oikein hyvin. Ainakin paremmin mitä mie. Mut oon miekii kyl pärjänny hyvi. En oo kuollu nälkään.

"Mikä on ollut parasta?"

No aika laaja-alainen kysymys, johon on monta vastausta. Yleismaailmallisesti sanoen, nää norski-kaverit, Mikael etunenässä, on ehkä ollu paras juttu. Miut otettiin jengiin aika randomina, olin ekaa kertaa yliopiston sählyssä, jälkeenpäin näin Mikaelin kaupassa, moikkasin, juteltiin, Mikael pyysi bileisiinsä. Hoh, helppoa. Ja sitten olikin kourallinen kivoja norjalaisia kavereita.
Ja paras juttu oli, kun nämä norskikaverini järjestivät miulle läksiäiset. Oli hienoa näin ulkomaalaisena nauttia sellaisesta huomion osoituksesta ja sosiaalisesta hyväksymisestä. Aloittelut, keilausta, jatkoa kuppilassa, puheen pitämistä, "oot hyvä äijä"-läppää englanniksi/norjaksi... Se oli hienoa. Se oli ainutlaatuista.

Pidin kiitospuheen porukalle, ja puheen voisi tiivistää tähän blogiin näin: "Skiing is skiing, mountains are mountains. You can ski where ever you want and it's kinda same where ever you are. But this friendship between men from different countries, it's something special.
Eli kaveruus ulkomaalaisen kanssa on jotain erityistä, ja siitä kannattaa pitää kiinni. Sitä kannattaa vaalia ja hoitaa. Sitten joskus, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua on aika hienoa, kun on edelleen hyviä kavereita ulkomailla.


Mutta, joka tapauksessa, parasta on myös ollut täällä oleminen. Tää oli miun haave, ja mie toteutin sen. Ja yhtään en ole katunut tänne lähtemistä.

"Kiitos haastattelusta"

Kiitos!

Ja koska tää on hiihtoblogi, niin kysytään vielä, että mitä miulle sitten ihan oikeasti jäi käteen koko hiihtotouhusta?

Yksin ei ole kiva hiihtää. Kavereiden kanssa on kivempaa, ja pääsee vähän jännenpiinkin paikkoihin, kun ei tarvitse yksin tehdä ratkaisuja.

Hienoja seikkailuja vaihtelevan porukan kanssa. Olli ja Tiia, NaamaVirneessä, Salla, Ajelutiimi, Laukkarinen, Salonen, Randomummot + Le Poo Poo, Ape & co. Kaikki oli erilaisia seikkailuja, mutta silti kaikki tarjosivat hienoja muistoja ja kokemuksia.

Ollin ja Tiian kanssa pitkä viikonloppu lyngenissä. Majoitus ja hengailu Magic Mountain Lodgella, hieno, tuulinen topitus Russelvfjelletillä, ekat suomikamut miun luona.

Kovassa pakkasessa palelua ja kamojen hysteeristä sulana pitämistä Lassin ja Villen kanssa. Lassin kanssa löysät housussa tavarajunien vyöryessä laaksoon, toistaiseksi korkeus töppyrä Lyngenissä.

Sallan ensikosketus randoiluun.

Ajelutiimin kanssa ongelmat kelien kanssa, nauraminen miun kämppiksille (AsaMasa - Madeleine), Lakselv-kurun seikkailu, hito monta kilsaa pitkin vuonoja.

Laukkarisen, säätäjät-skiteamin ja Artun kanssa Rasmustindenin hiihdot, mökkielämä, metsäpyydät, pirusti lunta.

Randomummojen ja Le Poo Poo:n kanssa mökkielämä, "uusien" naamojen kanssa oleilu, kivaa sunnuntai-randoa.

Ja jälleen Salosen Artun kanssa telttailut, kurun kiipeämiset, polvipyydät ja seikkailut.

Kirsikkana kakun päällä Apen kanssa hiihtäminen Ellendaltindenin pohjoiskurun faceshot-kurulojottelu.

Enempää en voi pyytää.

Nyt onkin sitten 11. päivä kesäkuuta. Oppari (viimein ihan oikeasti) työn alla, Helsinki, Suomi. Ihan mukavaa olla Suomessa ja asettua taas tänne. Blogi alkaa viettää hiljaiseloa näin kesän ajan, mutta jotain webisodi-hommaa ilmestyy blogiin tässä kesän aikana, jotta teillä olisi jotain tekemistä töiden ohella.

