Elledalen Basecamp. Kertomus siitä, miten huolet ja arki unohtuvat.

Moi!

Lyngenin seikkailuretkestä alkaa olla jo jokunen viikko aikaa, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, taas kerran.... *itseään häpeävä hymiö* Tässä tulee taas aika pitkä teksti, mutta ei se laatu vaan se määrä! Vai miten se oli..? Pitemmittä kirjoitt.. kirjoittelemit...., hitto, siis kirjoitteluitta (noin se meni!), nauttikaa lukuhetkestä!


Langdalstindane iltavalaistuksessa

Lyngen vei sydämeni. Taas. Jumalauta se paikka on HIENO!!!!! Mielessä pyörii muistoja viime keväältä, kun ajella höyläilin ihan urakalla vuonojen rantateitä. Oli se hienoa aikaa. Melko tasan vuosihan siitä nyt on. Ja nyt taas siellä vuonojen ja vuorien luvatussa maassa. Tutut vuoret nousevat korkeuksiin Lakselvbuktin laaksosta, samat tien epätasaisuudet, sama meren ja vuoriston tuoksu. Ja se keväinen auringon paiste. Näitä ei vain voita mikään. Piste.

Meillä oli viisi päivää varattuna sankaritekoihin. Saimme huiputettua kaksi uutta töppyrää, ja meininki oli jo liian hyvää ollakseen totta. No, tottahan se oli, koska kaiken siistin vastapainoksi lumi oli hyvinkin betonista. Mutta eipä haitannut!! Meidän oli tarkoitus lähteä vasta sunnuntaina kotiin, mutta perjantaina mäkipäivän jälkeen todettiin, että nyt on saatu maha täyteen. Enempää ei tarvitse seikkailla. Lähdimme siis lauantaina jo Suomeen päin. Jälleen Lyngenistä palasi onnellinen mutta positiivisesti synkistelevä Ruotsa. Pitää tietenkin aina jättää nälkää seuraavaan reissuun, mutta nyt nälkää jäi vähän liikaa. SITÄ REISSUKRAPULAN MÄÄRÄÄ!!!

Ja edelleen se on päällä. Mikään tässä siviilielämässä ei oikein vielä napostele, ruokaa ei jaksaisi tehdä, etelässä asumisessa ei ole järkeä. Voisiko sen mökin nyt vain ostaa/vuokrata Lyngenistä? Pääsisikö Magic Mountain Lodgelle tiskaamaan ja kaatamaan kaljaa ensi kevääksi? Millä mie voisin irroittautua oikeasta työnteosta ja viettää kolme kuukautta seikkailuhommissa? Sellaisten, elämää suurempien asioiden kanssa tässä painiskellaan. Mutta ehkä synkkyys helpottaa viikon parin päästä....
Kun sitä jo vähän unohti, kuinka kivaa randohomma on, ja kuinka kivaa telttailu on, oli ehkä virhe lähteä vappuviikoksi Lyngeniin telttailemaan. Laskuhommat oli jo ehtinyt ottamaan paikkansa nääh-lokerossa, ja oli toiminnan täytteistä viikonloppuna juuri ennen lähtöä, joten mäkihommat eivät yllättäen taas napostelleet niin paljon.

Sitten me Rahikaisen kanssa lähdettiin Tampereelta huristelemaan kohti Sodankylää, josta seuraavana päivänä Salosen autolla kohti Lyngeniä. Päivä-pari meni totutellessa, mutta sitten seikkailumieli alkoi heräilemään Ruotsan päässä. Ja alkukappaleen mukaisesti, olihan se aika mahtava reissu. Ei voi oikein muuta sanoa.

Seikkailijat koossa ja matkalla!

Eväät onnn.

Kamojen räjäytys

No mitä me siellä sitten tehtiin? No, Sunnuntai-iltapäivällä lähdettiin siis Rahikaisen kanssa Tampereelta kohti Sodankylää ja blaa. Maanantai-iltapäivällä oltiin perillä pelipaikoilla Lakselvbuktissa, Lyngenin Eteläosan länsipuolella. Djupenin hiekkamontulla (lukijoille tuttu paikka viimekevään julkaisuista) auton räjäytys, kamavälppäys ja ahkion vetoon. Kohde valikoitui Ellendaleniksi (jälleen lukijoille tuttu paikka), ja sinne me sitten lähdettiin basecampia pystyttämään.

Skinnaus sujui yllättävän kivasti kelkkalatua mukaillen, mutta saakelinkaakeli kun päästiin viettävällä rinteellä olevalle tunturikoivuvyöhykkeelle. Lumi oli hyvinkin jäistä, rinne oli tosiaan viettävä ja pulkka suhteellisen painava. Arvaahan sen miten siinä käy. Tosin tiedostimme sen ja olimme varautuneet koivuvyöhykkeen läpi taistelemiseen. Pulkkia ei ollut nimittäin suunniteltu fysiikan lakeja rikkoviksi (harmi kyllä). Eihän ne siis kestäneet ollenkaan linjallaan, vaan pyrkivät jatkuvasti valumaan alamäkeen, rinteen suuntaisiksi. Sekös oli kivaa taistelua tiheässä metikössä. Selvittiin kuitenkin, kun kiipeilykilkkeitä oli käsien ulottuvilla. Slingit kiinni pulkkien periin ja niin siinä mentiin possujunassa koko porukka. Koivuvyöhyke selätettiin ja seuraavaksi oli vuorossa telttapaikan etsintä. Seikkailijoilla oli hieman epäselvyyksiä valitun alueen suhteen, mutta Salone armeijan miehenä bongasi pulkanvetäjä-muuleille hienon leiripaikan siirtolohkareen juurelta Ellendaltindenin ja Lakselvtindanen jäätikköserakin väliseltä linjalta (ymmärsiköhän kaikki nyt varmasti kohdan...?). Päätettiin perustaa leirille sinne, voihan sieltä poiskin lähteä seuraavana päivänä. Eipä lähetty. Lohkareesta tuli meidän kotikivi koko reissun ajaksi. Nuo siirtolohkareet ovat muutenkin kivoja leiripaikkoja. Murkula suojaa tuulelta, murkulan eteen on yleensä muodostunut lumivalli tuulen tuivertaessa (ja näiden väliin on yleensä syntynyt luonnostaan hyvä telttapaikka), ja lisäksi murkulaa vasten tai murkulalle saa kamoja viriteltyä aika kivasti!

