maanantai 29. joulukuuta 2014

"Welcome to Miami"

Ny myö mentäis!
Moikkeliskoikkelis!

”Hunnybunny hyppää autoon/ajetaan aurinkoon/Pariisissa pieni tauko/napataan deux pernod”.
Laulun sanoin Pariisissa pieni tauko pidetty, ja nyt ollaankin jo Miamissa! Matka on siis jo edennyt sen verran, että jotain voi raapustella. Vaikka tämä nyt ei olekkaan kantaa ottava blogi, niin vähän pitää silti ottaa kantaa. Lähettiin Suomesta Finnarin lennolla, joka olikin Flyben operoima. Lennolla kaikki kahvia ja teetä lukuunottamatta maksoi (paitsi tietenkin business-luokalle), kone oli vanha ja muutenkin matkustuselämys heikonlainen. Pariisista Miamiin meidät lennätti American Airlines. AA:llakin vanha kone, ei televisioita edessä olevan istuimen selkänojassa, mukavuudet nollassa yms. No, saatiin me jäätelöä (joka oli hyvää). Flyben lennolla henkilökunta oli sentään palvelualtista ja avuliasta, mutta koko hommasta jäi lähinnä sääli Finnairia kohtaan. Tulee mieleen, että miten Lufthansa voi olla niin edellä näitä kahta lentoyhtiötä? Euroopan lennoilla kaikki tarjoilu on ilmaista, koneet ovat uusia, ja lento on matkustuselämys. Lisättäköön, että sukset kulkevat ilmaiseksi Luffella. Meksikossa käydessämme Luffe oli aivan huikea. Uudet, kosketusnäytölliset telkkarit, vessaryhmät erillisessä ”alakerrassa” ja palvelu loistavaa. Kyllä saksalaiset näköjään osaa. Toki Finnairilla on hyviä koneita, ilmaisia juomia ja muuta mukavaa, samoin AA:llakin, mutta lentoyhtiö on yhtä hyvä kuin sen viimeisin lento, jolla olet matkustanut. Lufthansa on vain paaaaljon parempi kun nuo kaksi. En tiedä mistä se johtuu, eikai niillä nyt rahaa voi olla niin paljon enemmän? No, väliäkö sillä, lentäkää Lufthansalla. Se on paras. 

Bongaa Salla!
Miniläppäri, mainettaan parempi!
Erikoisjuttu Finskiltä laittaa rinkat pusseihin
Nyt, Welcome to Miami!

Ennen reissuun lähtöä kävi silleen hauskasti, että juuri Lappeenrannasta lähdön jälkeen (tultiin siis takaisin joulun vietosta) Ruotsa muisti tarkastaa että onhan passi mukana. Ei ollut. Ei löytynyt mistään. Ei. Niin. Mistään. Lopulta Äitini ja Salla sen yhdessä keksivät: Olimme olleet Sallan kanssa äitini työpaikalla skannaamassa matkadokumentteja ja passeja, ja Ruotsa oli reippaana poikana jättänyt passin siihen skannerin väliin. Jes. No, passi siis löytyi ja matkaan päästiin, vähän myöhässä tosin. Kaikki siis hyvin.
Toinen, vähän suurempi takaisku sattui lentokoneessa matkalla Miamiin. Ollaan vuokrattu auto Miamista, jolla ajeltaisiin Key Westiin viettämään uutta vuotta. Paitsi ettei varmaan ajella. Koska kummallakaan ei ole ajokortteja mukana. ”Ei oteta ajokortteja, ärsyttää vaa jos ne hävii yms”. Niin, paitsi että juuri ajokortteja olisimme tarvinneet. Saakelinkaakeli. Ja muistimme sen vasta Miamin koneessa, joten tässä on vaikea tehdä enää mitään. Auton vuokraus on tiistaina, eli kortit eivät ehdi postissa. Lisäksi korttien skannaus Suomessa on niin suuren säätämisen takana, että sekään ei oikein onnistu. Meillä on helvetin kallis majoitus Key Westissä, eikä autonkaan vuokraus ole ilmaista, joten katsotaan mitä tässä tehdään. Saakelinkaakeli. On sitä ihmiset tyhmiä. Kaiken lisäksi Ruotsan rinkka painaa 17 kiloa. Rinkalla on toki kokoa, Fjellravenin Kajka 85 l kun on, mutta silti. Kuskaan vissiin jotain kiviä. Saakelinkaakeli. Hyvä aloitus seikkailulle. 
Mutta, juuri tulleen tiedon mukaan Sallalla onkin ajokorttimme skannattuna sähköpostissaan, jostain kumman syystä. Hukkuva tarttuu lillukan varteen ja kusessa oleva ihan mihin tahansa, joten tässä on pieni sauma onnistua. Ehkä....
No, soitellaan vähän puheluita ja käydään vuokraamossa kysymässä että mites, kelpaako skannattu ajokortti pdf-muodossa vuokraajasedille. Katotaan miten käy... Mutta, ollaan matkalla, ja Miami on kyllä aika siisti paikka näin muutaman tunnin kokemuksella. Ja ekaa kertaa ollaan Jenkeissä, uuh! Päivitellään taas tässä jossain välissä, miten ajokorttien kanssa kävi ja päästiinkö me Key Westiin. Toki onhan bussit keksitty, mutta miten ne sitten liikkuvat yms. Stay in hökö!
Ja nyt hätäruokaa, Nahcoja ja vitisti juustoa kera Gatoraden!


