Syksyllä voi tehdä kaikkea kivaa ja melkosen mukavaa on toteuttaa patikkaretkiä tunturimaastossa yöpymiskamoineen päivineen. NaamaVirneessä-sakin epävirallisena saapasteluvastaavana piipahdin syskuun puolivälissä Pyhä-Luostolla ja Saariselällä UKK-puistossa. Otin patikan itsetutkiskelun ja nautiskelun kannalta. Tässä hieman kertomusta ensikäynnistä Saariselän alueelta.
Pyhä-Luoston kansallispuistossa vietetyn Inssicooper-nimisen vaellus- ja järjestöhörhöily viikonlopun päälle olin haaveillut mahdollisuudesta käydä nopeasti Saariselällä. Onnekkaasti vanhemmat olivat hankkineet kevään kuluessa Saariselältä pienen yksiön ja täytyihän minun käydä katsastamassa tuleva pohjoinen tukikohta, naapurit, matkailukeskus ja UKK kansallispuisto. Kaikki asiat natsasivat ja 1,5h ennen bussimme lähtöä Luostolta Rolloon päätin jäädä Sodankylään ja pohjoiseen johtavan tien varteen odottelemaan vuorobussia.
Kylä eikä kämppä jaksanut minua pitkään kiinnostaa
vieressä rusottavan kansallispuiston ollessa kauniina ja luotin että minulla on
kaikki valmiudet sekä tarvittavat varusteet sen kohtaamiseen. Suunnittelin
yhden yön retkelle suuntaa antavat raamit ja aloin toteuttamisen. Leveiden,
puhki tallattujen retkeilyreittien jäädessä jälkeen ja erämaisemman osan
valjetessa eteeni pääsin ottamaan luottamusta ja vastuuta itseni kanssa.
Kännykät lakkasivat pian toimimasta alavimmilla mailla ja olin omineeni
matkassa rinkkani kanssa alueilla joissa poroja kohtasi varmuudella mutta muita
ihmisiä onneksi harvemmin.
Tärkeintähän on pitää itsensä toimintakunnossa ja tietty
kartalla kun poju innostuu porhaltamaan urheilumielellä pitkin tienoita. Sain
haastaa itseäni pikamarssilla poluilla, lähes 30km pitkällä paivätaipaleella,
minimiin viedyillä vain välttämättömillä tauoilla ja suunnistamisella. Kaiken
toiminnnan harkitsin kahdesti tai jopa kolmesti, ollessani varma asiasta
päädyin jatkamaan kulkuani. Voitettavana oli väsymys ja epämääräiset, vapauden
tuomat päähänpistot, väsymys näistä selkeästi helpoimpana ja tutuimpana.
Ympäristön uutuus asetti harkintaan myös uusia raameja.
Hienoimpia ja
hetkiä oli kiivetä n 80m korkeaa jyrkkäseinäistä Rumakurun rinnettä
jossa lohkareita ja irtokivistä muodostuva seinämä asetti hyvän reenin Lyngenin
tuleviin syysnousuihin. Seinämän jälkeen pääsin jatkamaan taivallusta ruskan
värjäämällä paljakalla. Oli vapauttavaa suunnistaa omaa reittiä kartalla ja
kompassilla metsissä, soilla ja ylempänä tunturissa. Herätyksen koin tuvan
vieressä varhain aamun pimeässä odotellen hämärän aukeamista pilvistyvän
taivaan alla. Nousin Kivipään rinnettä auringon noustessa, nelisenkymmentä
poroa seuranani katsellen autereista maisemaa, sekä kumpuilevia tuntureita
silmänkantamattomiin.
Yhteenvetona reissu ei nyt ollut kummempikaan rykäisy ja
myöhemmin tulen varmasti haastamaan ja voittamaan itseäni samalla saralla
suuremmin ja komeammin, mutta se oli miulle lajissaan ensimmäinen. Yksin,
nopeilla suunnitelmilla lähdetty, väljät rajoitteet ja raameina oma harkinta.
Tärkeintä oli kuunnella omaa kehoa ja mieltä pitäen niistä huolta. Uskallus ja
luottamus itseensä nousevat asioiksi joissa pääsin voittamaan ja haastamaan itseäni.
Yhteenvetona Saariselän alue on mitä upeinta maastoa
retkeilyyn ja erävaelluksiin näinä lämpimämpinä kuukausina sekä lumisempiin
vuodenaikoihin. Tunturien pyöreät ja loivahkot muodot mahdollistavat monia
reittivalintoja ja helppokulkuisilla paljakoilla voi nauttia laajoista
maisemista sekä avaruuden tunteesta.
T: Rahikainen