Muulit liikkeellä. Ohjastajana toimi kuvaaja-Salonen

Leiriä kasailtiin pimenevässä illassa. Oli nälkä, oli väsy. Oltiin pestattu Salone meille kokiksi, joten mies otti ruokapuolen hoitaakseen Rahikaisen ja Ruotsan keskittyessä kaksi kättä ja selkäydin-hommiin, eli lumitöihin. Toki telttapohjan liippaukseen vaadittiin vähän järkeäkin, mutta kuitenkin. Tuli lunta luotua taas kuutio, pari. Ruoka naamaan, iltatoimiin ja unille. Oli kyllä aaaaika jees isin pikku kakkapökäleiden suhjataa pehmeääkin pehmeämpiin väkisinmakuupusseihin tietäen ettei aamulla ole kiirettä mihinkään. Unet olivat nimittäin muutamana yönä ennen reissua jääneet aika vähäisiksi.

Basecamp. Ihmetellää ku jiätikkö puotti kamaa taas alas.

Noin. Teltassa

Makuupusseissa on kiva kölliä!

Eka päivä menikin vähän opetellessa että mites näiden lankkujen kanssa toimittiinkaan. Ruotsalla ei nimittäin ollut ollut suksia jalassa kertaakaan sitten toukokuun 2014, ja Rahikaisellakin vain kerran. Salone oli siis se kokenein kettu tällä haavaa, mutta nopeasti homman nimi palautui päähän ja lihaksiin. Saatiinkiin oikein kunnon hyvän mielen reissu heti alkuun kun valittiin skinnausreitti vähän väärin. Melko kaltevaa, jäistä rinnettä on suhteellisen ikävä yrittää nousta skinnaten, se tuli todistetuksi. Kävimme siis vähän katselemassa Steinsdalbreen-nimistä jäätikköä, mutta keli oli yllättäen norjalaista puolipilvistä, joten eipä ollut hirveästi kateltavaa. Toki jäätiköt on aina siistejä, muuuutta kumminkin. Tuuli kovaa, oli pilvistä. Ei aihetta urotekoihin.

Mukava lasku kuitenkin takaisin leiriin, eipä siinä. Basecmp-hommat alkoivat onnistumaan, Salonen keitteli mitä mahtavimmat pöperöt (kuivattua perunasipulisekotusta ja kuivattua jauhelihaa kattilaan ja porisemaan; uusi hitti!). Se päivällinen näytti suunnan loppureissun ruokailutoimituksille. Salone keittää siis kolmen litran kattilan täyteen erinäköistä seikkailijamättöä, ja se koko kattilallinen jaetaan kolmen seikkailijan kesken. Eli ruokaa on noin litra/naama. Eli kilo. Eli.... Aika paljo? Ja silti Ruotsa kotiin päästyään sai kuulla laihtuneensa... Seikkailu on erikoishommaa....

 Telttailu hyvässä kelissä on muutenkin aika siisti juttu! Tällä kertaa meillä oli messiteltta mukana (olin sen päättänyt viime keväänä), ja se oli hyvä se. Ja kahdella bensakeittimellä sellanen tiipii lämpiää aika kivasti! Ja nimenomaan niiden keittimien kannattaa noissa lämpötiloissa olla juuri bensatoimisia. On tehoo, on lämpöö ja on nopeutta. Toimii! Ylipäätänsä kaksi bensakeitintä on vielä parempi juttu kuin yksi, mikäli vettä täytyy sulattaa lumesta. Keittiötyöt pyörii, kun toinen keitin sulattaa juomavettä ja toisella valmistetaan ruoka.  Sitä vettä kuitenkin kuluu päivässä noin 4-5 litraa/naama joten saa siinä lunta sulatella. Yksi hyvä juttu on että mukana on ainakin kolmen litran vetoinen kattila. Kolme ukkoa syö nimittäin aika paljon, kuten ylempänä mainittiin, ja sitä ruokaa on hyvä tehdä kerralla riittävä määrä. Mikään ei ärsytä niin paljon kun pihistely ja säästely ruoan suhteen.

Ruokahommissa

Kolmen litran kattila täynnä energiaa!

Basecampimme

Seuraava päivä olikin sankaritekojen päivä. Ruotsa ja Rahikainen olivat suunnittelleet Imagaisi-vuoren valloittamista ja viime talvena, mutta norjalainen puolipilvinen ja pari lumivyöryä teki ne aikeet tyhjiksi. Nyt sitten kuitenkin päästäisiin yrittämään. Ja vielä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Imagaisillehan menee kaksi pääreittiä: Steindalsbreen-jäätikön kautta, tai sitten suoraan Ellendalenista nousevaa luoteiskurua pitkin. Ape Majava oli suositellut kyseistä kurua, joten mehän valittiin sitten se. Nousureitti oli joissain kohdissa vähän jygä, mutta eipä ollut suoranaisia vaikeuksia missään kohdassa. Pari jännää kohtaa kurussa on, kun kaksi muuta kurua yhtyvät pääkuruun, joten sieltä voi hyvällä tuurilla saada jotain niskaansa. Pari kolme laajempaa kenttää löytyy kurun keskivaiheilta alaosaan saakka, joten tarkkana saa olla lumien kanssa. Kuitenkin kurussa on hyvin suojapaikkoja odotteluun ja mahdolliseen tauonpitoon, joten sinällään nousu on siis kaiken kaikkiaan aika helppo. Lumi oli kiva ja pysyi seinällä, jopa betonin omaisesti, joten mikäs siinä oli jäärautaa potkiessa mäen kylkeen.