 - NaamaJussi & NaamioSalla

lauantai 27. joulukuuta 2014

Lähdön alkua


Moro

En näköjään pysty pitämään oikein mitään lukijoille asettamiani lupauksia. Into blogin herättämisen jälkeen oli ehkä liian suuri, ja tuli lupailtua kaikenlaista. Piti tehdä kaksi kirjoitusta viikossa. Ei tehty. Piti myös kirjoittaa arvostelut Ajelutiimin, Muukkosen ja Ape Majavan leffoista. Ei kirjoitettu... No, töitä nyt tuppasi olemaan vähän enemmän kuin olin ajatellut, joten kirjoittamiselle ei oikein löytynyt aikaa. Mutta ei voi minkään.
Joulun ajalta oli kuitenkin yksi mainitsemisen arvoinen asia. Käytiin Rahikaisen kanssa vähän luistelemassa jäällä. Oli muuten kivaa! Lunta ei ollut jäällä paljoa yhtään, mukava 5-7 cm jäätä, eikä tuullut paljoa yhtään. Pääsipä nauttimaan sittenkin kunnon pakkasesta ja auringon paisteesta!




Naskalit! 
Mörke is!
Tästäpä aasinsilta, hah, koska nyt voit lukea, mitä tulemme tekemään meidän ETELÄ-AMERIKAN MATKALLA!!! Ollaan myös ajoissa liikenteessä tämän julkaisun kanssa, koska matkaan lähdetään tänään lauantaina, höhö. Kova pakkausmayhem on ollut päällä, ja tässä juuri ja juuri ehtii kirjoittaa vähän mitä reissu pitää sisällään.

Ensimmäinen checkpoint on Miamissa, Floridassa. Siellä vietämme kuusi päivää, joista kolme Key Westissä. Mokattiin vähän noissa lentoajoissa, joten tehokasta aikaa Floridassa on vain 4,5 päivää tarkalleen, hitto. Floridasta jatketan Ecuadoriin, jossa vietämme sitten noin viisi viikkoa. Surffailun opettelua ja muita vesiaktiviteetteja länsirannikolla, josta sitten rinkat raahataan koilliseen, Quitoon. Siellä muona- ja varustetäydennys, jonka jälkeen katselemaan Cotopaxia. Tiedä vaikka pääsisi huiputtamaan. Täytyy toivoa. Cotopaxilta hiljalleen tullaan takaisin etelään, ja Qayaquilista otetaan lento Chilen Santiagoon. Chile on vielä vähän hämärän peitossa, mutta liikumme Santiagosta maitse Argentiinaan Mendozan maastoon Aconcaguan juurelle. Siellä oleilua, viinin maistelua, vuoristoseikkailuja ja muita aktiviteetteja on sitten luvassa. Mendozasta matka jatkuu maitse Buenos Airesiin, jossa tangon opettelun ja pihvin syönnin jälkeen odottaa lento takaisin Helsinkiin. Takaisin siis tullaan maaliskuun alussa, nyyh. Pitäisi olla pidempään. 

Reissuviikset!
Siitä rojua.
Tässä siis pähkinän kuoressa, mitä tulee tapahtumaan seuraavan 10 viikon aikana. Pyrin päivittelemään blogia viikon välein, mutta katsotaan nyt miten tuo onnistuu. Kunhan pääsemme matkaan ja hommat rauhoittuu, niiin lisää tekstiä tulee, ainakin toivottavasti!

Eli oikein hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille ja hyvää kevään jatkoa! Naama-jussi, ja vieraileva Naama, eli Naamio-salla lähtevät nyt seikkailulle!


perjantai 12. joulukuuta 2014

Kama-arvostelua ja taskufetissejä.

Moroo
 
Ei tässä nyt välttämättä päästä kaksi julkaisua/tahtiin, mutta jos nyt ainakin julkaisu/viikko. Elieli...
Ilman mitään leveyilyä, kun voitto Nietos Photo Challengesta tuli, niin siihenhän kuului tietenkin palkinto. Sain palkinnoksi Peak Performancen BlackLight-takin tekä Frozen-kevytuntsikan. Kiitos Järjestäjille ja Peakille näistä. Sosiaalisen median tekemisessä pitää kuitenkin mielestäni kehittyä jatkuvasti (en tiiä onko kehitystä tapahtunut, mutta kuitenkin). Ajattelin siis, että kirjoittaisin ensimmäisen kama-arvosteluni BlackLight-takista, noin niinkuin kokeiluksi. Ja mikäli joku harkitsee kyseisen mallin ostamista, toivottavasti tämä auttaa edes vähän suuntaan tahi toiseen.
 
Kama-arvostelut ovat mielestäni aika pitkälle makuasioita, jos siis arvosteluja ei tee työkseen. Mie ite oon nyt tässä jonkun vuoden aikana tutustunut aika moneen takkiin (vaikka olen omistanut vain kaksi seikkailutakkia) joko kaupassa tai internetissä. Tämän "kokemuksen" kautta miulle on muodostunut aika selkeä kuva siitä, minkälaista takkia haluan, ja mitä takissa arvostan. Ne ovat kuitenkin miun henkilökohtaisia mielipiteitä, ja mielipiteitä on tunnetusti monia. Jos kuitenkin miun mielipiteistä puhutaan muiden kamojen suhteen, niin esimerkiksi suksissa miulle nykyään merkitsee keveys, vauhdin ja huonon alustan sieto, dimensiot (mitat), sekä esteettisyys. Monoissa taas keveys, monon sopivuus jalkaan (tietenkin) sekä jäykkyys. Toisille merkitsee toiset speksit enemmän, joillekin taas jotkut muut. Takaisin takkeihin. Tässä oletuksena on 3L-kuoritakit, joten ei käsitellä ollenkaan topattuja laskutakkeja.
 
