Päiväreppu-reissulla Uruguayssa

Buenos Aires mereltä käsin

 Noooh, nytpä täällä kirjoitellaan taas. Radiohiljaisuutta on kestänyt, koska yhdeksän päivää Uruguayssa, tuossa Etelä-Amerikan Sveitsissä, taittuivat pelkillä päivärepuilla, joten läppäri ei valitettavasti mahtunut kyytiin.

Kun oli pari päivää liikkunut pelkän päivärepun eikä 17 kilon rinkan kanssa, heräsi kysymys, miksi ihmeessä tässä on edes matkustettu niin isojen kassien ja pussien kanssa? 20-25 -litrainen reppu on toki vähän pieni kahden kuukauden matkalle, mutta jo sellainen 35-litrainen reppu, jollaista itse käytän hiihtohommissa, olisi ollut varsin riittävä. Meiltä puuttui oikeastaan vain pitkät housut, pitkät paidat (esim. merinot) ja kuoritakki. Muuten oltaisiin jo pärjätty.

Kuinka helppoa sen pikkurepun kanssa oli olla busseissa, hostelleissa, kadulla. Miksi, miksi näin ei ollut aikaisemmin? Vastaushan on ilmeinen: Piti päästä vuorille, joten piti olla lämmintä vaatetta sekä kaiken maailman pikkukilkkeitä mukana. Siitä se ison repun tarve. Kuten aikaisemmista päivityksistä käy ilmi, ei me oikein vuorille sitten mentykään, joten repussa olikin aika hitoksee liikaa kamaa.

Jos siis suuntaa lämpimiin maihin, viettää aikansa pääasiassa rannikolla, tai muussa vastaavassa paikassa jonne ei tarvitse tuoda varusteita omasta takaa, yllättävän vähällä sitä ihmislapsi pärjää. On nimittäin aika jännä juttu tuo matkatavaroiden karsiminen äärimmäiseen minimiin. Kantsii kokeilla.

Kantsii muiden reissumimmien ottaa mallia. 22 litraa kamaa yhdeksälle päivälle. Ei huono

Mutta mites? Sitä käytiin siis Uruguayssa, erään imatralaisen tulevan vuorikiipeilysuuruuden käyttämään tyyliin, eli light and fast. Ja oli helppoa, kuten ylempänä kerrottiin. Yhdeksään päivään mahtui kaiken näköistä toimintaa, joista saisi tarinaa taas yhden opparin verran, joten yritetään pitää homma lyhyenä (just joo...).

Laivamatka Uruguayhin kestikin tunnin sijasta kolme, koska vain halvin on meille paras. Lippujen osto netistä oli tehty semi-vaikeaksi, mutta eipä kai ulkomaalaisenkaan ole helppoa ostaaVR:n lippuja... Tai ehä mie tiiä. Joen ylitys (maailman leveintä vuonoa pidetään yleisesti maailman leveimpänä jokena) Colonia de Sacramentoon, Uruguayn Tallinnaan, meni kuin mikäkin tallinnan risteily, joten lepposta oli. Taxfree ei vain ollut ihan samanlainen. Kaikki mitä kaupassa oli, oli tuontitavaraa ja aika hiton kallista. Itse Colonia de Sacramenton, eli tuttavallisesti Colonian, vanha kaupunki oli sitä Tallinnan vanhaa kaupunkia, joten eipä se kovin kummoinen mielestämme ollut, vaikka Lonely Planet sitä hekuttikin Uruguayn yhdeksi ”must see” -jutuksi. Lounari nyt onkin kaiketi jenkkilässä painettu, ja eihän siellä oikein ole noita ”vanhoja kaupunkeja”, joten ehkä siinä syy hehkutukseen. Raflatkin oli niin pirun kalliita, mutta onneksi löydettiin eräs nakkiputka josta sai hampparia. Ei siis kuoltu nälkään. Bussi Montikkaan lähti sitten myöhemmin illalla, joten palloilun ja ihmettelyn jälkeen bussiin ja pääkaupunkiin. Montikassa taksi hostlalle, check-in, ruoan etsintä ja unille. 