Kuvan vasemmalla puolella (tai keskellä?) Imagaisi. Kurumme oli huipusta vähän oikealle

Tauon paikka

Kurun keskivaiheilla



Rahikainen lähes kurun huipulla

Imagaisin huippu on "Gaisi", eli "Plateu (tms)", eli suuri, laakean kukkulan omainen. Ei mitään terävää vuorenhuippua siis. Maisemat toki olivat hienot, ja Steindalsbreenin jäätikkö oli aika magian näköinen ylhäältä katseltuna. Aikamme teimme tutkimusmatkaa laakeaa muutaman sadan metrin levyistä huippua kiertäen. Evästauko, sometukset (kenttää löytyi yllättäen vasta 1500 metristä), ja auringosta nauttimista. Oli aika hienoa. Lasku alas olikin sitten enemmän tai vähemmän jäällä/betonilla selviytymistä, mutta ei onneksi hakkuja tarvittu hätäpysäytyksen varalle. Sen verran pehmeitä paikkoja löytyi. Hieno reissu silti kaikin puolin, ja Imagaisin luoteiskuru on kaiken kaikkiaan todella hienon näköinen mäki, ja hyvällä lumella äärimmäisen hyvä laskukohde (Mikäli vaikka Ellendaltindenin "pilkekurussa", eli länsikurussa, on ruuhkaa). Taas leiritoimet, litra (eli noin kilo) ruokaa naamariin ja unille.



Pojat nousemassa. Imbodentindenin itäpuolen reitti taustalla

Landalstindanen massiivia ihmettelemässä

Tutkimusmatka plateulla vielä jatkuu

Ja oikealla huipulla

#Huippuselfie. Hanska moikkaa taustalla

Kurulainen vielä jälkeenpäin kuvattuna (kääntyy siis oikealle)

Rahikaisen pajalla tänään: Vääntynyt kannan korotusrauta. Työkaluina kiviä ja lettereitä x2

Seuraavan päivän kohteena oli Imbodentinden, yksi Lakselvtindanen massiivin kolmesta yli 1500-metrisestä vuoresta. Imbodentinden on ollut Ruotsan tikkilistalla pitkään, joten nyt sitäkin pääsee yrkkäämään. Herättiin jostain käsittämättömästä syystä vasta yhdeksän aikaan. Toki Rahikainen olisi halunnut herätä jo viiden aikaan tai herra ties kuinka aikaiseen, mutta päätettiin nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. No, sisäinen kello herätti minuuttia vaille yhdeksän, joten päivä saattoi alkaa. Tosin olisi pitänyt uskoa Rahikaista, koska yhdeksän aikaan herääminen aiheutti jälkeen päin paljon synkkyyttä ja muuta ikävää. Mutta siitä lisää kohta.

Lykkiminen alkoi vasta vähän ennen kahtatoista. Kirkonkellon puutteessa Lakselvtindanen "Taivaallisen Rauhan Aukio"-nimisen jäätikön serakit (jäätikön ulkonevat "roikkuvat" reunat) yläpuolellamme ilmoittivat kellon olevan kaksitoista rymäyttämällä hyvän kasan jäätä alas. Jäätikkö oli sinänsä hauska, että kolme päivää putkeen serakeista lohkesi jäätä kunnon jylyn säestämänä kello 11.50-12.10 välisenä aikana. Matkasta ei sen ihmeempää, muutakuin että oli aika kuuma. Aurinko paistella grillaili ukkoja ihan huolella. Lumi oli erittäin tiiviisti pakkautunutta rinteissä, joten parin "kuoleman kentän" ylitys ei ollut ihan niin pelko pyllyssä-etenemistä. Lyhyempi reitti huipulle menisi juuri yhden serakki-rykelmän alta, joten myö mentiin reippaina poikina hieman pidemmän kaavan kautta. Ylempänä katseltiin että joku porukka nousee sitä lyhyempää reittiä, ja tietenkin saavuttaa sitten meitä. Alas laskiessa lyhyemmän reitin varrelle serakit olivat vähän pudotelleet tavaraa alas, joten ei se pidempi reitti haitannut yhtään.

Aamukahvit

Serakki ilmoittaa iltatoimien alkamisesta

Imbodentindenin itäpuolen nousureitti tarjoili tosiaan melkoisia kuoleman kenttiä. Näillä tarkoitan isoja, laajoja, kumpumaisia ja jyrkkiäkin vuoren rinteitä. Juuri sellaisista paikoista yleensä lumivyöryt laukeavat, ja ja opaskirjoissakin reitin vaarallisuudesta oltiin mainittu. Kevät ja lämpö olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja lumi oli lujasti kiinni alustassaan. Liikuimme vielä varmuuden vuoksi vanhojen valumajälkiä seuraillen, vaikka eipä niidenkään paikallaan pysymisestä voi mennä takuuseen. Joka tapauksessa, lumet kestivät seinillä, ja selvisimme reitin vaikeimmista ja vaarallisimmista osuuksista kunnialla. Itäpuolen yläosassa, noin 1400 metristä alkaa mukava kuru Goverdalenin puoleiselle jäätikölle. Nousureitti Imbodenille meni tuon kurun alkuosan kautta, ja siitä me saimme laskumme parhaat lumet. Sen viisi käännöstä siis. Ehdottomasti Kokeilun arvoinen paikka se kuru, jos vain lumi on hyvää. Saisi siitäkin hienon seikkailun.