Miulla on ihan kauhea taskufetissi. Tarkoittaen sitä, että miulle takissa tärkeintä on hyvät, hyvin sijoitetut, sekä oikeanlaisilla vetskareilla varustetut taskut. Tästä jo lähimmät laskukaverini vääntävät vitsiäkin, mutta taskuja, hyviä sellaisia pitää olla. Mieluiten sellaiset kuten Marmot Alpinistissa: kaksi normaalia taskua edessä, kaksi "napoleon"-taskua ja kaksi povitaskua sisäpuolella. Lisäksi vetskareiden tulisi olla isohampaisia, jotta ne kestää riuhtomista ja liukuvat paremmin. Nuo "Aqua sealed" (ta mitkä onkaan) -vetskarit eivät oikein tahdo kestää (toki useampi vuosi niitä saa riuhtoa jotta ne hajoavat) yhtä pitkään kuin isohampaiset. Isohampaiset vetskarit tulisi olla myös päävetoketjussa sekä ventilaatioissa; jälleen samat perustelut. Isohampaiset liikkuvat ja kestävät paremmin.
Marmot Alpinist ja ah, niin parhaat taskut
Vetskareiden ohella takin pitää olla ostajan (eli miun tässä tapauksessa) hieno. Hienolla tarkoitetaan esteettistä ilmettä, eli lähinnä väriä ja leikkausta. Musta takki on aika tylsä, mutta kirkkaan keltainen on jo vähän liiankin värikäs. Eli valitse takki, jonka väri miellyttää silmää. Joskushan käy niin, että hyvin istuvasta, sopivilla taskuilla varustetusta takista ei saa muita värejä kuin mustaa ja kirkkaan keltaista. Shiiieet... Sitten katsomaan muita vaihtoehtoja tai tyytyä omaan vanhaan... Väristä hyvänä esimerkkinä on Peak Performancen Heli Pro -takki. Kyllä ruotsalaiset osaa esteettisyyden.
Sitten ehkä tärkeintä olisi istuvuus...? Takki ei saa tietenkään hartioista kirrata, vetskarin tulee mennä kiinni ilman että joutuu puhaltamaan ilman keuhkoistaan, jnejne, peruskauraa, ei siitä sen enempää. Takin yleisilme pitäisi olla kuitenkin laadukas ja takin täytyy tuntua hyvältä. Jälleen henkimaailman juttuja, mutta tämä "fiilis" pätee kyllä mielestäni kaikkeen. Oli hankinnassa sitten auto, asunto, polkypyörä tai lentokone, hankittavan "artikkelin" on tunnuttava hyvältä, laadukkaalta ja ennen kaikkea omalta. Usein ostovaiheessa on kaksi kandidaattia, joista toinen vain tuntuu paremmalta, ilman sen kummempia selityksiä. Toinen taas voisi olla rationaalisesti ajateltuna järkevämpi ostos niin hintansa, käytettävyytensä, tai muun asian suhteen, mutta hitoille ne. Kyllä sydän tietää mitä se haluaa, sano!
 
Olisiko siinä nyt tarpeeksi inserttiä? Ehkä... No aloitetaan.
 
Sain siis palkinnoksi Peak Performancen BlackLight 4 Season-kuoritakin. Peak Performancen kotisivujen mukaan (ja kirjoittajan vapaana suomennoksena) BlackLight 4 Season -takki on valmistajan lippulaiva-malli ääriolosuhteisiin. Kestävyytensä, suojaavuutensa tuulta ja sadetta vastaan, sekä hengittävyytensä ansiosta sillä pärjää niin maalla, merellä kuin vuorillakin. Kaiken kaikkiaan pitäisi olla aika hyvä takki?
 

Yleistä

 
Kun takin sai käsiinsä, takista välittyi heti tunne laadusta, kestävyydestä ja monikäyttöisyydestä. Sininen väri on aika haalea tässä kuvassa, mutta valmistajan sivuilta näkee sen vähän paremmassa värissä. Ruotsalaiset osaavat kyllä esteettisyyden tässäkin mallissa. Vaikka värejä olisi voinut olla enemmän (vain tuo sininen ja musta), on takki silti aika hiton makee, ja takkia on myös mukava pitää päällä. Alkaa melkein uskoa näyttävänsä seikkailijalta? No, hölmöjä juttuja, mutta pitäähän takin olla hieno, ja takin hienous pitää myös tuntea kun sitä pitää päällä. Kolmikerroksinen Gore-Tex -kangas on vielä uuden karheaa ja jäykkää, ja takki päällä käveleminen on aika äänekästä. No, tämäkään ei varsinaisesti ole heikkous, mutta itselläni on ollut käytössä noin neljä vuotta vanha kuoritakki, joten eron uuden ja vanhan kuoren välillä huomaa kyllä selkeästi. Vesi ei imeydykkään takin pintaan, vaan vesi ihan oikeasti jää pisaroiksi takin pintaan, ja pisarat voi sitten ravistella pois. Aika hurjaa....
 
Jos vertaa esimerkiksi aikaisemmin mainittuun Heli Pro -takkiin, niin BlackLight-takki on, käyttötarkoituksiensa mukaisesti, äärimmäisen minimalistinen. Taskuja takissa on mahdollisimman vähän ja ne ovat sijoitettu mahdollisimman monikäyttöisiksi (helppo käyttää eri lajeissa), ei ylimääräisiä ulokkeita joihin kaikki ikävät opstaakelit voisi tarttua, ei lumilukkoja yms. Kuten kuvasta näkyy, etupuolella on siis vain kaksi napoleon-tyylistä taskua, takin sisäpuolelta löytyy yksi povitasku. Etutaskut ovat kuitenkin riittävän suuret, jotta kaikki maailman tavarat aina hanskoista ja piposta vaikkapa eväsleipiin ja skinipussiin sinne mahtuvat. Vetskarit ovat yllättävän jäykät, joten en tiedä pitäisikö niihin sivellä silikonia tms? Ihmetyttää, miksi useimman valmistajan lippulaiva-malleissa taskut ovat juuri nuo napoleon-tyyliset. Miun mielestä Marmot Alpinist -tyyliset taskut ovat paljon paremmat ja monikäyttöisemmät, koska niihin voi aina helposti sujautella kaikkea, taskuja ei tarvitse joka ikinen kerta laittaa kiinni saakka (paitsi jos tekee aamulla lumitöitä Lyngenin reissulla, ja ainoat auton avaimet ovat taskussa...), ja taskuista on helpompi kaivaa tavaraa hanskatkin kädessä. No, mielipiteitä on yhtä monta kuin seikkailijoitakin, mutta miun siis pitää opetella uusien taskujen käyttö. 
Sellainen pienenpieni detalji, joka miulle on tärkeää, on takin ventilaatiot. Aukkojen pitää olla suuria, vetoketjujen helposti avautuvia ja kaksisuuntaisia. BlackLight täyttää näistä kriteereistä 2/3-osaa. Eli ventilaatiot ovat mukavan pitkät, ja niiden sijoitus on aika hyvä. Keskiosa osuu juuri kainaloon ja loppukevään randolla ukko sitten kyllä tuulettuu. Miinus tulee taas hiton jäykästä vetskarista, mutta ehkä se siitä vetristyy. Ja jos ei vetristy, niin silikoni hoitaa loput.
 
