Welcome to the (secondary) jungle!

Moro

 

Tena(lady). Lonely planet kuvasi kaupunkia paikaksi, jossa olisi maan parhaat melontapaikat, majatalojen kuisteilla lojuu kajakkeja, ja kaupungissa olisi halpa majoittua. Eka kohta pitää kaiketi paikkansa, mutta kaksi muuta oli kyllä ihan huuhaata. Ei näkynyt kajakin kajakkia missään, ja majoitus oli aika helvetin kallista. Paljon kalliimpaa kuin Bañosissa. Hyvä juttu oli kuitenkin se, että siellä paistoi aurinko. Aurinkoinen keli tarkoitti myös kuumuutta. Ja oli nimittäin kuuma. Niin. Kuuma. Tässä oltiin taas totuttu syksyisen Suomen säähän, ja yht'äkkiä tullaan taas siihen +30 asteeseen ja täyteen auringon paisteeseen. Lääh puuh. Oli aika lämpöistä meininkiä rinkat selässä ettiä hostellia. Mutta joo. Tena oli aika väsyny paikka. Tour Operatoreita löytyi, mutta kaikki tarjosivat viidakkoretkeä noin 250 dollarin hintaisena. Oltiin jo vähän synkällä päällä, koska retket olivat saman hintaisia kuin jos ne olisi varannut Bañoista käsin. Hostellimme emäntä kuitenkin vinkkasi alkuperäisväestön pitämän tour operatorin, joka tarjoaisi edullisia seikkailujuttuja. Mentiin siis sinne, ja hierottiin sitten soppari yhden päivän raftingista, kolmen päivän ja kolmen yön viidakkosetistä, sekä yhden päivän muusta toiminnasta mukava 160 dollarin paketti. Eli säästettiin lähes SATA DOLLARIA!!! That was nice. Lisäksi firman pomo, Eduardo, oli aika mukava kaveri, joten mielellään myös tuettiin alkuperäisväestön bisneksiä.

Kajakointihommat nyt jäivät (sekin jäi, perkule), koska eihä myö osata meloskella sillee että homma ois kivaa. Ois menny ihan opetteluksi se homma ja sitten oltaisiin oltu 60 dollaria köyhempiä. Nääh. Mutta, mihin ei tarvita kuin kaksi kättä ja selkäydin, on Rafting! Lyhyesti kosken laskua isolla kumiveneellä, isolla porukalla. Ja rafting oli kyllä kivaa! ”Raftasimme" isoa Rio Napo-jokea noin 26 kilometrin verran, ja joessa olikin sitten kaikkea mahdollista koskihommien slanginimityksiä, monttuja, rapideja jnejne. Saatiin myös uida, mikä miulle tuli hieman yllätyksenä. Mitä, saadaanko me hypätä noihin kuohuihin...? Vesi oli semikylmää, mutta aurinko paistoi joten ei haitannut. Ja se vedessä puljailu sekä koskien kuohut olivat kyllä ässähommaa. Onneksi päästiin messiin! Tortillalounas oli myös järkättynä, ja lisäksi paatiin sattui aika mukava porukka. Myö tykättiin, rafting on kivaa! 

Ensimmäinen tauko

Lounas. Nälkäisimmät ensimmäisinä

Ruotsa pääsi tohon keulalle istumaan. Oli aika siistiä sekin

Leikittiin vielä tälläistäki hommaa. Ruotsa meinasi hukkua tuolla keskellä

Uimahommia siis myös. Virran mukana lilluminen oli siistiä!

 Rafting-homman jälkeen meidät sitten kyyditettiin takaisin viidakkoon. Primääri-viidakko olisi sitä mitä kaikki kuvittelee olevan sademetsää, ja me oltiin sekundääri-viidakossa, joka on sitten semisti kuivempaa, eläimiä ei ole niin paljon, ja aurinko siis pääsee paremmin paistamaan maan pintaan(?). No, katsokaa ero wikipediasta. Meidän lodge oli sitten joen rannassa, ja tieltä piti vielä kävellä joku 10 minuuttia lodgelle. Paikka oli kuitenkin kiva, meillä oli täysi ylöspito, ja uskottiin viihtyvämme. 