Toppiin me sitten päästiin, ja ai että. Lakselvtindanen Taivaallisen Rauhan Aukio-jäätikkö on kyllä U-P-E-A. Mielettömän hieno paikka. Piiiiitkä tauko, sometus ja hengaus topissa, ja alaslasku saattoi alkaa. Keskipäivällä aurinko oli sulattanut alastuloreitin mukavaksi firniksi, jota olisi ollut kiva ajella menemään, mutta alastuloreitti meni varjoon iltapäivällä. Tasaisen varmaa jäätä oli siis suoritettava se 1300 korkeuserometriä. Eipä silti, viimeiset käännökset saimme tehdä auringossa, joten firnillekin päästiin, onneksi!

Vielä kuva Big Benistämme

Lämmintä on

Kohti ekaa kuoleman kenttää

Eka takana, kaksi vielä jälellä

Vähän jännitti avata latua

Ja viimeinen pätkä ennen kurunnousua

Koilliskurun lähtö. Olisi ollut aika kiva, mutta jouduttiin koukkaamaan alempana oikealla olevalle harjanteelle

Ja nyt se synkkyys ja pahan mielen aiheuttaja: Keli oli aurinkoinen, ilma oli lämmin, lumi kesti seinillä, ukoilla oli energiaa. Kiipesimme vain yhdelle vuorelle, kun sen lisäksi OLISIMME VOINEET KIIVETÄ MYÖS KAHDELLE MUULLE LAKSELVTINDANEN HUIPULLE!! Vitti vieköön että korpesi. Ne kaksi muuta ovat siis Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Matkaa olisi voinut aivan hyvin jatkaa jäätikön poikki noiden kahden muun huipun luokse, mutta ei. Kukaan ei tajunnut edes siellä ylhäällä sitä. Ei me kyllä oltaisi sitä oikein voitu tehdäkään, koska meillä ei ollut mukana riittävää määrää vettä, evästä tai aikaa. Olisi siis voinut herätä klo 05.30, ottaa kuumaa vettä termarissa mukaan sekä ylimääräisen vesipullon. Yksi lisää vain vesi -ruoka-annos (tai kaksi), muutama suklaapatukka lisää ja eikun ylöspäin. Huipuilla käyminen ei olisi ollut temppu eikä mikään kun resurssit olisivat olleet kunnossa. Mutta kun ei. Ei edes ajatusta suotu sille seikkailulle. Vittiläine mikä retki siitä oltaisiin saatu. Ja siitä mie oon haaveillu aaaaaika pitkään. Käydä kaikilla Lakselvtindanen massiivin huipuilla saman päivän aikana. No.... Korpee vieläkin. Mutta on hyvä jättää nälkää. Taas kerran.

Siellä ne olisi. Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Ja mikä keli. Ja myö ei tajuttu.

Ja Vapun aaton päivällinen valmistumassa.

Seuraava päivä oli sitten Ellendaltindenin vuoro. Siitäpä ei nyt kerrottavaa ole niin paljon, mutta kerronpa jotain kuitenkin. Ajatus oli nousta koillispuolen kurua ylös, tsekkailla lumi, ja mikäli lumi on tyhmää sillä kertaa, lasketaan vastakkainen puoli, eli pilkekuru alas. No näin kävikin, mutta eipä se herkkua ollut pilkekurun puolellakaan. Jäistä, jäistä ja jäistä. Tuo koilliskurun nousu oli kuitenkin ihan ok, rappusten potkimista, puuskuttamista, jännäämistä ja muuta. Tuttu juttu. Lumi oli pehmeää ja silleen, mutta erikoiskerros höttölunta ja muuta gagia ei ollut niin kiva  laskun kannalta, joten siksi valittiin tuo pilkekuru sitten. Tiedettiin ettei pilkekuru ainakaan räjähdä kerralla alas, jäässä kun on, ja jos se aurinko olisi vähän pehmittännyt jäistä seinää. Tullaan ainakin hengissä alas jos ei muuta.

Oli vähä jygääkin

On tuolta vaan komeet maisemat!

Rahikaisella on kivaa!

Ja alespäi

Rahikaisella oli vielä virtaa sen verran että hää lähti sooloretkelle Ellendalenin perällä olevaan satulaan (josta pääsee siis Steindalsbreenin jäätikölle). Jos sieltä saisi laskettavaa. No, aurinko meni pilveen, näkyvyys oli -100, ja lumi oli jäistä. Myö Salosen kaa ei hannareina lähdetty ton pilvisyyden takia ollenkaan. Lumestahan ei tiedetty oikein midii. No, kuraahan se lasku oli mutta kuulemma oli silti kivaa hiihdellä itteksee. Sai mietiskellä kaikennäköistä ja tehdä ite päätökset. Sekin on kivaa joskus, vaikka porukassa on loppujen lopuksi kivempi mennä. On se Rahikainen silti hurja ku lähti vielä iltarandolle!

Salone huilaa

Ruotsa vähä kuuraa itseään.

Sen päivän iltana sitten tuumittiin, että lähes kaikki laskuhommat on tehty mitä haluttiinkin, maha on niin sanotusti täynnä, joten voisi sitä lähteä kotia päin. Eli: Meidän pilottiseikkailu hiihtää ahkioiden kanssa laakson perukoille, perustaa sinne leiri, seikkailla ympäriinsä ja nauttia sitä kautta elämästä, onnistui yli odotusten. Vesihuolto arvelutti, mutta onneksi meillä oli Salone matkassa. Äijä piti huolen että ruokahuolto toimi, fasiliteetit oli kunnossa, ja että hommat leirissä muutenkin pelasivat. Lumella me siellä kuurailimme itseämme sen lähes viiden päivän aikana, ja rupesihan se tukkakin jo pysymään itsestään pystyssä. Olisi se kiva kyllä suihkuunkin mennä. Lähimmälle auki olevalle purollekin oli jonkin matkaa, joten ei viitsinyt (ei ollut vielä tarvetta, emme pökertyneet toistemme tuoksuista teltassa) lähteä sinne saakka pesulle. Joka tapauksessa, lämmin suihku alkoi olla aika kiva juttu, ruokakin alkoi loppumaan, joten kyllähän sitä pois jo joutaisi. Ja tuumasta toimeen, lauantaina pakattiin kamat, hiihdettiin autolle, ja lähdettiin ajelemaan kohti Sodankylää. Siellä nukuttiin Rahikaisen kanssa yksi yö, ja seuraavana päivänä ajeltiin etelään päin. Reissu alkoi olla paketissa.