Pieni povitasku sisäpuolella
Kaksisuuntainen ventilaatio
 
Muutamia erikoisuuksia takista löytyy. Sivuhelmoissa on pressukankaan näköinen Cuben-vahvistus, jolla pyritään estää repun lantiovyötä kuluttamasta takin "kangasta". Sangen näppärä juttu. Cuben kuitenkin kahisee ja on aika jäykkää kamaa, mutta siihenkin varmasti tottuu. Ja vähän ehkä hassun näköinen, mutta ehkä siihenkin tottuu... Kaikkeen tottuu jaajajaajaaa.... Joo, toinen juttu on, että hihojen suu-aukoilla ei ole perinteistä tarrakiristystä, vaan kankaan sisään ommellut kuminauhat. Kuminauhalenkki tulee sitten ulos hihasta, ja lenkin voi sujauttaa peukalohankaan, ja näin ollen hanska menee aika kivasti hihan päälle enemmittä väkivalloitta. Innovatiivista suunnittelua sekin. Tosin, jos haluaa pitää hihoja hanskojen päällä, niin sitten meillä onkin ongelma. No kestäkää, tai vaihtakaa hanskamallia, tai älkää ostako tätä takkia.
 

 

Pisteet

 
Ajattelin leikkiä nyt tällaista pisteytyshommaa. Pistekategorioita olisi neljä: laatu, käyttömukavuus, esteettisyys ja hinta. Pisteitä annetaan max viisi, joten maksimipistemäärä olisi 20. Näitä ei edelleenkään kannata ottaa turhan vakavasti, kaikki speksit ovat vain miun omia mielipiteitä, mutta jos tämä antaa osviittaa jonkun takki-hankintaan, niin hyvä niin.
 

Laatu 4/5

 
Takki näyttää kuvissa laadukkaalta, ja tuntuu siltä myös. Ompeleet, vetoketjut, leikkaus, kaikkiin on panostettu ja kaikkia on pohdittu. Ja takki pitää vettä, se on todistettu. Sen kuin vain ravistelee pisarat pois ulkoa sisään tullessa. Hupussa on kolmisuuntainen säädettävyys, joka on lähes pakollinen kaikissa tämän hintaluokan takeissa. Vetoketjujen vetolenkit ovat riittävän isot, että suurella pakkaskintaallakin vetskarit saa auki. Sivuhelmojen vahvikkeet ovat mielestäni mukavan innovatiiviset, ja tulevat varmasti lisäämään takin käyttöikää. Tuo hihan suuaukon idea on mielestäni myös toimiva. Tarra-kiristeiset hihansuut väsyvät ajanmittaan, mutta uskoisin että tuo kuminauha-viritys tulee kestämään kauemmin, ja peukalolenkki on siitä kiva juttu, että kainaloventilaatiota avatessa peukalolenkki se auttaa hihaa pysymään paikoillaan. Peukaolenkki on pieni yksityiskohta, mutta sitä V-käyrän määrää kun ventilaatiota avatessa hiha vain valuu ja valuu ja sitten pitääkin ottaa hanska pois jotta vapaalla kädellä voi pitää suuaukosta kiinni. Pieni, mutta helvetin tärkeä juttu, kun se hiha pysyykin paikoillaan. Uuh. Ei sinällään laadukkuuden miinus, mutta tuo taskujen sijoittelu hieman haittaa. Eihän se ole kuin opettelua, ja muutenkin taskujen sijoittelu ja vetoketju-tyypin valinta ovat makuasioita ja henkimaailman juttuja, mutta mikäli taskut olisivat Marmot Alpinist -tyylisesti sijoitetut ja vetoketjut olisivat isohampaiset, Laatupisteet olisivat 5/5.
 

Käyttömukavuus 4/5

 
Kuten aikaisemmin on mainittu, takki on erittäin mukava päällä. Tällaiselle miun kokoiselle M-koko on erittäin passeli. Leikkaus toimii, eikä tyhmiä pusseja jää kainaloihin, eikä olkapäät kiristä. Erittäin jees. Takin kaulus tulee melko ylös ja fleece-vuoraus kauluksessa pitää huolen käyttömukavuudesta. Kaupunkikäytössä korkeasta kauluksesta voi haitata, varsinkin jos on pitkä parta, mutta vuorilla huonossa kelissä nenään asti ylettyvä kaulus on oman kokemukseni mukaan aika kiva juttu. Hupun säätö on helppoa, ja useimmissa takeissa käytössä oleva kolmisuuntainen kiristys pitää tuulen loitolla. Hihoista edelleen, kuminauhakiristys ja peukalolenkki ovat hyviä ja toimivia ratkaisuja, niin käyttömukavuudeltaan kuin suojaavuudeltaankin. Ei siitä sen enempää. Kangas on mukavan ohutta, mutta silti erittäin jäykkää ja kestävän tuntuista. Kunhan tuo tuosta käytön aikana löystyy, niin mukavuus sen kuin lisääntyy. Laatu ja käyttömukavuus onkin käsikädessä meneviä asioita, ja taskut, ikävä kyllä, vaikuttavat tähänkin kohtaan. Napoleon-taskut eivät vain toimi siviilikäytössä, piste. Eipä tätä takkia ole siviilikäyttöön ja kaupunkiin tarkoitettukaan, mutta silti. Hanskojen, pipon ja buffin varastointi on jokseenkin vaikeaa, mutta ehkä sitä oppii...
 