Ja kyllähän me viihdyttiin. Mutta mitähän mie sitten kertoisin viidakosta? No, ainakin sen, että homma oli vähän kuin olisi ollut mökillä sateisena viikkona. Oli aika märkää, ja kumpparit olivat pääasiallinen kenkä noihin oloihin. Mökkeily piti sisällään Itikoita, joen ihan vieressä, otsalamppuja, sähköttömyyden. Juokseva vesi oli, vessassa ja keittiössä, mutta muuten me elettiin aika askeettisesti. Olimme siis ostaneet täyden ylöspidon, joten saatiin aamari, lounas ja päivällinen nenän eteen kannettuna, joten mikäpäs siinä oli ollessa. Ja oppaamme Enrique, eli Enkka, oli aika mukava setä kaiken lisäksi. Osasi kaiken, kertoili hyviä juttuja metsän ihmeistä ynnä muuta ynnä muuta.

Joki pauhasi lodgemme vieressä, ja oli aika mukavan näköistä koskea. Uskoisin että melojat olisivat syttyneet. Sytyin nimittäin itsekin, vaikka en mitään koskihommista ymmärräkään. Siinä sitä olisi varmasti päivät pitkät heitellyt voltteja ja mitä kaikkia kärrynhärryn pyöriä ne meloskelijat temppuilevatkaan... Noo vähän provosoin, älkää melojat suuttuko. Pointti siis oli, että mikäli osaisi meloa, tuo mökkihommeli olisi varmasti ihan hito hyvä tukikohta melontahommiin Rio Napolla. Kamoja ei tosin saisi kuiviksi oikein kirveelläkään jos aurinko ei paista. 

Lodgemme joelta kuvattuna

Saavuttiin talolle sunnuntai-iltana raftingin jälkeen, ja ensimmäinen täysi päivä, siis maanantai, sisälsi noin neljän tunnin patikkaretken viidakossa. Patikkahommassa seuraltiin ensin pientä puroa ylös kukkuloille, ja tässä puron seuraamisen lomassa kasteltiin lähes kaikki kamat, kun homma sisälti vesiputouksien vieruksien ylösnousuja. Onpa vaikea selittää. Eli oli vesiputouksia, joiden viereen tai ”päälle” oli tehty tikkaat tai asennettu köysi. Siinä sitten noustiin putouksia ylös ja oltiin märkiä. Oli se kyllä hauskaa, ei siinä mitään, vähä seikkailua nimittäin. Noustiin siis kukkuloilla noin 400 verttimetriä, ja sitten harjuja pitkin laskeuduttiin alas tielle. Enkka kertoili kasveista, puista ja muista viidakon ihmeellisyyksistä tarinoita, tiedä kuinka paljon oli totta, ja siellä me tarvottiin. Oli kivvoo! Neljä tuntia oli kuitenkin aika sopivan mittainen reissu siinä mielessä, että lounaan jälkeen pikku päikkärit kyllä riipparissa maistuivat. Iltapäivällä Enkka vei meidät vielä pienelle tutkimusretkelle talon lähimetsään, ja taas kuultiin mitä tuo ja tuo kasvi tekee ihmisen hyväksi. Kävi myös ilmi että setä kasvattaa kokapensaita maillaan, vaikka homma on Ecuadorissa laitonta. Eipä siinä... Kukapa sinne tulisi tutkimaan.... 

