Elledalen Basecamp. Kertomus siitä, miten huolet ja arki unohtuvat.

Moi!

Lyngenin seikkailuretkestä alkaa olla jo jokunen viikko aikaa, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, taas kerran.... *itseään häpeävä hymiö* Tässä tulee taas aika pitkä teksti, mutta ei se laatu vaan se määrä! Vai miten se oli..? Pitemmittä kirjoitt.. kirjoittelemit...., hitto, siis kirjoitteluitta (noin se meni!), nauttikaa lukuhetkestä!


Langdalstindane iltavalaistuksessa

Lyngen vei sydämeni. Taas. Jumalauta se paikka on HIENO!!!!! Mielessä pyörii muistoja viime keväältä, kun ajella höyläilin ihan urakalla vuonojen rantateitä. Oli se hienoa aikaa. Melko tasan vuosihan siitä nyt on. Ja nyt taas siellä vuonojen ja vuorien luvatussa maassa. Tutut vuoret nousevat korkeuksiin Lakselvbuktin laaksosta, samat tien epätasaisuudet, sama meren ja vuoriston tuoksu. Ja se keväinen auringon paiste. Näitä ei vain voita mikään. Piste.

Meillä oli viisi päivää varattuna sankaritekoihin. Saimme huiputettua kaksi uutta töppyrää, ja meininki oli jo liian hyvää ollakseen totta. No, tottahan se oli, koska kaiken siistin vastapainoksi lumi oli hyvinkin betonista. Mutta eipä haitannut!! Meidän oli tarkoitus lähteä vasta sunnuntaina kotiin, mutta perjantaina mäkipäivän jälkeen todettiin, että nyt on saatu maha täyteen. Enempää ei tarvitse seikkailla. Lähdimme siis lauantaina jo Suomeen päin. Jälleen Lyngenistä palasi onnellinen mutta positiivisesti synkistelevä Ruotsa. Pitää tietenkin aina jättää nälkää seuraavaan reissuun, mutta nyt nälkää jäi vähän liikaa. SITÄ REISSUKRAPULAN MÄÄRÄÄ!!!

Ja edelleen se on päällä. Mikään tässä siviilielämässä ei oikein vielä napostele, ruokaa ei jaksaisi tehdä, etelässä asumisessa ei ole järkeä. Voisiko sen mökin nyt vain ostaa/vuokrata Lyngenistä? Pääsisikö Magic Mountain Lodgelle tiskaamaan ja kaatamaan kaljaa ensi kevääksi? Millä mie voisin irroittautua oikeasta työnteosta ja viettää kolme kuukautta seikkailuhommissa? Sellaisten, elämää suurempien asioiden kanssa tässä painiskellaan. Mutta ehkä synkkyys helpottaa viikon parin päästä....
Kun sitä jo vähän unohti, kuinka kivaa randohomma on, ja kuinka kivaa telttailu on, oli ehkä virhe lähteä vappuviikoksi Lyngeniin telttailemaan. Laskuhommat oli jo ehtinyt ottamaan paikkansa nääh-lokerossa, ja oli toiminnan täytteistä viikonloppuna juuri ennen lähtöä, joten mäkihommat eivät yllättäen taas napostelleet niin paljon.

Sitten me Rahikaisen kanssa lähdettiin Tampereelta huristelemaan kohti Sodankylää, josta seuraavana päivänä Salosen autolla kohti Lyngeniä. Päivä-pari meni totutellessa, mutta sitten seikkailumieli alkoi heräilemään Ruotsan päässä. Ja alkukappaleen mukaisesti, olihan se aika mahtava reissu. Ei voi oikein muuta sanoa.

Seikkailijat koossa ja matkalla!

Eväät onnn.

Kamojen räjäytys

No mitä me siellä sitten tehtiin? No, Sunnuntai-iltapäivällä lähdettiin siis Rahikaisen kanssa Tampereelta kohti Sodankylää ja blaa. Maanantai-iltapäivällä oltiin perillä pelipaikoilla Lakselvbuktissa, Lyngenin Eteläosan länsipuolella. Djupenin hiekkamontulla (lukijoille tuttu paikka viimekevään julkaisuista) auton räjäytys, kamavälppäys ja ahkion vetoon. Kohde valikoitui Ellendaleniksi (jälleen lukijoille tuttu paikka), ja sinne me sitten lähdettiin basecampia pystyttämään.