Ellendaltinden ja Pilkekuru jäi taas taakse.

Hengissä perillä

Ja mitä siitä jäi käteen? No aika hitoksee juttuja. Kaikkea ei saa tulostettua tähänkään tekstiin (vaikkakin sitä paljon taas tuli), mutta kuitenkin. Edelleen, telttailu kannattaa, Lyngen kannattaa, randohommat kannattaa. Hieno laji vielä hienommassa ympäristössä.

Ja sinne se sydän jäi. Taas. Haikein mielin sitä pois päin hiihdellessä kääntyi katsomaan laakson keskellä kohoavaa Ellendaltindeniä. Kaikki lomauttamisen huolet, rahahuolet ynnä muut arkiset päänvaivat olivat unohduksissa viikon verran. Mitenhän sitä ensi kaudella irroittautuisi vaikka edes kuukaudeksi arjesta ja suuntaisi auton keulan kohti paikkaa, jossa edelleenkin on aika monta urotekoa tekemättä ja vuorta valloittamatta. Jos sitä vaikka ensi syksynä taas pääsisi. Katsotaan....

- Ruotsa, Rahikaine ja Salone

Vaikkei huvittaisikaan, seikkailulle kannattaa aina lähteä!

 

 Olet lupautunut lähtemään johonkin, mutta sinua ei kiinnostaisi yhtään. Itsensä kerääminen on haastavaa, kamojen pakkaus hidasta, startti venyy, vetämätön ja masentava fiilis koko ajan päällä. Tuttu tunne? Ja eikös se sellainen reissu, oli se vaikka bileisiin, kaverin mökille tai vaikka tutun tutun häihin, yleisesti osoittaudu varsin mahtavaksi hommaksi? Yleensä, ainakin itsellä, juuri ne illanvietot ja muut juhlat, matkat ja reissut joihin ei kiinnostaisi sillä hetkellä lähteä, ovat niitä parhaimpia. Kun ei ole mitään odotuksia, ei voi pettyäkään.

Sunnuntaina tulin takaisin kämpille neljän päivän reissulta Lyngenistä, ja siellä sitten oltiin Salosen Artun kanssa telttailemassa. Kyseinen retki oli juuri yllämainitun mukainen. Miuta ei kiinnostanut yhtään lähteä. Sää oli kehno, lumi oli mielestäni kehnoa, kouluhommia olisi ollut tehtävänä eikä telttailukaan huonolla kelillä oikein kiinnostanut.
No, luvattu mikä luvattu ja lähteä piti.

Ja mikä SEIKKAILU me saatiinkaan!! Kolme laskupäivää, kolme huiputusta, polviin asti ulottuvaa puuterilunta, kaksi mahtavaa kurua noustuna ja laskettuna, riittävästi auringon paistetta ja hyvää keliä! Tuliko tuossa nyt tarpeeksi hehkutusta? Ai tuli, no hyvä.

Nii. Kivaa oli!

Niin, norskit (tai siis opiskelijat) ei tosiaan juhli vapunaattoa, vapunpäivänä on toki jotain "labourday"-tilaisuuksia ja juhlahommia keskustassa, mutta muuten tuo vappu ei ole mikään spessuhomma täällä. Tämä siis tarkoitti sitä, ettei miullakaan ollut tarvetta juhlia vappua. Kenen kanssa sitä olisi juhlinut? Haalarit ja valkolakkikin on Suomessa....
Joku aika sitten oltiin Artun kanssa sovittu että Arttu tulisi Lyngeniin vapuksi. Suunta oli siis jälleen Lyngen ja Lakselvbuktin alue Lyngenin lounaispuolella.
Majoitus olisi teltassa ja pehmeääkin pehmeämmässä Marmotin makuupussissa (sponsorit, huom.). Ainut vain, ettei Ruotsaa kiinnostanut senttiäkään lähteä.

Lähtö keskiviikkona venyi ja venyi, Ruotsa vain synkisteli elämää kämpillä ja katseli Breaking Badin kaksi viimeistä jaksoa. Toki olisi voinut oppariakin vääntää, mutta kun on synkkää niin on synkkää. Tiedä sitten miksi oli synkkää, ehkä se keli oli isoin syy...
Mutta, luvattu mikä luvattu, lähdettävä oli. WR sitten vihdoin viimein starttasi kohti Lakselvbuktia, ja niin saavuimme leiripaikalle lähes samaan aikaan Artun kanssa (leiripaikka oli muuten sama kuin viime keväänä, siis Djupenin hiekkamonttu). Selostin Artulle nämä fiilikseni, ja Arttu otti homman hyvin vastaan. Katotaan siis mitä tehää ja mennään fiiliksen mukaan. Piti tietenkin itseään tsempata aika paljonkin jottei tuottaisi pettymystä laskukaverille.

Teltassa oli ainaki hyvä meininki

Torstaiaamu alkoi pilvisenä, tietenkin, eikä mäkihommat oikein inspiroineet. Ehdotus lähteä hakemaan kymmenen kruunun hodarit Statoil-huoltamolta puolen tunnin ajomatkan päästä sai vastakaikua, ja niin lähdettiin. Oltiin kuitenkin niin sanotusti valmiina hiihtoon, jos sää aukeaisi.