NaamaVirneessä myös suunnittelee uusia aluevaltauksia sosiaalisen median laaja-alaisella pelikentällä, joten siitä kuullaan vielä lisää!

Toki tänne sitten kirjoitellaan jos jotain kirjoittelemisen arvoista ilmenee!

Eli nyt Ruotsan Norjan päivitykset ovat päättyneet, aika siirtyä kesälomalle! Täytyy kuitenkin sanoa, että kiitos teille rakkaat lukijat kun olette seurailleet Ruotsan touhuja Norjassa. Kävijämäärä on noussut yli 50 % sitten syyskuun. Siitä kiitos teille! On ollut mukava kirjoitella, kun tietää että jotkut niitä lätinöitä myös lukevat.

Kiitos and thank you, kesä kutsuu!

Mutta, stay in hökö!

- Jussi

Lopunajan merkit

Rahikainen totesi hyvin täällä käydessään, että "vittiläinen mikä Venäjä tää siun pihapiiri on". Ja mies oli oikeassa. Auton akkua, pyörän rämää ja roskia pihoilla. Ja se oli talvella, kun lumi oli maassa.
Ja sitten nyt kun on lumet lähteny pihapiiristä. 

MIKÄ IHMISIÄ VAIVAA!!!!???

Tien vierustat täynnä kaikenlaista romua, lasten leikkikaluja pitkin pihoja, niitä samoja pyörän romuja, roskia pitkien teitä. Kaikkea. Paskaa. Kaikkialla. 
En tiiä, aika hurjaa on. En tiiä että missä pellossa tai Örndalenissa nää muutamat lapsetkii elää, mutta eihän nyt kymmeniä leluja ja muita leikkikaluja jätet pitkin pihoja, eihän? Eiks myö olla saatu remmistä jos leluja oli jääny ulos... En muista tarkasti.
Ja nyt sitten tuli meiliin ilmoitus pihansiivous-talkoista. Eli kaikki reippaasti siivoamaan asuinauleen pihapiiria kaikesta roinasta. Paikallinen HOAS, LOAS, KUOPAS, eli Sito, tarjoaa limpparia ja pullaa. Jee. Ikävää etten millään pääse osallistumaan. Oonkii roskannu niin paljon täällä....

 

No, piti vähän avautua. Mut ärsyttävää ku on piha niin paskainen. Hito vaihtarit... höhö.

Mutta eipä siinä. Tätä kirjoittaessa istun jo junassa. 18-20 tunnin ajelu halki Suomen ei oikein napostellut näin yksinään, joten autojuna Rovaniemeltä oli paras vaihtoehto. Toki Tuo rapiat 600 kilometriä ja kahdeksan tuntia pysähdyksineen Tromssasta Rovaniemelle oli rykäisy sekin.

Mutta nyt ne neljä kuukautta ja puolitoista viikkoa Tromssaa olisi sitten takana. Mie ruodin mennyttä kautta ja muuta spekulaatiota sitten seuraavissa päivityksissä.
Mutta nyt kerrataan viimeisiä päiviä Tromssassa.

Viime lauantaina, 17.5, oli Norjan itsenäisyyspäivä. Norskit juhlii ehkä vähän mukavammin itsenäisyyspäivää kuin täällä Suomessa, ei pahalla. Toki lämmin sääkin vaikuttaa asiaan.

No, joka tapauksessa, Itsenäisyysjuhla on verrattavissa yhteen aika siistiin juhlaan Suomessa, joka miulta jäi nyt väliin.

Eli pähkinänkuoressa:

Opiskelijat kerääntyvät jonkun luokse aamulla juhla-aamiaiselle, jossa sitten syödään kaikkea kivaa mättöä, juodaan skumppaa, olutta ja boolia. Paikalle keräännytään noin kympin aikaan ja ollaan sitten noin iltapäivä kahteen tai kolmeen. Siitä siirrytään sitten keskustan kuppiloihin ja ravintoloihin jatkamaan porukalla päivää, ja odottelemaan kulkuetta, joka marssii kaupungin läpi.
Kulkueessa sitten on kaiken maailman edustajaa tallaamassa ja huutamassa hurraata. Vertauksena Suomeen, vaikkapa Lappeenrantaan: Kulkueessa olisi kaikkien palloilulajien edustajat, tanssiporukat, voimistelijat, kamppailulajien tyypit, jenkkifutaajat, alakoululaiset, partiolaiset... jnejnejne. Eli siis kaikki ketkä vain viitsivät tulla kulkueeseen, pääsevät.
Siinä sitten katsojat hurraavat ja kulkueessa olijat hurraavat ja kaikilla on kivaa. Ilta jatkuu sitten kuppiloissa, bubeissa ja yökerhoilla.