Absurdi homma tapahtui yöllä, yövyimme siis dormissa, kun miut herätti respan työntekijä. Respan setä puhua molotti espanjaa, ja siinä puoliunessa en oikein mitää tajunnut koko hommasta. Muistan vain pyytäneeni että saman saisi englanniksi. No, juttu alkoi selviämään, ja olimme kuulemma ”ottaneet” jonkun pariskunnan sängyt, ja meidän olisi pitänyt muuttaa toiseen huoneeseen keskellä yötä. Hassu juttu, mutta sängyt olivat ilman lakanoita ja respan toinen setä oli meille sängyt osoittanut. Siinäpä oltiinkin sitten äkkiä hereillä kun tilanteen absurdius valkeni ja homma piti ihan oikeasti käydä selvittämään. Kävi ilmi, että hostelli oli mokannut sänkyjen kanssa (poistanut lakanat ja laittaneet sängyt ”vapaiksi”), ja pariskunta laitettiin toiseen huoneeseen nukkumaan. Meidän ei siis tarvinnut muuttaa keskellä yötä. Oli aika hassua toimintaa tuo. Hostellin työntekijänä en ihan heti lähtisi sekoilemaan huoneeseen ja herättämään asiakkaita, jos sänkypaikoissa on häikkää. Ensin voisi asian selvittää juurta jaksain. No eipä siinä. Saatiin onneksi taas unen päästä kiinni.

Aamulla sitten bussiasemalle ja bussin suunnaksi rannikko. Äitini eräs tuttu asuu miehensä kanssa talvet Uruguayssa, joten oltiin vielä ennen rannikolle lähtöä sovittu treffit lounaan merkeissä. Satu ja Pekka olivatkin aika mukavia tyyppejä, ja sovimme että voimme mennä heidän luo käymään, mikäli aikataulu antaa myöten.

Bussi siis Punta Del Diabloa kohti. Diablo olisi kuulemma aika rauhallinen kalastajakylä, jossa pitäisi ihmislapsen viihtyä. Kyllä me viihdyttiinkin, meillä oli kiva hostelli, täynnä ihan ok tyyppejä, ja pääsimme myös surffaamaan yhtenä päivänä. Diablo ei kuitenkaan ollut ihan se mitä haettiin. Satuimme juuri uruguaylaisten loman vieton loppuun, joten kylä oli aika täynnä. Lisäksi hostellimme oli aika kaukana rannasta, kylä oli kuin haulikolla ammuttu (eli kaikkialle oli pitkä matka) ja paikka oli rastapäähipinretaleiden kansoittama. Ei mitään hippiliikettä ja rastoja vastaan, eikä kaikki vetelehtijät ja kilistimien soittajat olleet rastahippejä, mutta kuitenkin... Ei viihdytty niin hyvin kuin olisi voinut. Neljäntenä päivänä vaihdettiin maisemaa, ja otettiin suunnaksi tunnin matkan päässä oleva Barrio de Valizas. Diablossa tutustuttiin norjalaiseen vajaaseen viisikymppiseen Knutiin, ja Knut sitten lähti meidän kanssa Valizakseen. Äijä oli niinkin mukavaa seuraa, tai sitten me oltiin niin mukavaa reissuseuraa, että viihdyttiin yhdessä Cabo Polonioon asti.

Nuo mustat pisteet ovat surffareita.

Ruuhkaisaa illallisaikaa.Onneksi me syötiin jo aiemmin

Roña, paras koira!

Oli uima-allaskin!

Mutta ensin Valizas. Ainakin itse pidin Valizaksesta paljon enemmän kuin Diablosta. Turreja ei ollut oikeastaan yhtään, hostelli oli lähellä rantaa, ja biitsi oli hyvä. Ainut vain, että surffilautojen vuokraaja oli jossain viettämässä Carnaval-juhlaa (joka on siis samaa juhlaa kuin Brasilian karnevaalit), eikä lautoja siis saanut. Jännä miten etelä-amerikkalaisia ei kiinnosta tehdä bisnestä. Ollaan törmätty samanlaiseen myös Ecuadorissa, Chilessä ja Argentiinassa. Myös Knut sanoi samaa. Kun on jo tehnyt ”tarpeeksi” rahaa sille päivälle (eli on kattanut kulut tms) voikin olla vaikka palvelematta asiakkaita, tai laittaa kioskin kiinni. Kummallista. Ja pakkohan niiden lautojen on jossain jemmassa olla, ja eiköhän se stäshi olisi löytynyt parilla puhelinsoitolla. Joku kaverin kaverin kaveri olisi käynyt antamassa laudat, rahat tiskiin ja eikun vesille. Mutta ei. "Mie oon keitolla jossain Punta Del Estessä. En mie halua lisää rahaa". Ei siis päästy surffaamaan, mutta ihoa grillattiin sitäkin enemmän, ja Valizas oli kiva paikka. Naama ja Naamio suosittelee.