Esteettisyys 5/5

 
Takki on hieno. Sitä on kiva pitää päällä, ja olo tuntuu seikkailijalta, kun takkia pitää päällä. Hassuja juttuja, edelleen, mutta takin tuoma fiilis on tärkeä tekijä siinä, pitääkö takkia päivittäin vai ei. Ja BlackLight-takkia haluaa pitää päällä päivittäin (jos olisi vielä ne "oikeat" taskut....). Värivalikoimaa olisi mukava olla enemmän, mutta valmistaja on kaiketi halunnut pitää tämänkin asian minimalistisena, joten valikoimassa on siis vain tuo vaalean sininen ja musta.
 

Hinta 5/5

 
Tämä kriteeri nyt on täällä, en tiedä miksi. Yritetään perustella. Jotenkin hinta/laatu -suhdetta tässä haetaan. Takki siis maksaa valmistajan sivujen mukaan 599 euroa. Vastaako takki tuota hintaa? No, Valmistajien lippulaiva-mallit takeista ovat aina kalliita, ja esimerkiksi Norrönan Lofoten, Sweet Protectionin Supernaut, Haglöfsin Vojd ja Roc-mallit ovat myös tuossa hintaluokassa. Täydet pisteet hinnasta olisi ehkä sellaista hommaa, että takki todellakin vaikuttaa hintansa vääriltä, ja miusta BlackLight siltä vaikuttaa. En kuitenkaan oikein usko että kukaan ostelee näitä ovh-hintaisina, vaikkakin erittäin hienoja ja laadukkaita takkeja ovat. Mutta jos siis näet BlackLight-takin alennuksessa (eikä sinua haittaa napoleon-taskut), niin kehotan ainakin harkitsemaan ostamista.
 

Kokonaispistemäärä 18/20

 
Pistemääräksi tuli siis 18/20. Ei ollenkaan huono. Takki on hyvä, ja se kannattaa hankkia, jos sitä hyvässä alennuksessa näkee. Itse olen BlackLight-takkiin hyvin tyytyväinen, ja katsotaan miten se sitten tulee käyttäytymään norjalaisessa puolipilvissä säässä!
En siis ole päässyt kokeilemaan takkia oikeassa käytössä, eli vuoristossa. Sitä nannaa on sitten keväällä, ja ehkä sitten tulee kama-arvosteluun päivitystä!
 
Piditkö arvostelusta? Parannettavaa? Omia kokemuksia? Kommentteja kehiin!
 
Terveisin,
 
Taskufetissistä kärsivä NaamaJussi
 
 

perjantai 5. joulukuuta 2014

Nieto Photo Challengen kertausta

Morroo
 
Se on perjantai, ja perinteinen blogi-tekstin julkaisupäivä. Tai ainakin oli keväällä. Ja Relaa.com julkaisee yleensä myös perjantaisin (katsotaan julkaiseeko tänään), joten tottakai mekin julkaisemme! Kuten lupasin, tai ainakin jollain tavalla ilmoitin, blogipäivityksiä alkaa tulla jopa kaksi kertaa viikossa, ja "lupaus" pitää ainakin tämän ensimmäisen viikon.
 
Kiitos siis vielä kerran kaikille kun äänestitte NaVin NPC-kisan voittoon. Itse en uskonut että pääsisimme edes finaaliin saakka, koska itse en ehtinnyt promoamaan koko hommaa oikeastaan yhtään, ja videokin tuntui sellaiselta rääpäisyltä. Kaverini Annan kanssa käytiin kova taisto viimeisestä finaalipaikasta, ja NaVi sitten meni finaaliin yhden äänen erolla. Annan video, Seitsemän, oli kuitenkin mahtava, siinä oli näkökulmaa, intensiivinen tunnelma, upeita leikkauksia. Lyhyt tarina siitä, miten pahan loukkaantumisen jälkeen kuntoutuu niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja kuinka on muutaman kuukauden jälkeen takaisin mäessä. Oli upea katselukokemus. Lisäksi, jos haluaa lukea miltä tuntuu valmistautua viettämään kokonaisen kauden Chamonixissa, ja mitä kaikkea se reissu vaatii, suosittelen lukemaan Annan blogia. Tässä video, olkaa hyvä:
 

Finaalin videoista jäi mieleen Luumu Freeride Teamin Cabin Fever, joka oli erittäin hyvin kuvattu ja editoitu. Vähän ammattimaisempi ukko ollu kameran takana ku oli kaikennäköistä pikkujuttua esillä. Videota oli tosi kiva kattoa, ja ensimmäinen ajatus oli että tää kyllä voittaa. Cabin Fever jäi harmittavasti kolmanneksi, mutta silti, video on kerrassaan loistava! Olkaapa hyvä:
 
 
Jaa sitten se NaVin filkka. Mitään selkeää suunnitelmaa videon rakenteeseen ei ollut, materiaalia oli loppupeleissä aika vähän, ja inspiraatiota puuttui. Eli lähe siinä sitten työstämään. Mutta, kun väkisin alkoi jotain kasailemaan ja runnomaan editointiohjelmaan klippiä klipin perään, niin pikku hiljaa editointi-flow otti vallan. Alkoi muodostumaan ajatus kuvata sitä "vaihto-opiskelijan" elämää Tromssassa, eli koulussa käytiin kun hiihtämiseltä ehdittiin. Pääsin vihdoin käyttämään musaakin, jonka olin bongannut heti Django Unchained-leffaa katsoessani (biisi on siis kyseisessä elokuvassa, mikäli jo ku ei ymmärtänyt). Eli kaksi vuotta ehti musa odottamaan vuoroaan. Jäi kuitenkin harmittamaan aika vietävästi tuo materiaalin vähyys. Siis sellainen julkaisukelpoinen, tiedättekö? Ootteko kuullu? Kaikennnäköistä paskaa tulee kuvailtua; kamera tärisee, aurinko polttaa kuvan, on huono ilma.... Olisi heti alun alkaen täytynyt pitää mielessä Tromssassa olo-ajan taltiointi, ja keskittyä kuvauksiin. Ja miettiä mitä haluaa kertoa sekä kuvata. Mutta eihän sitä muistanut, vitti vieköön. Ei sitä muista ikinä, jossei varta vasten "lähde kuvaamaan". Vaikeeta, erittäin vaikeeta... Eli siinä lyhykäisyydessään tarinaa Vaihto-opiskelijaelämää Tromssassa-videon synnystä. Tämä kirjoitus tulee toki kuukauden myöhässä, mutta parempi tulla.... No tiedätte kyllä.
 