Skinnaus sujui yllättävän kivasti kelkkalatua mukaillen, mutta saakelinkaakeli kun päästiin viettävällä rinteellä olevalle tunturikoivuvyöhykkeelle. Lumi oli hyvinkin jäistä, rinne oli tosiaan viettävä ja pulkka suhteellisen painava. Arvaahan sen miten siinä käy. Tosin tiedostimme sen ja olimme varautuneet koivuvyöhykkeen läpi taistelemiseen. Pulkkia ei ollut nimittäin suunniteltu fysiikan lakeja rikkoviksi (harmi kyllä). Eihän ne siis kestäneet ollenkaan linjallaan, vaan pyrkivät jatkuvasti valumaan alamäkeen, rinteen suuntaisiksi. Sekös oli kivaa taistelua tiheässä metikössä. Selvittiin kuitenkin, kun kiipeilykilkkeitä oli käsien ulottuvilla. Slingit kiinni pulkkien periin ja niin siinä mentiin possujunassa koko porukka. Koivuvyöhyke selätettiin ja seuraavaksi oli vuorossa telttapaikan etsintä. Seikkailijoilla oli hieman epäselvyyksiä valitun alueen suhteen, mutta Salone armeijan miehenä bongasi pulkanvetäjä-muuleille hienon leiripaikan siirtolohkareen juurelta Ellendaltindenin ja Lakselvtindanen jäätikköserakin väliseltä linjalta (ymmärsiköhän kaikki nyt varmasti kohdan...?). Päätettiin perustaa leirille sinne, voihan sieltä poiskin lähteä seuraavana päivänä. Eipä lähetty. Lohkareesta tuli meidän kotikivi koko reissun ajaksi. Nuo siirtolohkareet ovat muutenkin kivoja leiripaikkoja. Murkula suojaa tuulelta, murkulan eteen on yleensä muodostunut lumivalli tuulen tuivertaessa (ja näiden väliin on yleensä syntynyt luonnostaan hyvä telttapaikka), ja lisäksi murkulaa vasten tai murkulalle saa kamoja viriteltyä aika kivasti!

Muulit liikkeellä. Ohjastajana toimi kuvaaja-Salonen

Leiriä kasailtiin pimenevässä illassa. Oli nälkä, oli väsy. Oltiin pestattu Salone meille kokiksi, joten mies otti ruokapuolen hoitaakseen Rahikaisen ja Ruotsan keskittyessä kaksi kättä ja selkäydin-hommiin, eli lumitöihin. Toki telttapohjan liippaukseen vaadittiin vähän järkeäkin, mutta kuitenkin. Tuli lunta luotua taas kuutio, pari. Ruoka naamaan, iltatoimiin ja unille. Oli kyllä aaaaika jees isin pikku kakkapökäleiden suhjataa pehmeääkin pehmeämpiin väkisinmakuupusseihin tietäen ettei aamulla ole kiirettä mihinkään. Unet olivat nimittäin muutamana yönä ennen reissua jääneet aika vähäisiksi.

Basecamp. Ihmetellää ku jiätikkö puotti kamaa taas alas.

Noin. Teltassa

Makuupusseissa on kiva kölliä!

Eka päivä menikin vähän opetellessa että mites näiden lankkujen kanssa toimittiinkaan. Ruotsalla ei nimittäin ollut ollut suksia jalassa kertaakaan sitten toukokuun 2014, ja Rahikaisellakin vain kerran. Salone oli siis se kokenein kettu tällä haavaa, mutta nopeasti homman nimi palautui päähän ja lihaksiin. Saatiinkiin oikein kunnon hyvän mielen reissu heti alkuun kun valittiin skinnausreitti vähän väärin. Melko kaltevaa, jäistä rinnettä on suhteellisen ikävä yrittää nousta skinnaten, se tuli todistetuksi. Kävimme siis vähän katselemassa Steinsdalbreen-nimistä jäätikköä, mutta keli oli yllättäen norjalaista puolipilvistä, joten eipä ollut hirveästi kateltavaa. Toki jäätiköt on aina siistejä, muuuutta kumminkin. Tuuli kovaa, oli pilvistä. Ei aihetta urotekoihin.