Vesiputousta, tikkaat taustalla

Lehtis kiipeää

Suihku

Päikkärit

 Toisena päivänä mentiin aivan mökkitiemme (koska sellainen se oli: hiekkatie metsän keskellä) päähän, jossa oli mukavia, jokeen muodostuneita laguuneja. Vesi oli vähän kylmää, mutta kiva oli puljata kirkkaassa vedessä. Paluumatka mökille taittui sitten rankkasateessa (kävelymatkaa oli noin 40 min), ja Enkka sitten teki meille sateenvarjot isoista kasveista. Kätevä mies. Iltapäivällä saatiin valita kullanhuuhdonnasta, kalastuksesta ja korujen tekemisestä. No Ruotsa halusi tietenkin onkimaan jokeen. Mitään ei tullut, mutta mielestämme saatiin pari tärppiä. Oli heinäsirkka nimittäin sen verran repaleinen tapaus ensimmäisen ”tärpin” jälkeen. Toisella Samu olikin mennyttä sirkkaa. Niin, ei me matoja kaivettu syötiksi. Enkka se meni vaan puskaan, ja toi sitten sormien välissä tuuman mittaisen heinäsirkan. Kätevä mies jälleen kun pyydystää sellaisen pedon paljain käsin.

Lagooon

Kirkasta vodaa

Päästiin myös vähä hyppimään!

Sehän on sateenvarjo!

Ongella

Illalla kynttilän valossa opeteltiin tekemään käsikorjua Enkan näyttäessä mallia. Kova ukko ku osaa kaikkee!

Lehtis oli vähän aktiivisempi oppilas

 Oli aika kivat 2,5 päivää. Niin kivaa ei sitten ollut enää seuraavana päivänä, kun lähdettiin pois kyseisestä metsästä, ja oltiin käsitetty, että päästäisiin sitten näkemään joen varressa asuvia heimoja yms. Eipä päästy. Päästiinkin toiseen vielä märempään ja kosteampaan viidakkoon, jossa jatkuvasti oli saappaat savessa. Ihan ok sekin olisi varmasti ollut, mutta kun hommaa on jo nähnyt muutaman päivän, niin ääh... Ei ollut 40 dollarin arvoinen päivä se, mutta eipä mittää.

Sellaista oli siis mökillä. Ihan mukava kokemus ja mukavaa vaihtelua, ainut miinus oli ihan järkyttävän huono patja (eli huonot unet) ja se viimeisen päivän toinen viidakkosekoilu. Patja oli varmaa 30 cm paksu vaahtomuovilätty, jossa sitten ei ollut minkäänlaista tukea nukkua. Aina valuttiin ja upottiin keskelle sänkyä. Olisi rittäänyt kyllä aivan hyvin joku perus 10cm vaahtis niin ai että ku ois ollut makoisat unet kaskaiden laulaessa ja kosken kuohuessa. Ja tuo viimeisen päivän setti nyt oli jo nähty juttu. Samat hommat kuin pari ekaa päivää, märempää vain. Eli jotain muuta olisi pitänyt olla, mutta eipä me osattu pyytää, ja operaattorin tyypit puhui kaikki eri jutuista mitä tullaan tekemään. No eipä mittää, tän operaattorin paketti oli kuitenkin sen 100 dollaria halvempi kuin muilla, joten... 

Kynttilä antaa aika kivasti valoa

Joka ilta oli kynttiläillallinen!

Nämä tässä ovat kaakaopuun hedelmiä

Polkumme kohti hiekkatietä

Nyt sitten ollaan takaisin Bañosissa. Täällä muutama päivä huilia, sitten bussilla Guayaquiliin, josta lento kohti Chilen Santiagoa on 2.2. Ecuadorin loppuraportti ilmestynee tässä viikon sisällä, pysykääpä siis kuulolla! 

Terveisin, 

Nokkanaamat!

Suuntana itä

Baños vähän korkeammalta kuvattuna

 Tallinnan romanttinen pitkä viikonloppu on pitänyt sisällään polkupyöräilyä, kuumissa altaissa lekottelua, hierontaa, kylässä käyskentelyä, puntilla käymistä. Lisäksi tietenkin kauneuden hoitoa, koska sehän on Tallinnassa halpaa. Lehtis otti irtoripset sekä pedikyyrin, kelatkaa, 12 DOLLARILLA, ja Ruotsa parranajon oikella partaveitsellä, hrrrrr oli aika jännä, kolmella dollarilla. Ja nyt ilmoitus miespuolisille lukijoille: Jos et ole vielä antanut ajattaa partaasi oikealla partaveitsellä, niin tee se nyt heti! Nimittäin, vaikka Ruotsan käyttämä Sweeney Todd-parturi oli melkoisen kovakourainen, niin onhan tuo veitsen jälki aika uskomatonta. Ei tyngän tynkää jäänyt pystyyn. Ihon vastakarvaan sively tuottaa vain pehmeää pintaa, ei ollenkaan hiekkapaperia. Huomenna "barber shopiin", mars mars! 