Ja mitähän tämä juhla muistuttaa? Ainakin kirjoittajalle tulee mieleen lähinnä Vappu. Samanlaista mukavan rentoa karnevaalimeininkiä. Vaikka Suomen itsenäisyysjuhla on hieno tapahtuma, niin eikö sitä voisi viedä vähän enemmän "rennompaan" suuntaan? Toki Joulukuun alussa voi olla aika synkkää hengata ulkona ja kulkueissa, mutta silti. Nuoretkin saisi juhlia Itsenäisyyspäivää ihan oikeasti. Kunhan se oikea juhlan syy säilyisi mielessä, ei vain se keiton otto...

Itse pääsin osallistumaan juhlahommiin norskiporukkani kanssa, ja päivä oli kyllä ehkä paras Tromssassa ollessa. Koko päivän sai litkiä juomia rennon letkeästi, nauttia hyvästä tunnelmasta ja iloisesta jengistä. Oli jees, Ruotsa tykkäsi!

 

Maanantain piti olla ihan perus päivä opparia tehden ja reenaten. No, nuo tuli tehtyä, mutta keli yllättäen aukesi illalla. Kovan jalkapuntin jälkeen olo oli suhteellisen happoinen, eikä jalat liiemmilti huutaneet "lisää, lisää!". Kuitenkin, se yö voisi olla viimeinen hetki päästä yörandolle, ja niin se sitten olikin. Miepä päätin lähteä kaikesta hapotuksesta ja väsymyksestä huolimatta vielä mäkeen.

Redbullilla jaksaa (huom. kyllä mie tästä maksoin)

 Paikka oli tuttu ja turvallinen Tromsdalstinden. Itäpuolen kautta lähdin läpsyttelemään, eli siis samaan tapaan kuin ihan ensimmäisellä retkellä kyseisellä töppyrällä. Keli oli hieno, mutta ne pirun pilvet vähän peittivät auringon. Eipä haitannut, huipulle sitten päästiin ja tunnelma oli sekä hieno että haikea. Tämä olisi sitten se viimeinen lasku tälle kaudelle, ja seuraavat ovat sitten syksyllä.

Tromsdalstinden ei ole kummoinen mäki, ainakaan jos laskee idän puolelle, mutta siinä on jotain samaa mitä Lyngenin puolella Store Kjostindenillä. Molemmat ovat miun ekoja mäkiä, ja molempiin on muodostunut sellainen erikoinen side, niinkuin kaikki nyt tietää: Asuinalue jossa eka kämppä on sijainnut, ensimmäisen auton merkki, ensimmäinen ulkomaa jossa on itsenäisesti käynyt... Näitähän riittää.
Tromsdalstindenillä siis kävin tekemässä ensimmäisen "virallisen" huiputuksen täällä Norjassa olon aikana. Se retki oli kaiken kaikkiaan aika ikimuistoinen, ehkä yksi parhaimmista täällä Tromssassa. Siis ei laskullisesti, mutta noin niinkuin seikkailullisesti. Se suunnittelu ennen mäkeen menoa, kaikki oli silloin vielä uutta, en ollut soolonnut yli tonnista mäkeä yksin vielä koskaan, töppyrän huiputus, ja mitä sitten alaspääsemiseen ja kyydiin saamiseen tarvitsi tehdä. Se oli seikkailu. Yksi parhaista. Siitä seikkailusta voi lukea lisää tammikuun päivityksestä.

No vähä keskiyön aurinkoo!

Vähä on kello jo paljo...

Hyvä lasku, väsyneet silmät..

Kausi paketissa, kontti kiinni.

Eilinen, eli siis torstai oli kaikeen kaikkiaan mahtava. Norski-kaverini olivat järjestäneet miulle oikein läksijäiset, mistä olin erityisen otettu. Keräännyttiin kokoon kaverin luokse, ja siitä sitten keilaamaan. Ilta jatkui kuppilassa ja puolen yön aikaan ukko sänkyyn ja kuudelta perjantaina ylös. Ihan vain vähän väsytti. Kiitos tarkan juomamitoituksen, darraa ei ollut havaittavissa, mutta väsymys siis sitäkin suurempi.