Mukava lasku kuitenkin takaisin leiriin, eipä siinä. Basecmp-hommat alkoivat onnistumaan, Salonen keitteli mitä mahtavimmat pöperöt (kuivattua perunasipulisekotusta ja kuivattua jauhelihaa kattilaan ja porisemaan; uusi hitti!). Se päivällinen näytti suunnan loppureissun ruokailutoimituksille. Salone keittää siis kolmen litran kattilan täyteen erinäköistä seikkailijamättöä, ja se koko kattilallinen jaetaan kolmen seikkailijan kesken. Eli ruokaa on noin litra/naama. Eli kilo. Eli.... Aika paljo? Ja silti Ruotsa kotiin päästyään sai kuulla laihtuneensa... Seikkailu on erikoishommaa....

 Telttailu hyvässä kelissä on muutenkin aika siisti juttu! Tällä kertaa meillä oli messiteltta mukana (olin sen päättänyt viime keväänä), ja se oli hyvä se. Ja kahdella bensakeittimellä sellanen tiipii lämpiää aika kivasti! Ja nimenomaan niiden keittimien kannattaa noissa lämpötiloissa olla juuri bensatoimisia. On tehoo, on lämpöö ja on nopeutta. Toimii! Ylipäätänsä kaksi bensakeitintä on vielä parempi juttu kuin yksi, mikäli vettä täytyy sulattaa lumesta. Keittiötyöt pyörii, kun toinen keitin sulattaa juomavettä ja toisella valmistetaan ruoka.  Sitä vettä kuitenkin kuluu päivässä noin 4-5 litraa/naama joten saa siinä lunta sulatella. Yksi hyvä juttu on että mukana on ainakin kolmen litran vetoinen kattila. Kolme ukkoa syö nimittäin aika paljon, kuten ylempänä mainittiin, ja sitä ruokaa on hyvä tehdä kerralla riittävä määrä. Mikään ei ärsytä niin paljon kun pihistely ja säästely ruoan suhteen.

Ruokahommissa

Kolmen litran kattila täynnä energiaa!

Basecampimme

Seuraava päivä olikin sankaritekojen päivä. Ruotsa ja Rahikainen olivat suunnittelleet Imagaisi-vuoren valloittamista ja viime talvena, mutta norjalainen puolipilvinen ja pari lumivyöryä teki ne aikeet tyhjiksi. Nyt sitten kuitenkin päästäisiin yrittämään. Ja vielä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Imagaisillehan menee kaksi pääreittiä: Steindalsbreen-jäätikön kautta, tai sitten suoraan Ellendalenista nousevaa luoteiskurua pitkin. Ape Majava oli suositellut kyseistä kurua, joten mehän valittiin sitten se. Nousureitti oli joissain kohdissa vähän jygä, mutta eipä ollut suoranaisia vaikeuksia missään kohdassa. Pari jännää kohtaa kurussa on, kun kaksi muuta kurua yhtyvät pääkuruun, joten sieltä voi hyvällä tuurilla saada jotain niskaansa. Pari kolme laajempaa kenttää löytyy kurun keskivaiheilta alaosaan saakka, joten tarkkana saa olla lumien kanssa. Kuitenkin kurussa on hyvin suojapaikkoja odotteluun ja mahdolliseen tauonpitoon, joten sinällään nousu on siis kaiken kaikkiaan aika helppo. Lumi oli kiva ja pysyi seinällä, jopa betonin omaisesti, joten mikäs siinä oli jäärautaa potkiessa mäen kylkeen.