Niin, nyt lukija miettii että eikös ne urpot ollutkaan Bañosissa, Ecuadorin Chamonixissa. No onhan ne, mutta Chamonix on vaihtunut meidän osalta Tallinnan viikonlopuksi. Miksi, niistä kohta lisää. Joka tapauksessa ensimmäisessä kappaleessa mainittuja juttuja viisi päivää Bañosissa on pitänyt sisällään. Ollut aika leppoista hommaa olla täällä, mutta vähän mieltä on kaivertanut joka päiväinen sade. Onneksi aina iltapäivisin on poutaantunut. Irlantilainen kaveri aamiaispöydässä kiteytti yleisen mielipiteen sateisesta säästä, "just like in home..." 

Kuuden dollarin ripset...

...ja kuuden dollarin pedikyyri

Etniset buutsit oli pakko hankkia (naiset, huom!).

Terän alla, huuuu....

Ja aika jees lopputulos!

Kuumat altaat ovat yksi Bañosin vetonauloista. Kylä siis sijaitsee Tungurahua-tulivuoren kupeessa, joten kuumaa vettä tulee ikään kuin ilmaiseksi altaisiin, jossa turret kuten me, ja myös paikalliset, voivat lillua päivät pitkät. Altaita on erilämpöisiä, ja kuumin allas on melkein kuin nestemmäinen sauna. Uuuuuuh.... R-E-N-T-O-A. Homma on siis sama kun kävisi kuumassa kylvyssä, mutta onhan nyt tulivuoren lämmittämä kylpyvesi aika jees juttu.

Kuumien altaiden ohella polkupyöräily on täällä aika kovassa huudossa. Jos rannikolla surffilautoja löytyi melkein joka kioskista, täällä laudat ovat vaihtuneet polkupyöriin. Ja vitsi niitä seikkailuhommia tarjoavia kioskeja on PALJON! Kahdella pääkadulla, Rocafuertella ja Ambatolla ei rättitorien ja tour operatoireiden lisäksi muuta olekaan. Ja kaikki operaattorit tarjoavat lähes samaa: On pyöräilyä, benji-roilausta (hypätään sillalta ja roilitaan sitten köydessä (ymmärtääkö muut kun lappeenrantalaiset ton roilimisen?)), whitewater raftingia ynnä muuta ynnä muuta. Kaikkea siis on. Myö ei nyt olla oikein tartuttu noihin touhuihin, koska ei vain ole oikein napostellut kaiken maailman aktiviteetit. En tiedä miksi, ei vain ole. Siitä syystä Chamonix on vaihtunut Tallinnaksi. 

Polkupyörät ollaan kuitenkin vuokrattu nyt parina päivänä. Ekalla kerralla käytiin tuhat metriä korkeammalla, Casa del Arbol-nimisessä paikassa, joka on käytännössä ison iso keino, jossa sitten voi keinutella. Ja paras paikka nähdä Tungurahuan tulivuori. Aurinkoisessa säällä kaiketi aika hieno paikka, mutta kun me käytiin siellä, oli.. Yllätys! Täysi sinkki päällä, eli ei nähty ylös eikä alas. Piru vie. No, ihan kiva paikka silti. Mentiin paikan päälle pick-upilla fillarit auton lavalla, ja pyöräiltiin sitten alas. Ruotsan painostamana seikkailijat eksyivät vielä eräälle vaelluspolulle, joka johti alas kaupunkiin. Ja tuo oikeaoppinen POLKUpyöräily alamäkeen oli aaaaika kivaa. Oli kiveä, oli juuria, oli jyrkkää. Oli siis kivaa! 

Sellainen toinen "roilivaunu"?