Ja aukesihan se. Pohjustuksena näihin säähommiin, Lakselvbuktissa Lakselvdalenin laaksossa on Lakselvtindanen massiivi (olipas monta lakselv-alkuista sanaa...), joka jollain tavalla "hallitsee" säätilaa laaksossa. Jos Lakselvtindane on pilvessä, yleensä kaikki muutekin töppyrät on pilvessä.
Paaaaitsi eräs tietty mäki Lakselvtindanen vastapuolella. Ja tuo eräs tietty mäki on lukijoiden ja kirjoittajan vanha tuttu, Rasmustinden. Jos kaikki muut mäet on sinkissä, Rasmuksella paistaa aurinko. En tiiä mistä johtuu, mutta näin se on. Ihan oikeasti. Tulkaa vaikka itse viikoksi seuraamaan tilannetta.
Jo lähes legendaariseksi (kenen mielestä legendaariseksi? No NaVin mielestä tietenkin) muodostunut sanonta "Rasmus toimii aina", piti jälleen kutinsa. Muut mäet olivat pilvessä, Rasmuksella paistoi aurinko. Vatsa täynnä hodaria (10 kr hodari Statoililta on ehkä yks parhaimmista jutuista Norjassa, vai mitä Ajelutiimi?)
oli hyvä lähteä Rasmustindenin suuntaan.

Aletaas välppää

 Meitä ennen oli muutama porukka ehtinyt jo matkaan, joten meitä odottaisi valmis latu. Kello lähestyi puolta päivää kun seikkailijat lähtivät ensimmäisen sankariteon kimppuun. Keli sen kuin parani kun sankarit nousivat vuorta ylöspäin, ja samalla parani myös lumi. Ja se jos joku oli positiivista.
Olin odottanut samaa märkää paskalunta, jota oli ollut lähes koko huhtikuun, mutta ei, kunnon kantohanki ja päällä muutama sentti ihan oikeaa pakkaspuuteria. Jo alkoi fiilikset nousta. Matka jatkui hyvinkin vauhdikkaasti, ja lumi parani siinä sivussa. Muut retkikunnat olivat sen verran kaukana edessä päin, että aloimme saavuttamaan niitä vasta huipun tuntumassa.

Huipulle siis päästiin (jihuu, pitkästä aikaa topitus!) ja nousu kesti 2,5 h. Siis KAKSI JA PUOLI TUNTIA! Häh... Ja nyt joku kysyy onko se paljo vai vähä. No se on aika vähän näin niinkuin aikaisempien kokemusten pohjalta.
Viime keväänä, en muista tarkasti, mutta mielestäni meillä Rahikaisen ja Soinisen kanssa meni reissuun koko päivä, ja pidettiin kaksi pitkää taukokain nousun aikana. Nyt mentiin yhdellä PasiKuikalla huipulle saakka. Aika hyvä suoritus tuo 500 moh/h nousunopeus, vaikka itse sanonkin. Eli on tästä keväästä ollut hyötyäkin. Lapin revityin Arttu nyt veteli mukana aivan hyvin, vaikkei nousumetrejä olekaan takana yhtä paljon. Mutta kyllä me hikoiltiinkin siinä auringon paisteessa, vittiläine.
Pieni takaisku piti tietenkin sattua, eli aurinko menikin pilveen. ja sinkki löysi tiensä Rasmuksellekin. Päästiin kuitenkin skinnaamaan auringossa, mutta olisihan tuossa laskiessakin mukava nähdä jotain... Lumella kun on sellainen kiva pikku kontrastin hävitystaito pilvisellä säällä. Kun on "flätti" valo, You can see shit (vai can't? no ihan sama).
Ajatus oli laskea Rasmustinden The North Face näin hienosti sanottuna, mutta kun et nää midii etkä nää mihi oot laskemassa, homma ei tunnukaan enää niin fiksulta. Siis nöyrinä poikina skinilatua ja muiden laskujälkiä seuraillen alaspäin.

Siellä sitten näkikii eri hyvi

 Mutta lumi oli hyvää, piru vie! Ja laskeminen oli taas pitkästä aikaa mukavaa, vaikkei nähnytkään lumen muotoja. Täytyi vain luottaa muistiin rinteen muodoista, ettei laske mihinkään jontkaan ja riko itseään.

Ääh, hittoon nuo "ei nähny mitää"-jutut. Ihan tarpeeksi siellä näki kun oli muiden retkikuntien laskujäljet joita seurailla. Siinähän pojat sitten kurvaili pehmiää lunta ja nauttivat vapunpäivästä. Oli jees!
Ehkä parasta hommassa kuitenkin oli, että puurajan alapuolella lumi ei ollut sitä hel*^¨in per*¨#leen liisterikuraa, johon suksi liimautuu kiinni eikä luista enää ollenkaan. Saatiin oikein laskea, lykkimättä yhtään sauvoilla, autolle asti! Vähä Ruotsa juhli!
Ja eka päivä, eka huiputus, tosin alkukankeuksien ja vetämättömyyden jälkeen. Hyvä lähteä leiriin pastan keittoon!

Telttailusta nopea spinoff: Talvitelttailu on yleensä vähän kelien armoilla. Ollaan Rahikaisen ja Soinisen kanssa yleensä rakennettu sellainen keittokatos teltan viereen ja viritetty pressua jne sateensuojaksi. Eihän se pressu suojaa mitään jos tuulee samaan aikaan kun sataa jne. Ja vesisade on muuten telttaillessa aika hanurista, voin kertoo. No, vähän meilläkin nyt sateli vettä, mutta eipä haitannut. Nimittäin: En tiedä mistä mie sen keksin, mutta päätin kämpiltä lähtiessä ottaa "omankin", eli siis Soinisen teltan, mukaan. Artun teltta on sen verran pro-malli, Fjellravenin Akka, että nukuttaisiin kuitenkin siinä.
Mutta se "miun" teltta. Ajattelin, että mitä jos pystyttäisi pelkän ulkoteltan, eli ei sisäosaa, jossa nukutaan, ja pitäisi sitä ulkotelttaa sitten keittiönä ja hengailupaikkana. Ja miten mahtava idea se olikin! Vielä kun lisättiin artun bensakeitin mukaan hommaan, niin siinä meillä oli lämmin sateensuoja, jossa kuivatella hanskoja ja syödä.
Bensakeitin on muutenkin omiaan talviruokailuun (kaasu ei oikein tule ulos pullostaan pakkasella) ja samalla ruokaa tehdessä keitin toi riittävästi lämpöä keittiöömme. Mikäs siellä oli seikkailijoiden syödä pastaa ja juoda vapun päivän sekä onnistuneen mäkipäivän kunniaksi oluet!
En enää ikinä lähde pidemmälle telttailulle ilman keittiötelttaa ja bensakeitintä. Tietäkää se, Rahikaine ja Soinine! Keittiöteltan voi aina vuokrata, ja ostetaa vaikka kolmeen pekkaan se  bensakeitin jos niikseen tulee, hehe.