Kuvan vasemmalla puolella (tai keskellä?) Imagaisi. Kurumme oli huipusta vähän oikealle

Tauon paikka

Kurun keskivaiheilla



Rahikainen lähes kurun huipulla

Imagaisin huippu on "Gaisi", eli "Plateu (tms)", eli suuri, laakean kukkulan omainen. Ei mitään terävää vuorenhuippua siis. Maisemat toki olivat hienot, ja Steindalsbreenin jäätikkö oli aika magian näköinen ylhäältä katseltuna. Aikamme teimme tutkimusmatkaa laakeaa muutaman sadan metrin levyistä huippua kiertäen. Evästauko, sometukset (kenttää löytyi yllättäen vasta 1500 metristä), ja auringosta nauttimista. Oli aika hienoa. Lasku alas olikin sitten enemmän tai vähemmän jäällä/betonilla selviytymistä, mutta ei onneksi hakkuja tarvittu hätäpysäytyksen varalle. Sen verran pehmeitä paikkoja löytyi. Hieno reissu silti kaikin puolin, ja Imagaisin luoteiskuru on kaiken kaikkiaan todella hienon näköinen mäki, ja hyvällä lumella äärimmäisen hyvä laskukohde (Mikäli vaikka Ellendaltindenin "pilkekurussa", eli länsikurussa, on ruuhkaa). Taas leiritoimet, litra (eli noin kilo) ruokaa naamariin ja unille.



Pojat nousemassa. Imbodentindenin itäpuolen reitti taustalla

Landalstindanen massiivia ihmettelemässä

Tutkimusmatka plateulla vielä jatkuu

Ja oikealla huipulla

#Huippuselfie. Hanska moikkaa taustalla

Kurulainen vielä jälkeenpäin kuvattuna (kääntyy siis oikealle)

Rahikaisen pajalla tänään: Vääntynyt kannan korotusrauta. Työkaluina kiviä ja lettereitä x2

Seuraavan päivän kohteena oli Imbodentinden, yksi Lakselvtindanen massiivin kolmesta yli 1500-metrisestä vuoresta. Imbodentinden on ollut Ruotsan tikkilistalla pitkään, joten nyt sitäkin pääsee yrkkäämään. Herättiin jostain käsittämättömästä syystä vasta yhdeksän aikaan. Toki Rahikainen olisi halunnut herätä jo viiden aikaan tai herra ties kuinka aikaiseen, mutta päätettiin nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. No, sisäinen kello herätti minuuttia vaille yhdeksän, joten päivä saattoi alkaa. Tosin olisi pitänyt uskoa Rahikaista, koska yhdeksän aikaan herääminen aiheutti jälkeen päin paljon synkkyyttä ja muuta ikävää. Mutta siitä lisää kohta.

Lykkiminen alkoi vasta vähän ennen kahtatoista. Kirkonkellon puutteessa Lakselvtindanen "Taivaallisen Rauhan Aukio"-nimisen jäätikön serakit (jäätikön ulkonevat "roikkuvat" reunat) yläpuolellamme ilmoittivat kellon olevan kaksitoista rymäyttämällä hyvän kasan jäätä alas. Jäätikkö oli sinänsä hauska, että kolme päivää putkeen serakeista lohkesi jäätä kunnon jylyn säestämänä kello 11.50-12.10 välisenä aikana. Matkasta ei sen ihmeempää, muutakuin että oli aika kuuma. Aurinko paistella grillaili ukkoja ihan huolella. Lumi oli erittäin tiiviisti pakkautunutta rinteissä, joten parin "kuoleman kentän" ylitys ei ollut ihan niin pelko pyllyssä-etenemistä. Lyhyempi reitti huipulle menisi juuri yhden serakki-rykelmän alta, joten myö mentiin reippaina poikina hieman pidemmän kaavan kautta. Ylempänä katseltiin että joku porukka nousee sitä lyhyempää reittiä, ja tietenkin saavuttaa sitten meitä. Alas laskiessa lyhyemmän reitin varrelle serakit olivat vähän pudotelleet tavaraa alas, joten ei se pidempi reitti haitannut yhtään.