Casa del Arbolin keinu. Ja kuten näkyy, mitään ei näy.

Valmis alamäkihommiin!

Tauko näköalatasanteella, taustalla Baños

Juomatauko polulla

Toisenä pyöräpäivänä lähdettiin ajelemaan alamäkeen, Ruta de las Cascadas-tietä, joka siis vie Bañosista itään päin kohti sademetsiä, ja 20 kilometrin matkalla näkyy useampi toinen toistaan suurempi vesiputous. Suurin ja vaikuttavin oli Pailon del Diablo. Vettä oli iha hitoksee ja ilma oli hyvinkin kosteaa putouksen vieressä. Putoksen viereen oli koverrettu, tai louhittu polku kallion alla tunnelin omaisesti, ja siellä sitten mentiin kääpiökävelyä klaustrofobiaa vastaan taistellen. Vaikea kuvailla mutta oli aika jännä. Ja vaatteet märkinä kun ihan vain muutama kuutio vettä syöksyy parin metrin päässä syvyyksiin. Toisella vesiputouksella oli kuulemma uimamahdollisuus, joten käytiin tietenkin vielä ennen lähtöä hakemassa uimakamat mukaan. Uimahommasta tulikin päivän paras juttu. Olihan vesi kylmää, mutta kun yleensä nuo jokivedet joissa on uinut, on ollut jäätiköiden sulamisvesiä, niin kyllä kyseisessä minikoskessa tarkeni. Ja vitsi oli kiva puljata pienissä suvannoissa ja kiipeillä kivien yli. Hyvä ettei kukaan ollut näkemässä mitä idiootit suomalaiset leikkii kylmässä vedessä. Ressukathan jäätyisivät. Olisi toki pitänyt olla märkäpuku jos olisi halunnut puljata pidempään, mutta silti. Se oli kivaa se.

Sairaan nopee ja värikäs pyöräilijä pohjolasta

Joku on nuokin rappuset tehnyt tossa kelissä. Aika hurjaa.

Märkää touhua

Ja tässä se Diablon puolikas tunnelihommeli, aika jännä.

#slaavikyykky #kääpiökävely

Kohta uidaan!

Paluu Bañosiin pikkukuormurin lavalla. Kaikennäköstä...

Vuoristohommat nyt valitettavasti jäävät, kovasta hehkutuksesta huolimatta. Ei vain tunnu hyvältä. Eihän tuo toki vaatisi kuin marssimisen operaattorin puheilla ja lyömällä taaloja tiskiin. En edes osaa oikein selittää, mutta ehkä vuoristoreissut ja muut sankariteot ovat omia reissujansa, joita tehdään jätkäporukassa, rinkan kanssa maasta toiseen matkustamiset sitten tyttöystävän kanssa. Tai en tiedä, mitähän sovinismia tuokin taas oli. Tottakai sitä voi tehdä minkälaisia retkiä kenen kanssa tahansa sukupuoleen katsomatta. Taidan tarkoittaa sitä, että homma ei tunnu mielekkäältä kun ei ole tuttuja äijiä, Rahikaista, Soinista, Laukkarista tai muita kumppaneita vierellä ottamassa osaa seikkailuun. Ehkä se vain on niin. En tiedä.... Tai sitten pitäisi mennä tekemään pelkästään niitä vuoristohommia, ja jättää kaikki muu optioiksi. 