Sitten perjantaihin. Ruotsa nukkui taas vähän huonosti, eikä mäkihommat taaskaan oikein kiinnostaneet pilvisen sään takia. Torkuteltiinkin hyvän aikaa, kunnes PasiKuikka ajoi Ruotsan ulos väkisinmakuupussista. Aamupuurot naamariin ja laskukamojen valmisteluun. Aikamme hohhailimme ja pähkäilimme pähkäilemistämme, kunnes parkkipaikalle (jonka luona telttamme siis oli) tuli pari suomirekkarein varustettua autoa. Yhdessä autossa oli kyydissä Magic Mountain Lodgen suomalainen työntekijä Joel (lappeenrannan mies, hito hyvä!), ja rupesimme siinä sitten juttelemaan. Joel kertoi lähtevänsä porukkansa kanssa Ellendaltindenin länsikuruun (siis se kuru, jonka Arto Majava ja Ossi Halkola laskivat Pilke-vapaalaskuleffassa). Kuru on ollut tikkilistallani jo pitkään, ja kun edellä menevä porukka tekisi meille kurussa rappuset valmiiksi, homma olisi enemmän kuin helppoa. Sanottiin heipat ja Joelin retkikunta lähti matkaan. Jäimme vielä pohtimaan.
Päämme kääntyi lopulta Pilke-kurun suuntaan, kun parkkipaikalle tuli vielä britti-porukan auto. Äijät olivat olleet torstaina Tomasrennassa Lakselvtindanen massiivilla, ja lumi oli kuulemma "so deep and awesome" englantilaisella korostuksella höystettynä. Tomasrenna aukeaa luoteeseen päin, Pilke-kuru länteen. Kuitenkin ilmansuunta on "lähes" sama, joten brittien mielestä lumi voisi olla erittäin hyvää sielläkin. Annettiin herrojen lähteä edeltä, ja myökii sit lähettii läpsyttelemään.

Siellä se Pilkekuru siintää

Ellendaltinden sijaitsee Ellendalin laakson perällä. Oltiin Rahikaisen kanssa samassa laaksossa telttailemassa pari kuukautta sitten, ja siellä se yksi helvetin iso lumivyöry edelleen nökötti (katso kyseinen päivitys maaliskuun puolesta välistä). Kuvaa ei valitettavasti oikein saanut pilvisestä säästä ja kuvaajan teknisestä osaamisesta johtuen, mutta olihan se vyöry edelleenkin aika massiivinen pirulainen vaikka muistin sen vähän suurempana.
Ja kuinka hiton lähellä me oltiin kun se tavarajuna vyöryi laaksoon. Kerroin aikaisemmin että olisimme olleet sadan metrin päässä, mutta matka oli paljon lyhyempi. Eikä suojapaikkaa ollut missään. Oli hurjaa. Muutamaa minuuttia aikaisemmin lähtö leiripaikalta, ja meidät olisi löydetty vasta heinäkuussa sieltä joen pohjalta. Mutta I faced my demons, toista kertaa ei mennä lumimyrskyä edeltävänä päivänä telttailemaan johonkin jyrkähköseinäiseen laaksoon.

Saatiin muu porukka kiinni kurun suulla. Siinä höpinää ja turinaa ukkojen kanssa samalla kun laiteltiin suksia reppuun ja jäärautaa jalkaan. Joelin porukka lähti edeltä tekemään rappusia, hassut brittisedät perässä tamppaamaan rappuset, ja Ruotsa sekä Arttu sitten viimeisinä valmista mestaa pitkin. Oli helppoa, voi vittiläine.
Ja lunta oli, paljon. Mielialat olivat hyvinkin korkealla, ja 2200 askelta myöhemmin oltiin Pilkekurun päällä. Keli oli jälleen pilvessä, joten kuvia oli turha ottaa (Eli ei käyty koko paikassa ja miulla on hyvä mielikuvitus, tai sitten kuvissa olisi näkynyt vain kalliota, Norrönaa eri väreissä ja harmaata valkoisen eri sävyissä).
Mutta huipulle päästiin, tuuli iha pirusta ja siinä kiireen vilkkaa välppäämään kamoja. Odoteltiin kiltisti vuoroa, ylöstulo-järjestyksessä mentiin alas, mutta kyllä meillekin riitti laskettavaa. Polvipyydää nimittäin riitti, kerroinko sen jo? Jarrutuksissa sai niitä kunnon faceshotteja, ja lunta pöllysi erittäin mukavasti. Äijät nautti ja meininki oli mitä parasta.

As you see....

Kurun suulla lumen kontrasti meni kuitenkin taas nollaan ja sai aika sukkasillaan hiihdellä muiden jälkiä seuraillen alas laaksoon. Toinen päivä, toinen huiputus. Bujaa" Sitten pastan keittoon ja hengailemaan mahtavaan kenttäkeittiöömme.