Aamukahvit

Serakki ilmoittaa iltatoimien alkamisesta

Imbodentindenin itäpuolen nousureitti tarjoili tosiaan melkoisia kuoleman kenttiä. Näillä tarkoitan isoja, laajoja, kumpumaisia ja jyrkkiäkin vuoren rinteitä. Juuri sellaisista paikoista yleensä lumivyöryt laukeavat, ja ja opaskirjoissakin reitin vaarallisuudesta oltiin mainittu. Kevät ja lämpö olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja lumi oli lujasti kiinni alustassaan. Liikuimme vielä varmuuden vuoksi vanhojen valumajälkiä seuraillen, vaikka eipä niidenkään paikallaan pysymisestä voi mennä takuuseen. Joka tapauksessa, lumet kestivät seinillä, ja selvisimme reitin vaikeimmista ja vaarallisimmista osuuksista kunnialla. Itäpuolen yläosassa, noin 1400 metristä alkaa mukava kuru Goverdalenin puoleiselle jäätikölle. Nousureitti Imbodenille meni tuon kurun alkuosan kautta, ja siitä me saimme laskumme parhaat lumet. Sen viisi käännöstä siis. Ehdottomasti Kokeilun arvoinen paikka se kuru, jos vain lumi on hyvää. Saisi siitäkin hienon seikkailun.

Toppiin me sitten päästiin, ja ai että. Lakselvtindanen Taivaallisen Rauhan Aukio-jäätikkö on kyllä U-P-E-A. Mielettömän hieno paikka. Piiiiitkä tauko, sometus ja hengaus topissa, ja alaslasku saattoi alkaa. Keskipäivällä aurinko oli sulattanut alastuloreitin mukavaksi firniksi, jota olisi ollut kiva ajella menemään, mutta alastuloreitti meni varjoon iltapäivällä. Tasaisen varmaa jäätä oli siis suoritettava se 1300 korkeuserometriä. Eipä silti, viimeiset käännökset saimme tehdä auringossa, joten firnillekin päästiin, onneksi!

Vielä kuva Big Benistämme

Lämmintä on

Kohti ekaa kuoleman kenttää

Eka takana, kaksi vielä jälellä

Vähän jännitti avata latua

Ja viimeinen pätkä ennen kurunnousua

Koilliskurun lähtö. Olisi ollut aika kiva, mutta jouduttiin koukkaamaan alempana oikealla olevalle harjanteelle

Ja nyt se synkkyys ja pahan mielen aiheuttaja: Keli oli aurinkoinen, ilma oli lämmin, lumi kesti seinillä, ukoilla oli energiaa. Kiipesimme vain yhdelle vuorelle, kun sen lisäksi OLISIMME VOINEET KIIVETÄ MYÖS KAHDELLE MUULLE LAKSELVTINDANEN HUIPULLE!! Vitti vieköön että korpesi. Ne kaksi muuta ovat siis Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Matkaa olisi voinut aivan hyvin jatkaa jäätikön poikki noiden kahden muun huipun luokse, mutta ei. Kukaan ei tajunnut edes siellä ylhäällä sitä. Ei me kyllä oltaisi sitä oikein voitu tehdäkään, koska meillä ei ollut mukana riittävää määrää vettä, evästä tai aikaa. Olisi siis voinut herätä klo 05.30, ottaa kuumaa vettä termarissa mukaan sekä ylimääräisen vesipullon. Yksi lisää vain vesi -ruoka-annos (tai kaksi), muutama suklaapatukka lisää ja eikun ylöspäin. Huipuilla käyminen ei olisi ollut temppu eikä mikään kun resurssit olisivat olleet kunnossa. Mutta kun ei. Ei edes ajatusta suotu sille seikkailulle. Vittiläine mikä retki siitä oltaisiin saatu. Ja siitä mie oon haaveillu aaaaaika pitkään. Käydä kaikilla Lakselvtindanen massiivin huipuilla saman päivän aikana. No.... Korpee vieläkin. Mutta on hyvä jättää nälkää. Taas kerran.

Siellä ne olisi. Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Ja mikä keli. Ja myö ei tajuttu.

Ja Vapun aaton päivällinen valmistumassa.

Seuraava päivä oli sitten Ellendaltindenin vuoro. Siitäpä ei nyt kerrottavaa ole niin paljon, mutta kerronpa jotain kuitenkin. Ajatus oli nousta koillispuolen kurua ylös, tsekkailla lumi, ja mikäli lumi on tyhmää sillä kertaa, lasketaan vastakkainen puoli, eli pilkekuru alas. No näin kävikin, mutta eipä se herkkua ollut pilkekurun puolellakaan. Jäistä, jäistä ja jäistä. Tuo koilliskurun nousu oli kuitenkin ihan ok, rappusten potkimista, puuskuttamista, jännäämistä ja muuta. Tuttu juttu. Lumi oli pehmeää ja silleen, mutta erikoiskerros höttölunta ja muuta gagia ei ollut niin kiva  laskun kannalta, joten siksi valittiin tuo pilkekuru sitten. Tiedettiin ettei pilkekuru ainakaan räjähdä kerralla alas, jäässä kun on, ja jos se aurinko olisi vähän pehmittännyt jäistä seinää. Tullaan ainakin hengissä alas jos ei muuta.