No, joka tapauksessa vuorihommat nyt jäävät ainakin tältä erää. Vuoret siis vaihtuvat sademetsään, ja metsää kohti me lähdetään huomenna lauantaina. Matka siis suuntaa itään, joka on kaiketi aika villi tälläkin pallon puoliskolla. Kohde on Tena(lady, hihihihhhiii)-niminen kaupunki, josta sitten otamme muutaman päivän mittaisen jungletripin jonkun tour operatorin järjestämänä. Tenassa kuitenkin vietämme vähän aikaa ennen viidakkohommia, koska Tena on kuulemma Ecuadorin koskikajakointi-paikka numero uno. Kiinnostaisi kovasti käydä vähän meloskelemassa, vaikka oma kokemus koskimelonnasta on järvessä melan mitan päässä laiturista harjoittelemassa eskimokäännöstä (jota en oppinut). Lehtis on onneksi käynyt merimelontakurssin, joten Lehtis taitaa olla se kokenein kehäkettu siinä lajissa.... No, joka tapauksessa, Baños jää taakse huomenna, ja retkikunta suuntaa kohti viidakkoa. Huuu, aika jännää. Minkähänlaisia mörköjä ja kaiken maailman öttimöntiäisiä sitä tulee vastaan ja löytää aamulla makuupussistaan. Viidakkoseikkailuista ja mahdollisesta melonnasta tai muusta vesiurheilusta lisää noin viikon kuluttua!

Terveisin, Naamio ja Naama suklaisine mansikoineen, aika kova nimittäin!

 

Uuteen nousuun!

Talvinen Helsinki... Eiku kesäinen Quito, eiku?

 Vaikka en niin Madventuresin ukoista pidäkään, niin kyllä he ainakin tietävät matkustamiseen liittyvistä jutuista jotain. Lueskeltiin kyseisten herrojen ”reissuopasta”, vai mikä kirjan nimi nyt olikaan, ja siellä mainittiin eräs matkustamiseen liittyvä juttu: reissumasennus. Sellainen pikku pirulainen iski muuten aika voimalla ainakin miuhun Quitossa ollessamme. Reissumasennusta ei myöskään helpottanut se, että lähes joka päivä satoi, ja päivälämpötila oli 10-15 astetta. Not Good. Olónissa olo (höhö) oli niin mahtavaa, että ei sitä oikein jaksanut syttyä ylänköjutuille hehkutuksesta huolimatta. Kovasti sitä mainostin, että pari päivää menee ennen kuin meno alkaa taas maistumaan, mutta siinä meni sitten koko viikko. Oikeastaan vasta nyt, Bañosissa ollessamme, tuo rasittava pirulainen alkaa olla selätetty. 

Kun Lehtis makasi hostellilla, täytyi Ruotsan nöyränä kantaa kädessä sanakirjaa. Opettavaista sekin.

La Ronda, yksi mukava kuja vanhassa kaupungissa. Kalliit raflat, iha ok meno

Vietimme Quitossa siis kaiken kaikkiaan viisi päivää. Alun perin piti olla vain kolme, mutta Lehtis sai jonkinlaisen ruokamyrkytyksen lähtiessämme Quitoon, ja pari päivää meni sitten siitä toipuessa. Mitäs me Quitossa sitten tehtiin? Oltiin, käyskenneltiin, etsittiin matkanjärjestäjiä Cotopaxille, käyskenneltiin lisää, käytiin verestämässä Salsan kuvioita, tsekattiin 0''0 -leveyspiiri (siis päiväntasaaja), leikkautettiin dollarilla Ruotsan tukka, sekä käyskenneltiin vielä vähän lisää. Salsahomma oli kyllä ehkä viikon paras juttu. Löydettiin tanssikoulu, ja pitihän sinne sitten mennä ottamaan pari tuntia lattaritansseja. Opettajanamme ollutta jannua ei kuitenkaan ihan hirveästi opetus kiinnostanut, selaili välillä puhelintaan, kameraansa, tai sitten vain katseli ulos ikkunasta. No, opittiin kuitenkin vähän kuvioita, ja niitä sitten veivaltiin. Oli jees!

Tukanleikkuu dollarilla.

Salla lähtee salsaan!