Kaiken kaikkiaan Nietos Photo Challengen videot ovat vuosi vuodelta parempia, laadukkaampia ja viihdyttävämpiä, joten toivon, että Muukkonen, Toivonen ja kumppanit pitävät kisan elossa!
 
Ja tässä video, olkaa hyvä (löytyy myös tuolta vasemmasta laidasta):
 

Vaihto-opiskelijaelämää Tromssassa from Jussi Ruotsalainen on Vimeo.

Palaillaan jälleen ensiviikolla!

- Jussi

torstai 4. joulukuuta 2014

"Lomalta" paluu

 
22.11.2014 oli pienoinen dumppi Helsingissä

"Huhuuuuu? huuuuu-huuuu?" "Onko siellä ketään?"

Joulukuu..... Aikaa onkin vierähtänyt useampi kuukausi kun viimeksi blogissa on mitään julkaistu. Keväällä lukijoille tarjoiltiin nannaa lähes julkaisu/viikko-tahtia, joten ehkä tässä kirjoittaja on tarvinnut lomaa tai jotain... En tiedä. On tässä syksyllä tapahtunut kuitenkin vaikka mitä, mutta ei ne ole tänne blogiin asti päässeet. Ei ole edes omalla facebook-sivuilla mitään päivityksiä. Ehkä joku some-overload tuli Tromssan hommien jälkeen, ja sitä lomaa tosiaan tarvitsi.

Tämä blogin pitäminen on kaiketi kehittynyt (hyvään vai huonoon suuntaan?) jo sen verran, ettei ihan kaiken maailman jutuista jaksa kirjoitella. Toki olisi voinut kirjoittaa siitä, kun kävin Sallan kanssa viettämässä juhannusta Barcelonassa, tehtiin pyöräretki Porvooseen, tai että Rahikainen kävi syyspatikassa Saariselällä... Vielä enemmän olisi voinut kirjoittaa 12 päivän reissusta Meksikoon tässä kuukausi takaperin. Mutta ei vain tekstiä tullut. Kun sitä oikein kääntää, vääntää ja spekuloi, niin onko lukijan mielestä mukava lukea luettelomaista sepostusta siitä, että tehtiin sitä, tehtiin tätä ja käytiin siellä ja siellä? Ehkä joo, ja pitäisi niistä matkoista myös kirjoittaa, koska ne ovat olleet kuitenkin syy tämän blogin perustamiseen, ja olisihan noista kyseisistä reissuista voinut kirjoittaa vaikka mitä. Esimerkiksi sen, että Porvoon retkeen valmistauduttiin kuin mihinkin maailman ympäri -pyöräilyyn, mutta matka taittuikin kolmeen tuntiin ja oli liiankin helppo. Oikein ihmeteltiin Sallan kanssa että miten tämä nyt tuntuikin näin helpolta. Oli työkaluja, evästä, vettä, vaihtovaatteita, suurin piirtein teltat ja makuupussitkin messissä, mutta silti ei tarvittu niistä mitään. Vettä ja suklaapatukoitakin jäi jäljelle. mutta se teksti jäi vain syntymättä. Ei jaksanut kirjoittaa...
 
Mutta miksi kirjoittaminen ei napostellut? Miulla on sellainen tapa (tai tälläinen hölmö juttu/usko, joka on vain kehittynyt hölmömpään suuntaan...), että tarvitsen kunnon fasiliteetit kirjoittamiseen. Pitää olla aikaa, kunnon työpöytä, kunnon tuoli, ja työrauha. Tekstin syntyminen ja viilaaminen nimittäin ainakin miun tapauksessa vaatii aikaa ja rauhaa. Tromssassa ollessani miulla ei muuta ollutkaan kuin aikaa, oli työpöytä ja hyvä tuoli. Joten mikäs siinä oli kirjoitellessa. Nyt, Helsingissä ollessani, se "vapaa-aika" kirjoittamiseen on ollut työaikaa. Ja töitä nyt pitäisi tehdä, ja yhden iltapäivän käyttäminen omiin hommiin ei ole ollut oikein mahdollista (vasta kuin nyt...). Lisäksi kotona ei ole kunnollista työpöytää tai tuolia, eikä oikein aikaakaan. Valivalivali... Ja kaiken lopputulema on, että mikäli kirjoittaminen olisi kiinnostanut, ei tuo pöydän puuttuminen tai muu olisi haitannut ollenkaan.  
 
Jos vähän vielä jaarittelisi ja pyörittelisi tätä? Jos leikkisi, että olisi kiinnostanut, ja haluakin olisi ollut kirjoittaa, niin miksi juttuja ei tullut...? Nyt sen keksin!! Miulla ei ole ollut NÄKÖKULMAA mistä kirjoittaa. siinä se! Tai sitten en ole jaksanut edes miettiä koko asiaa, joka on paljon todennäköisempi vaihtoehto. Ylipäätänsä, idea tekstiin voi olla, mutta jos siitä puuttuu näkökulma, tai asia jonka pohjalta kirjoittaa (oma mielipide/näkemys ehkä?), niin pelkkien tapahtumien ja paikkojen kuvailu on tylsää sekä kirjoittaa että lukea. Toki olen varmasti syyllistynyt tähän näkökulmattomuuteen monen monta kertaa, mutta esimerkiksi keväällä oli paljon kaikkea mistä kirjoittaa, sekä intoakin löytyi kertoa kokemuksistaan pohjois-norjassa. Enivei, yllä kirjoitettu teksti nyt  yrittää vähän peittää faktaa siitä, että vaikka tuli kesän ja syksyn aikana tehtyä vaikka mitä, niistä ei vain tullut kirjoitettua mitään. Pahoittelut tästä lukijalle.
 