Oli vähä jygääkin

On tuolta vaan komeet maisemat!

Rahikaisella on kivaa!

Ja alespäi

Rahikaisella oli vielä virtaa sen verran että hää lähti sooloretkelle Ellendalenin perällä olevaan satulaan (josta pääsee siis Steindalsbreenin jäätikölle). Jos sieltä saisi laskettavaa. No, aurinko meni pilveen, näkyvyys oli -100, ja lumi oli jäistä. Myö Salosen kaa ei hannareina lähdetty ton pilvisyyden takia ollenkaan. Lumestahan ei tiedetty oikein midii. No, kuraahan se lasku oli mutta kuulemma oli silti kivaa hiihdellä itteksee. Sai mietiskellä kaikennäköistä ja tehdä ite päätökset. Sekin on kivaa joskus, vaikka porukassa on loppujen lopuksi kivempi mennä. On se Rahikainen silti hurja ku lähti vielä iltarandolle!

Salone huilaa

Ruotsa vähä kuuraa itseään.

Sen päivän iltana sitten tuumittiin, että lähes kaikki laskuhommat on tehty mitä haluttiinkin, maha on niin sanotusti täynnä, joten voisi sitä lähteä kotia päin. Eli: Meidän pilottiseikkailu hiihtää ahkioiden kanssa laakson perukoille, perustaa sinne leiri, seikkailla ympäriinsä ja nauttia sitä kautta elämästä, onnistui yli odotusten. Vesihuolto arvelutti, mutta onneksi meillä oli Salone matkassa. Äijä piti huolen että ruokahuolto toimi, fasiliteetit oli kunnossa, ja että hommat leirissä muutenkin pelasivat. Lumella me siellä kuurailimme itseämme sen lähes viiden päivän aikana, ja rupesihan se tukkakin jo pysymään itsestään pystyssä. Olisi se kiva kyllä suihkuunkin mennä. Lähimmälle auki olevalle purollekin oli jonkin matkaa, joten ei viitsinyt (ei ollut vielä tarvetta, emme pökertyneet toistemme tuoksuista teltassa) lähteä sinne saakka pesulle. Joka tapauksessa, lämmin suihku alkoi olla aika kiva juttu, ruokakin alkoi loppumaan, joten kyllähän sitä pois jo joutaisi. Ja tuumasta toimeen, lauantaina pakattiin kamat, hiihdettiin autolle, ja lähdettiin ajelemaan kohti Sodankylää. Siellä nukuttiin Rahikaisen kanssa yksi yö, ja seuraavana päivänä ajeltiin etelään päin. Reissu alkoi olla paketissa.

Ellendaltinden ja Pilkekuru jäi taas taakse.

Hengissä perillä

Ja mitä siitä jäi käteen? No aika hitoksee juttuja. Kaikkea ei saa tulostettua tähänkään tekstiin (vaikkakin sitä paljon taas tuli), mutta kuitenkin. Edelleen, telttailu kannattaa, Lyngen kannattaa, randohommat kannattaa. Hieno laji vielä hienommassa ympäristössä.

Ja sinne se sydän jäi. Taas. Haikein mielin sitä pois päin hiihdellessä kääntyi katsomaan laakson keskellä kohoavaa Ellendaltindeniä. Kaikki lomauttamisen huolet, rahahuolet ynnä muut arkiset päänvaivat olivat unohduksissa viikon verran. Mitenhän sitä ensi kaudella irroittautuisi vaikka edes kuukaudeksi arjesta ja suuntaisi auton keulan kohti paikkaa, jossa edelleenkin on aika monta urotekoa tekemättä ja vuorta valloittamatta. Jos sitä vaikka ensi syksynä taas pääsisi. Katsotaan....

- Ruotsa, Rahikaine ja Salone