Opettajaamme (taustalla) kiinnosti opetus aika paljon

Ja päiväntasaajan monumentilla

  Suurkaupungit ovat aina suurkaupunkeja, vaikka Quito nyt oli muodoiltaan ja maastoiltaan aika erinlainen. Kaupunkihan sijaitsee eräänlaisessa laaksossa, ja kaupunki on erikoisesti pitkulainen, laakson muodon mukaisesti tietenkin. Suurkaupunki se silti on, eikä suurkaupungeilla ole oikein ikinä ollut tarjota mitään erikoisempaa. Kaikkialle on pitkä matka, pimeällä ei oikein viitsi liikkua, ja se suurkaupungin elämä on vähän liikaa. Quiton vanha kaupunki, Centro Historico, oli tietenkin ihan makea, mutta kerran sen nähneenä ei oikein jaksanut syttyä... Miksi me sitten oltiin kaupungissa niin pitkään, jos homma ei oikein maistunut? No tietenkin akklimasaation takia. Kuulemma ainakin kolme päivää pitäisi kaupungissa olla, jotta voisi lähteä Cotopaxin yrkälle. Sitten oli vielä ne Lehtiksen vatsahommat, joten siinäpä se.

Viime lauantaina lähdettiin sitten akkli-reissulle Quiton lähitöppyrälle. 4100 metriin asti nousee TeleferiQo-kabiini, jonka yläasemalta jatketaan sitten toppiin. Huippu sijaitsee 5000 metrissä, joten nopealla matikalla 2800 metrin kyläkorkeudesta aina huipulle 5000 metriin yhden päivän aikana ei ehkä kuulosta kovin järkevältä, ja ei se sitä sitten lopulta ollutkaan. Meillä ei ollut tarpeeksi vettä eikä eväitä mukana, ja reissu kestäisi arviolta viisi tuntia, joten... Koko reissu oli jo alkaessaan tuomittu epäonnistumaan, mutta ei sitä oikein tajunnut silloin. No, pääsimme noin 4800 metriin asti, kunnes oli pakko kääntyä takaisin, jotta vettä riittäisi paluumatkalle. Olokaan ei ollut enää mikään kehuttava, joten piti hieman jännätä pääseekö sitä omin jaloin alas vai joutuuko jompikumpi palomies-otteeseen. 

JA JUMALAUTA KUN SITTEN SIELLÄ ON OPISKELIJAPORUKKAA NAHKATAKEISSAAN, CONVERSEISSAAN JA OLKALAUKUISSAAN MENOSSA TOPPIIN!!! Eikä niitä näyttänyt edes hapottavan. Söi miestä ja naista. 

Alas kabiinille sitä onneksi päästiin, mutta paluu oli ehkä rankinta ikinä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Syksyn hiihtoreissujen rakkakivikossa laskeutuminen sukset selässä (jos astut harhaan, katkaiset koipes) ei ollut mitään verrattuna tähän taisteluun. Oli vain jaksettava tulla alaspäin, ja ainut lohtu oli, että olon pitäisi parantua mitä nopeammin alas tullaan. Kabiinin yläasemalla kokista naamaan, ja retkikunta oli aaaikas väsynyttä poikaa ja tyttöä. Alaspäin piti vielä jatkaa, siis kabiiniin ja kohti alhaalla siintävää kaupunkia. Olo alkoi jo parantua, ja kaupungin tasalla sitä oltiin taas melkein toimintakykyisiä. Taksilla sitten suoraan hostellille, Papipollot, eli kanaa ja ranuja, naamaan ja lepäämään. Päänsärky oli vielä aika armoton, mutta iltaa kohti se helpotti. Päivä 1,5 litralla vettä ja muutamalla suklaapatukalla oli taputeltu. Selvittiin. En tiedä miksi ei varustauduttu paremmin, mutta ehkä se reissumasennus oli osasyynä siihen, ettei vain viitsinyt eikä huvittanut. No, tämäkin seikkailu opetti kuuntelemaan omaa kehoa ohuessa ilmanalassa ja miltä tuntuu kun on vuoristotauti päällä. Hyvänä juttuna kuitenkin oli, että käytiinpä sitä korkeimmalla kuin koskaan aiemmin kumpikaan on käynyt.

Vielä hymyilytti ja nauratti

Sitten alkoi sinkki

Lehtis pitelee kalliota pystyssä. Takki alkoi olla aika tyhjä

Kun pystyy vielä ottamaan kuvan, mutta ei enää hymyilytä, on aika lähteä alas

Turvallisesti kabiinissa menossa alas.