Se siitä. Pieni kuvakollaasi tähän väliin menneestä kesästä ja syksystä!

Barcelonassa todistetusti käyty

Porvoo, naurettavan helppoo

Soudellaa, ja kalaaki tuli!

Yksi vety/kesä

Pikku kajakkiseikkailulla Rahikaisen kanssa

Nyt on kuitenkin korkea aika kirjoittaa, koska talvi ja uudet kujeet! Ja kirjoittaminenkin napostelee. Jos hyvin käy, lukijaa hemmotellaan uudella tekstillä ehkä jopa kaksi kertaa viikossa! Eikä tässäkään vielä kaikki: Tarjolla on myös... No, jotain muutakin... Ehkä videota tms (lupailin sitäkin kesän aikana, vaan kuinkas kävikään). 
Miun täytyy nyt hieman "kuvailla" ja kirjoitella tekstin täytettä, jotta lukija pääsee taas kiinni siitä, mitä Naama-hommissa tapahtuu nykyään. Lisäksi talvi alkaa ehkä pikkuhiljaa hiipii tänne Etelä-Suomeenkin, ainakin kalenterin perusteella, ja suunnitelmia, tapahtumia ja muuta mukavaa on mielessä!

Aivan ensiksi: Kiitos kaikille teille, jotka äänestitte NaamaVirneen ensin jatkoon Nietos Photo Challengessa, ja kiitos niille, jotka sitten Vapaalaskuiltamissa äänestitte meidät voittoon! Voitto oli yksi unelma tässä vapaaahiihtohommassa, ja nyt se on saavutettu. Itse en päässyt paikalle palkintoa pokkaamaan, mutta onneksi Soininen oli edustamassa.
 
KIITOS SIIS KAIKILLE TEILLE!

Välittömästi otettu juhlakuva, kun Soininen välitti tiedon voitosta!
Lukija ehkä huomaa viimeistään nyt, että kirjoittajan kiinnostus on ollut todellakin aivan nollassa koko blogin suhteen, koska sanallakaan täällä ei ole mainostettu tai kerrottu koko videokisasta. Saati sitten vapaalaskuiltamista...
 
Niin, ja miksi en päässyt paikalle? No, oltiin siellä Meksikossa. Matka suuntautui Mexico Cityyn, ja reissu oli hieno, sinne kannatti lähteä, ja kotiinpalaaminen harmitti vietävästi. Mutta ei siinä oikein muuta kertomista, kun varsinaisia seikkailuja ei ollut. Skiexpo-hehkutukset taas jäivät osaltaan Meksikon reissun takia tekemättä (koska ne olivat PÄÄLLEKKÄIN, AAAARGHHHH), eikä vapaalaskuiltamistakaan tullut tehtyä tapahtuma-arviota tai videoarvosteluja. Harmittaa sinänsä, kun tapahtumat menivät sivusuun, mutta olipahan hyvä syy olla poissa.

Menossa Mexicóon. Tomaattimehu ensimmäistä ja viimeistä kertaa. #Lufthansa kuitenkin toimii!

Makeeta aurinkomeininkii!

Teotihuacán, atsteekkirauniot tunnin ajomatkan päässä Mexico Citystä koilliseen
 
Tapahtumana sinänsä oli myös se, ettei perinteistä laskukauden aloitusta Lyngenissä päästy toteuttamaan tänä vuonna. Soinisella on vielä kädet, rahat ja aika kiinni talo-projektissa (se kuitenkin tässä pikkuhiljaa valmistuu!), Rahikaisella koulu- ja työhommat, ja miulla... No, se kerrotaan kohta. Suuret oli suunnitelmat tulevalle talvelle laskuhommien suhteen, mutta ne jäävät varastoon odottamaan. Lueskelin blogin vanhoja juttuja, ja siellä oltiin mainittu  laskukohteina muun muassa Pyreneet, Haute Route ja Itä-Eurooppa. Sellaiset seikkailut jäävät tänä talvena siis toteututtamatta. Mutta, jottei koko talvi menisi aivan sivusuun, niin loppukevät 2015, tarkemmin sanottuna huhtikuu, on kuitenkin seikkailun ja skinnailun aikaa, ja Naamat suuntaavat taas Wanhan Rouvan keulan (mikäli se ruosteinen, jatkuvasti pientä laittoa vaativa, mutta ah, niin paras auto on vielä hengissä) kohti tuttua ja turvallista Lyngenin niemimaata. Itse ainakin toivoisin sellaista reissua, jossa vihdoinkin mentäisiin ihan oikeasti pidemmälle, korkeammalle ja jyrkemmälle. Ahkio mukaan, leiriytyminen vaikka Ellendalenin perälle, ja siellä kymmenen päivää seikkailua. Voi se olisi hienoa. Ja sitten toisena reissuna, toukokuun lopulla, olisi Jiehkkivarrin, Lyngenin korkeimman töppyrän valloitus. No saa nähdä toteutuuko näistä kumpikaan, mutta joka tapauksessa, Lyngeniin mennään!
 