 Ja ehkäpä nuo läksijäiset, vai läksiäiset, kruunasivat koko Tromssassa olo-ajan. Hiihtämään mie tänne tulin, eikä nuo vaihtari-sekoilut liiemmin kiinnostaneet. En tiedä miksi, mutta silti. Ei vain napannut lähteä kaiken maailman "maista minun maan ruokaa"-tapahtumiin. Varmasti olisi ollut kivaa, mutta ääh....
Pääsin kuitenkin sisään tähän norjalaiseen kaveriporukkaan, joka sitten järkkäsi ne läksiäisenikin. Ruodin tätä lisää seuraavassa päivityksessä, mutta se heihin tutustuminen, kaveruus ja muu yhteinen tekeminen oli ehkä parasta täällä. Ja kaikki kävi ikäänkuin vahingossa, enkä itse tunkenut itseäni mihinkään ja muuta. Kysyttiin vain että haluanko messiin. No, siitä lisää. Kuitenkin haluan tähän vielä kertoa, että hiihto on hiihtoa, vuoret pysyvät vuorina, mutta hyvät ulkomaalaiset kaverit on jotain aika siistiä hommaa. Päihittää jopa hiihtämisen Arto Majavan kanssa, hehe. Ei pahalla Ape!
Verbaalinen kykyni ilmaista mielikuvia kirjoittamalla ei vieläkään ole halutulla tasolla, mutta näin ärsyttävästi ilmaistuna: Ne, kenellä tällaisia kavereita on, tietävät mistä puhun.

Takaisin hetkeen: Viimeiset kamat kuitenkin siis kassiin ja aamiaisen kautta (ja lähes litran verran kahvia) WR tulille ja etelää kohti. On jotenkin niin absurdia, että kolmen tunnin ajon jälkeen olet vasta Kilpisjärvellä, ja kilometrejä on kertynyt 146. Mitääää!! Tuo vuonojen rantojen ja laaksojen läpi pujottelu on sen verran hidasta hommaa, ettei sitä usko ennen kuin on käynyt itse ajamassa. Eikä se E8 ole mikään 6-tie, jota voi ajella (kiitos Ajelutiimi tästä termistä) menemään.
Ja ehkä hauskinta koko hommassa on, että jos päätepysäkkinä olisi Helsinki, Pellossa (josta mie käännyin Rovaniemelle), aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kilometrejä kertynyt vähän yli 500, ja ollaan tultu vasta kolmasosa matkasta.Vähän masentavaa jollain tavalla. Sama kun tullaan etelästä Lyngeniin, Tornion kohdalla ollaan matkattu noin kahdeksan tuntia, ja sitten on se Kilpisjärven viitta: 495 km (vai mitä olikaa). Maaasentaaavaaa. Mutta se kuuluu lajin luonteeseen ja on se kyllä jollain tavalla siistiäkin.
Jännästi kevät sitten vaihtui kesäksi Muonion kohdalla. Ykskaks puut olivat vihreita, maa oli vihreää ja aurinko paistoi. Oli ihan siistiä tulla siitä Tromssan ja Kilpisjärven sateisesta rospuutosta Suomen kesään. Mutta piru vie täällä on kuuma. +7 ja norjalainen puolipilvinen oli loppupeleissä aika kiva keli. Ei tarvii hikoilla koko aja. Wanhan Rouvan ilmastointi on niin etevä vekotin, että se puhaltaa pelkkää moottorin lämpöistä ilmaa (lue: helvetin kuumaa) matkustamoon, eikä sitä saa edes pois päältä. Siistiä #kokomatkaikkunatauki.

Pakollinen Sonkamuotkan 50 snt munkki

7 h, 514 km. Ja olet vasta Pellossa

Mukavan lämmintä sisällä

Ja WR toi kuin toikin miut Suomeen, toisen VR:n luokse.

Tervetuloa takaisin rautaristipaitojen maahan...

Eli seikkailut on seikkailtu, ja nyt on vuorossa vielä viimeinen seikkailu VR:n kyydissä. Jos, ja kun pääsen Helsinkiin, voin todeta tuon vapaalaskuvakuutuksen turhaksi kapistukseksi. Ja se, jos mikä, on aika siistiä!

Pysykää hököllä, syväluotaavaa analyysia Norjasta, Tromssasta, vaihto-opiskelusta, hiihtämisestä, kaveruudesta ja elämästä noin yleensäkin, on luvassa seuraavassa päivityksessä!

- NaamaJussi