Jalkojen tuuletus tuntui yllättävän hyvältä

 Mutta ei me paljoa hengailtu. Leipä oli pienen väärinkäsityksen takia loppu, ja piti lähteä Nordkjosbotnin kylään kaupoille. Siellä se Statoil-huoltsikka 10 kr hodareineenkin siis oli. Ukot alkoivat myös hieman haista, ja kerrastokin olisi hyvä vaihtaa. Suihkukin olisi kiva. Ja kun Tromssalaisten some-nuorten talviturkinheitto-haaste ei oikein napostellut, niin se ihan oikea suihku olisi kiva löytää.
Nordkjosbotnin ainut kestikievari/hotelli olisi oiva paikka lähteä kysymään suihkua. Jos vaikka saunaosastolle pääsisi ilimatteeks suihkuun. Mutta ainiin, ei olla Suomessa ja #thisisnorway,  niin eihän pienessä hotellissa ole saunaosastoa.
Respan neiti kuitenkin kertoi, että voisimme vuokrata huoneen ja käydä suihkussa siellä. Tämä lysti maksaisi 100 NOK, eli noin 13 euroa. 6,5 €/naama ei kuulostanut paljolta, jos sillä saa puhtaan hiihtokaverin ja puhtaan itsensä, joten kaupat tuli. Siellä myö sitten pestiin toistemme selät ja ukot olivat taas valmiita lauantain seikkailuun.

Jännä valo oli iltapäivällä

Lauantaina kello pirisi 5:30, ja me nousimme 6:05. Hiton torkutus. Mutta aamuvarhaisella oltiin liikkeellä ja suuntasimme kohti kuuluisaa Tomasrennaa a.k.a Nivusta. Pari autoa suomi-rekkarein varustettuna oli kuitenkin ennen meitä ehtinyt jo lähtöpaikalle, ja ukot hiihtelivät jo puolessa välissä vuorta. Eipä haitannut, monot jalkaan ja ylöspäin.
Normaalisti Nivusen suulla laitettaisiin sukset reppuun ja kiivettäisiin kuru ylös, mutta lunta oli niin paljon, että skinnaus oli kai helpompaa. Näin kun yläpuolellamme menevät hiihtelijät menivät kurua ylös skinnaten siksakkia, joten myöpä pidettiin sukset jalassa ja vedettiin zikelizakkelia perässä. Tuli taas muumipappa-käännös tutuksi. En laskenut käännöksiä, mutta monta niitä tuli.

Ylööööös

Aurinko pilkahteli myös

 Ja ylös me sitten päästiinkin sinne kuuluisalle "Taivaallisen Rauhan Aukiolle" (joka on siis jäätikkö nivusen yläpäässä). TRA:lta lähtee sitten kolme vuorta; itään, pohjoiseen ja länteen: Store Lakselvtinden, Imbodentinden (kyllä, luit oikein, Imboden-niminen äijä on tehnyt ensinousun kyseiselle vuorelle) ja Tomastinden. Näkyvyys oli kuitenkin aika heikkoa jäätiköllä, ja suuri seikkailumme valloittaa kaikki kolme vuorta saman päivän aikana kuihtui yhteen toppiin. Eräs norski oli tullut perässämme, ja jäätiköllä ukko lähti tekemään latua Tomastindenille. lähdettiin perään, vaikka mitään ei nähnyt, ja Tomastinden saatiin siis valloitetuksi! Ja sitä puuterin määrää jäätiköllä. Polvipyydää sai taas päästellä Tomastindeniltä alas. Eihän se tietenkään GoProssa näyttännyt miltään, eikä kuvistakaan saa oikein mitään selvää sinkkikelin takia, mutta silti. Oli hienoa!

Jäätiköllä. Store Lakselvtinden taustalla

Sinne johonkii pitäis mennä

Noustessamme kurua, meidän perässä alkoi tulla hurja määrä ukkoja ylöspäin. Eilisestä viisastuneena yritimme ajoittaa alaslaskun niin, että pääsisimme ensimmäisenä askiin. Tomastindenin huiputus oli sen verran nopea, että alempana ollut porukka oli juuri ehtinyt jäätikölle ja alkoi välppäilemään kamojaan, kun me laskettiin paikalle. Siitä sitten melkein suoriltaan tyrkkäämään Nivusta alas, ja sitä jiihaan määrää. Lunta pöllyää, ukko jaksaa ja sukset toimii. Tykitin koko rännin lähes suoriltaan kurun suulle saakka. ihan ok lasku siis.

Aurinko tuli juuri sopivasti pilvien takaa esiin, ja pidimmekin sitten sen ensimmäisen ison tauon ylängöllä nauttien auringosta. Ja kyllä nautittiin ja fiilisteltiin mäkeä. Suuri seikkailu oli suunnitelmissa, mutta sään ja ihmismäärän takia seikkailu jäi vähän tyngäksi. Kuitenkin lasku oli niin mahtava, että tyngäksi jäänyt seikkailu ei haitannut yhtään.

Nivunen kaartuu siis tuonne yläoikealle

Piti boulderoidakin välissä kun virtaa oli jäljellä

Arttu viimeisellä pätkällä ennen autoa

 Päivän jälkeen oltiinkin sitten aika väsynyttä poikaa. Nautittiin auringosta, syötiin pastaa ja juotiin affecolat. Elämä oli hienoa. Tätä mie olin tullut tältä keväältä hakemaan. Seikkailua, puuteria ja kevätaurinkoa.

Happo

Se seikkailu saatiin siltä osin päätökseen. Sunnuntai valkeni pilvisenä ja väsyneinä äijinä, ja mäkihommat saivat jäädä. Artunkin piti ehtiä kotiin, ja päivän agenda oli leirin kasaus. Puolen päivän aikaan WR:n ja Octavian keulat lähtivät eri suuntiin ja näin oli jälleen yksi loistava ja onnistunut laskureissu takana.

Terveisin, Naamarit

Ja mistä kaikesta mie oisin jääny paitsi, jos olisin jättänyt menemättä....?