Lisäksi, saatiin mahdollisuus osallistua perinteiseen Uruguaylaiseen grillaukseen, Asadoon, peräti kahtena iltana, joten oli kyllä kivvoo. Valizaksessa olomme osui sopivasti viikonlopulle, joten hostellin henkilökunta grillaili sitten pe-la-su. 110 paikallista ränkylää, eli neljä euroa, ja eikun pöydän ääreen syömään. Perjantaina saatiin makkarahamppareita, eli chorizo-pan (choripan) -settejä, ja lauantaina sitten ihka oikeaa asadoa, eli naudan ribsejä. Ja oli hyvää. Seura oli myös hyvää ja kaikki toimi.

Makkurien halkaisua. Sitten syömään!

Kuulemma perinteinen uruguaylainen juoma....?

Asadot tulilla!

Ja, meinasin unohtaa. Koska uruguaylaiset, etelä-eurooppalaisten tavoin, syövät illallisen noin kello 23 aikaan, niin meille ehti Knutin kanssa kehittyä perinteinen aperatiivi-ruokailu noin seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Ostettiin chorizo-makkaraa, juustoja, viiniä ja olutta, ja sitten keskusteltiin Norjan ja Suomen terveydenhuollon ja hyvinvointivaltio-mallin eroista, sekä muista päivän polttavista aiheista. Sekin oli äärimmäisen mukavaa. Meillä ei oikein Ecuadorin ja Olónin jälkeen ollut ulkomaalaisia kavereita, joten setä Knut oli enemmän kuin tervetullut messiin. Oli äärimmäisen mukavaa kun oli uusi naama remmissa, mikään päivä ei ollut ”samanlainen” kun piti se kolmaskin ottaa huomioon ja puhua pääasiassa engantia joka päivä. Pieniä itsestäänselvyyksiä, mutta silti, ah niin äärimmäisen tyydyttävää. Kiitos sinulle Knut Pitkäviiksi!

Vaikka miten yritän pitää tekstin lyhyenä, kerrottavaa silti riittää. Sori.

Valizaksesta suunnattiin sitten Cabo Polonioon, luonnonpuistossa sijaitsevaan kalastajakylään. Kylään pitää mennä noin 30 minuutin matka bussiasemalta kuorma-auton kyydillä, koska mitään varsinaista tietä sinne ei mene. Loput speksit kylästä voi katsoa wikipediasta. Lounari kuitenkin paikkaa suositteli, sekä muutama uruguaylainenkin, joten lähdettiin paikan päälle kattelemaan. Ja Knut oli siis messissämme myös.

Cabo oli mukava ja hieno paikka. Saatiin hyvä hostelli meren rannalta, ja meininki oli jees. Ekan päivän hienoimpia juttuja oli, kun hostlaan oli eksynyt useampi muusikko kitaroiden, cajoneiden (laatikkorumpujen), haitarien ja minkä lie munniharppujen kanssa. Lähes koko iltapäivän porukka musisoi, osin jammaillen ja improvisoiden, osin tuttuja biisejä hakien, ja jokainen sai sooloilla, keksiä uutta, liidata. Tyypit olivat NIIIIIN taitavia kaikki. Oli mahtava istuskella kuuntelemassa, nauttia auringosta, juoda virvokkeita, nauttia elämästä.

Ranta jo näkyy

Ja tollasilla siellä siis liikutaan

Ja bändi kasassa

No vähän kerron Cabosta. Jos siis googletit jo, ei haittaa, jos et jaksanut, tässä pieni briiffi. Cabo on pieni kylä meren rannalla, ja kylässä on iso majakka. Rannikko on hyvinkin matalaa ja täynnä karikkoa (jokusen kymmentä laivaa on uponnut sillä alueella 300 sadan vuoden aikana), joten siitä se majakka. Koska kylä on luonnonpuistossa, sillä ei ole omaa sähköverkkoa, joten hommat toimivat aurinkopaneeleilla ja generaattoreilla. Vesihuolto tosin on, mutta meneeköhän ne vessapöntön hommelit suoraan mereen, sitä en tiedä. Kylään päästäkseen joutuu ylittämään noin kahdeksan kilometriä hiekkadyyniä, ja mestoille pääsee helpoiten kuorma-auton lavalla, noin vitosen hintaan. Ja hieno paikka on tuo Cabo. Oli merta, oli dyyniä, oli jopa merijellonaa (elävää ja kuollutta, molemmat haisi kuitenkin ihan samalta....). Päästiin lisäksi vähän myös surffaamaan, joten tyyykättiiiiin. 