 Tuo ”akkli”-reissu oli siis aikamoinen selviytymisseikkailu. Kelikään ei ollut kuin morsian. Satoi vettä, satoi lunta, tuuli kovaa, sekä polku oli aikamoista liejua. Ei siis mikään paras haikki-kokemus. Ei me itse nousua tehty kuin 700 verttimetriä, mutta noissa korkeuksissa se taisi olla ihan riittävä. Ylipäätänsä tuo ”haikkaus”/”trekkaus” ei ollutkaan niin siistiä kuin olisi ajatellut (jos siis poissuljetaan vuoristotauti). Maisemat nyt ovat hetken aikaa ihan hienoja, mutta sittenpä siihen vähän kuin turtuu. Alaspäin tulokin on aika hanurihommaa. Hiihtojutuissa pääsee sentään kovaa, eikä siihen alasmenoon tarvitse varata voimia niin paljon. Lisäksi se kävely on niiiiin hidasta... No, toiset tykkää, toiset ei. Mie kuitenkin pitäydyn lumella, ja liikun suksien kanssa.

Tästä aasinsiltana Cotopaxin retki: Operaattoreita löytyi, eikä hintakaan all-inclusive-matkoilla ollut paha: 200-250 USD. Emme nyt kuitenkaan tiedä vielä lähdetäänkö koko hommaa edes yrittämään. Tuo akkli-reissu oli aika hurjaa kamaa, ja Cotopaxilla tehtäisiin samanlainen nousu, mutta 1000 metriä korkeammalla. Okei, onhan siinä oppaat ja kaikki, mutta en tiiä. Vuokrakamat, huonot kelit (jos yr.no:hon on yhtään luottaminen, vuorelle on satanut aika mielettömästi lunta), huono maku ylhäällä olemisesta... Nihkeää, niin nihkeää... Meillä on kuitenkin tässä hyvin aikaa, kaksi viikkoa, ja seikkailun voi tehdä myös täältä Bañosista käsin.

On miusta tossa vähän Chamonixia?

Niin, saavuttiin siis sunnuntaina Ecuadorin ”Chamonixiin”, Bañosiin. Suurehko kylä vuorten ympäröimässä laaksossa. Aika siisti paikka. Bañosissa voikin sitten harrastaa lähes kaikkia ulkoilma-aktiviteetteja, maastopyöräilystä ja vuorikiipeilystä koskenlaskuun ja viidakkovaelluksiin. Vielä ei olla ehditty tehdä oikein mitään. Ekat pari päivää ollaan lähinnä lekoteltu, käyty kuumissa altaissa (Baños sijaitsee Tungurahua-tulivuoren kupeessa, joten sieltä saadaan altaisiin kuumaa vettä), hieronnoissa ja tietenkin, käyskennelty kaupungissa. Tänää, tiistaina, oli erityisin mukavaa, kun käytiin oikein aamupuntilla paikallisessa Rocky-luolassa, ja sieltä sitten lounaan kautta kuumiin altaisiin lillumaan. Elämää, sitä se on. Alkaa se reissumasennuskin hellittää, ja ehkä lomaa voi viettää muutenkin kuin surffaten ja riippumatossa maaten.

Pune!

Lounaspatonki, 2 USD. Liian halpaa

Ja sitten lillumaan!

Suunnitelmissa olisi siis alamäkipyöräilyä (Jeepillä ylös, pyörällä alas) Cotopaxin, Tungurahuan tai jonkun muun töppyrän maastossa (eli pääsisi ainakin näkemään jomman kumman töppyrän), pyöräretki (alamäkeen) 61 km päässä olevaan Puyo-nimiseen kylään (pyöräillään Puijolle, höhö) ja sitten  viidakkoretkeä. Katsotaan mitkä onnistuu ja tuleeko vielä juttuja lisää! Baños on parin päivän kokemuksella aika kiva paikka, ja uskon että täällä viihdytään. Ecuadorin retkeä on jäljellä siis vielä kaksi viikkoa, joten aikaa vielä piisaa! 

- Naama ja Naamio hassuissa uimalakeissaan