Knut ja Ruotsa

Lounasta!

Dyynejä

Eläviä merilejjonia!

Ja kuollu jellona.

 Pois lähtiessä kävi pienen pieni hommeli, joka oli vähän vaikeuttaa asioita. Alustuksena: tykättiin Cabosta, mutta päätettiin lähteä vierailemaan uusien, suomalaisten ystäviemme Satun ja Pekan luona Parque del Platassa noin 50 kilometrin päässä Montevideosta. Ainainen hiekan määrä housuissa, repussa ja lakanoissa alkoi tympimään (enkä ees liioittele. Sitä hiekkaa kulkeutui nimittäin kaikkialle), joten päätettiin lähteä takaisin sivistyksen pariin. Lähdettiin Cabosta kahden aikaan iltapäivällä liikkeelle, ja bussi lähtisi kolmen aikaan luonnopuiston portilta kohti Parque del Plataa. Kuorma-auto, eli trukki, ajeli vielä rannan viertä ennen kääntymistä sisämaahan ja Lehtis räpsi kuvia. Miun piti ottaa kuva Lehtiksestä ja otin sitten Lehtiksen kännykän käteeni. Assosiaatio tuli saman tien.

EI SAA#”'NA!!! ei helvetin helvetti! Olin jättänyt kännykän hostelliin lataukseen. Vitinvitinvitti. Mikänyteteenmitätehdäänvittiiääääh..... No ei siinä mitään, oon ennenkin ollut tiukoissa paikoissa, esimerkiksi rakennustyömaalla, kun betonivalu on käynnissä ja joku menee ns. ketuiksi. Jotain on siis tehtävä ja vähän äkkiä sittenkin. Oltiin jo noin kahden kolmen kilometrin päässä kylästä ja trukki jatkoi matkaansa. Nopea pähkäily ja käskyjen jako, joo, ehdin, ja AUTO SEIS! Hyppään pihalle ja lähen juoksemaan takaisin Caboon. Lehtis jäi kyytiin ja meni hoitamaan lippuja yms viivyttelemään bussia luonnonpuiston portille. Laskin että ehdin ehkä joten kuten jollain takaisin ennen kuin bussi lähtee (sen päivän ainut bussi) kohti Parque del Plataa, ja eikun hiekka pöllyämään jalkojen alla. Paahtavan aurinkon alla. Ilman vettä. Ilman aurinkorasvaa. Oli hienoa.

Pääsin hyvin takaisin Caboon ja sain puhelimen. Seuraava trukki lähtisi vasta kolmelta kohti sivistystä, ja bussi siis lähtisi kolmen aikaan. Vitinvitti. Ei auta kuin lähteä juoksemaan ja toivoa että bussi olisi myöhässä. Kello oli nimittäin puoli kolme. Kahdeksan kilometriä kolmeenkymmeneen minuuttiin. Siihen ei pystyisi ehkä Rahikainenkaan. Ainakaan paljain jaloin upottavassa hiekassa. Ajattelin ja toivoin, että joku auto, joka olisi menossa pois Cabosta, noukkisi miut kyytiin, ja jos tuuperruun jontkaan auringon voimasta, viimeistään trukki korjaa miut kyytiin. Eli ei välitöntä kuoleman vaaraa. Siis matkaan! Ehdin juosta kirmata suunnilleen siihen kohtaan jossa hyppäsin pois trukista, ja kuin tilauksesta, maasturi tulla möyryää miuta kohti!! Auto! Pelastus! Auto myös siis pysähtyi ja Uruguayssa syntynyt, mutta Kanadassa asunut äijä otti miut kyytiin. Huh. Selvisin.

Ennen Uruguayn reissua oltiin katsottu Anthony Bourdainin No Resevations-ohjelman Uruguayn jakso. Bourdain kumppaneineen myös kävi Cabossa, ja heidät majoitti Uruguayssa syntynyt ja Kanadassa kymmenen vuotta asunut Raúl, a.k.a The Condor. Ja tämä samainen Raúl, Condor siis sitten otti miut kyytiin. Melekosta. Piti ottaa oikein kuvat ja kaikki, kun päästiin bussiasemalle. Kotkan, vai kondorikotkan, lailla Raúl sitten miut pelasti ”aavikolta” ja ehdittiin siihen bussiin. Trukin kyydissä olleet saksalaispojat tervehtivät nyökkäyksellä ja kommentilla ”you made it”, mie aivan läpimärkänä hiestä ja naama punaisena vastasin että ”yep...” Eikä Lehtiksenkään tarvinnut enään stressipallo vatsassa huolehtia että ehdinkö. Ehdin. Kiitos Condorin. 

Ruotsa ja The Condor

 Ja sitten Parque del Plata. Sadulla ja Pekalla on siellä oikein kiva talo, ja saimme toimia koko päivän talon vahteina. Heräsimme toki klo 6.00, noin kuuden tunnin unien jälkeen, koska Sadun ja Pekan piti lähteä Montevideoon. Oli vähän aikaista, mutta ei jotenkin raaskinut enää mennä nukkumaan. Oli vähän samanlainen fiilis kuin joku kesälauantai Suomessa, kun herää aikaiseen jostain syystä, mutta ei mene enää nukkumaan. Ei vain raaskinut. Eli mikäs siinä aikaisessa herätyksessä, onpahan enemmän aikaa touhuta. Ja mikä loma lomasta siitä päivästä tuli. Aamupalaa siitä hiljaksiin nassuun, kahvia ihan niin monta kuppia kuin haluaa, auringon nousun katselua, downsiftausta Kauppisen Matin sanoin. Elämä maistui. Olónin jälkeen ei ole tullut samanlaista fiilistä sen hetken hienoudesta, mutta Parque del Platan kylässä, Sadun ja Pekan luona, pääsimme taas kokemaan sen. Nautimme.

Kaiken lisäksi pariskunnalla on oikein oma torni piharakennuksessa. Kyllä, luit oikein, torni. Siellä päiväkahvit maistui erityisen hyvältä, ja aurinko porotti aika mukavasti torniin. Olo oli kuin saunassa. Mikäs siinä grillaillessa itseään! Päivä kulki omaa aikaansa, ja akut latautuivat aurinkoa ottaessa ja elämästä nauttiessa. Onneksi tavattiin Satu ja Pekka ja päästiin heidän luokseen käymään. Se oli hyvä siirto se.

Tornista ei nyt tullut tämän parempaa kuvaa

Päiväkahvit. Auringot ottoa uimapatjoilta. Toimi

Seuraava päivä olikin siirtymä Montevideoon, ja palloiltiin sitten muutama tunti siellä. Montikan vanha kaupunki oli aika kauhea paikka turistihintoineen, turisteineen ja ravintoloiden sisäänheittäjineen. Toki Anthony Bourdainin jalan jälkiä seuraten piti käydä Mercado de Puertossa, jossa sai kaiken maailman grillattua lihaa lounaaksi, mutta paikka oli niiiiiin turistimagneetti, että meinasi järki lähteä. Ääh, onneksi ei oltu kauempaa. Montikasta bussi sitten Coloniaan, ja sieltä lautalla BA :han.

Nyt sitten BA:ssa ja perjantaita viedään. Lento suomeen lähtee maanantaina, ja tässä on siis muutama päivä aikaa touhuta. Pitäisi käydä treenaamassa argentiinalaista tangoa, ja tangoshowkin olisi kiva. Shoppaamaankin pitäisi kuulemma päästä, ainakin Lehtiksen mielestä. Lehtis toimikin tuossa juuri esimerkillisesti ja varasi meille arkkutangon alkeet lauantai-iltapäivälle. Siitähän pääsee vielä hyvin sitten johonkin BA:n työläiskorttelin hämärään milongaan (tanssikapakkaan) veivaamaan!

Viimeiset päivät reissusta siis käsissä. Aika nopeaa, vaikkakin kliseisesti, on mennyt nämä kaksi kuukautta. Pohditaan sitä enemmän seuraavissa päivityksissä!

- Ruotsa ja Lehtis

Niin ja kiitos kaikille lukijoille ja sivuilla käyneille! Blogin kävijämäärä on ylittänyt jo 20 000 rajan!