Hiihtämään ei siis ole vielä päästy ollenkaan, mutta näppishiihto on lisääntynyt sitäkin enemmän. Videoita on tullut katseltua ja nettisivuja selailtua, joten laskukuumetta tässä alkaa olla aika mukavasti.Videoista sen verran, että Jeremy Jonesin Higher on kyllä aika mieletön leffa! Kantsii kyllä katsoa jos jostain saa käsiinsä sen. Jonesin seikkailut ovat juuri sellaisia, joita itsekin haluaisi päästä tekemään. Kuukausi telttailua jossain kaukana, ja siellä niiden sankaritekojen suorittamista. Olisi elämää se...
Lisäksi täytyy mainita Ajelutiimin "pitkä" elokuva "Monday Morning". Seitsemän minuuttia täyttä timanttia! Positiivisessa hengessä tehty leffa-arvostelu ilmestynee vielä tämän kuun aikana, mutta mainittakoon, että hurjasti äijät ovat kehittyneet elokuvan teossa, ja filmiä oli kerrassaan mahtavaa katsoa! Ja pääsin miekin siihen leffaan, ekalla kerralla oon puun takana, toisella kerralla esiinnyn varjona. Saa nähdä bongaako joku. Niin ja Soinisen telttakin on mukana! Ajelutiimin leffan näin vapaalaskuelokuva-kiertueella (onneksi edes sinne pääsin), ja siellä näkyi myös Muukkosen tekemä, ja omien sanojensa mukaan "tragikomedia" ETT TO TRE. Hienon hieno dokumentti huonossa kelissä seikkailemisesta. Lisäksi pääsin näkemään kovasti odottamani Arto Majavan elokuvan Long Haul. Näistä kolmesta leffasta teen, edelleen positiivisessa hengessä, jonkinlaisen leffa-arvion, joka ilmestyy, ilmestynee, tämän kuun aikana. Siis As always, stay in höhö (ja nyt oon tosissani!)

Opa ja Koira esittelevät elokuvaansa
 
Suurin osa, tai oikeastaan kaikki vapaahiihtelijät tietävät, että ruotsalainen vapaalaskija ja seikkailija Andreas Fransson, sekä toinen arvostettu vapaahiihtäjä, kanadalainen JP Auclair ovat kuolleet noin kaksi kuukautta sitten. Kaverukset olivat ensimmäisellä yhteisellä reissullaan Patagoniassa, kun onnettomuus tapahtui. Uutinen pysäytti miut aika täysin. Olen seuraillut, kuten varmasti moni muukin, Franssonin touhuja, ja Jeremy Jonesin ohella Fransson on ollut yksi innoittajistani ja esikuvistani näissä seikkailuhommissa. Franssonin toiminta vuorilla, kaikki reissut ja filosofiset pohdinnat elämästä ovat olleet tärkeitä juttuja miulle. Edelleen, on pysäyttävää ajatella että Andreas Fransson on kuollut. Ei enää Instagram-päivityksiä sen päivän äärijyrkästä kurusta tai Chamonixin kiipeilykohteesta, ei enää filosofisia mietteitä vuoristotouhusta, eikä enää blogipäivityksiä matkoista. Kun onnettomuus tapahtui, Bjarne Salén, Franssonin hyvä ystävä ja kuvaaja, oli (kaiketi) vastapäisellä törmällä kuvaamassa Franssonin ja Auclairin nousua eräässä kurussa. Lumivyöry (tai vastaava vyöry, oli se sitten jäätä tai kiveä) tuli ja pyyhkäisi kaverit mennessään. Karua meininkiä. Miettii sitä kauhun tunnetta, kun ei itse voi edes mennä auttamaan toisia, kun on niin kaukana. Ei voi tehdä muuta kuin soittaa viranomaisille ja alkaa järjestää helikopteria paikalle. Ei sitä edes käsitä... En tietenkään tiedä kaikkia faktoja onnettomuudesta, ja eikä edellä kuvaamani asiat välttämättä menneet aivan noin, mutta yhtä kaikki, Andreas Fransson on poissa. On tämäkin laji....

Mutta sitten iloisempiin aiheisiin:

Laskukauden avaamatta jättämiselle, talven laskureissusuunnitelmien puuttumiselle sekä tälle "salamyhkäisyydelle" on olemassa selitys:
 
MIE JA SALLA LÄHETÄÄN JOULUKUUN LOPUSSA ETELÄ-AMERIKKAAN KAHDEKSI KUUKAUDEKSI!! Jihuuu!!!

Vähän huono kuva, mutta siinä lentoaikataulua kirjattuna Exceliin
 
Tai no, ensin mennään viikoksi Floridaan, Miamiin. Sieltä roadtrip Key Westiin. Miamista lennetään Equadoriin, jossa vietetään noin viisi viikkoa. Equadorhan on kuuleman mukaan Etelä-Amerikka pienoiskoossa, joten siellä siis opettelemme surffaamaan, käydään katselemassa vuoria (ja ainakin yritetään päästä käymään Cotopaxilla, maailman korkeimmalla tulivuorella), sekä toivottavasti päästään käymään vähän viidakossakin. Equadorista lennetään Santiagoon, Chileen, josta lähdemme kiertelemään Chileä ja Argentiinaa. Tälle osalle matkaa on varattu aikaa noin kuukausi. Tarkoitus olisi käydä vähän etelämäpä Chileä, noin 25 leveyspiirillä, ja sieltä suunnilta jatketaan tullaan takaisin Santiagon korkeudelle Argentiinaan Mendozan alueelle. Pitää päästä ainakin näkemään se läntisen pallonpuoliskon korkein huippu, Acongacua (joka siellä Mendozan alueella siis on). Mendozan jälkeen hivuttaudutaan pikkuhiljaa kohti Buenos Airesia, josta on lento takaisin Suomeen. Kaksi kuukautta on vähän lyhyt aika tuolle määrälle nähtävää, ja pitää siis olla tarkka siitä, ettei haali liikaa juttuja reissulle. Tätä hommaa tullaan käsittelemään  blogissa myös aika lailla, ja luonnollisesti myös matkan aikana tulee tilanneraporttia, toivottavasti kerran viikossa. Muistakaa myös seurata Twitteriä ja Instargamia  matkan päivittäisistä seikkailuista! Ne löytyvät käyttäjänimellä @Jruotsa.
 
No, tästä tämä taas lähtee liikkelle, tämä someilu ja kirjoittelu. Yllättävän kivaa hommaa! On tätä ollut ehkä jo vähän ikävä, joten "loma" teki hyvää. Pidemmittä puheitta, Stay in Hökö!
 
- Jussi
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Videota Lyngenin seikkailuilta

Moikkamoi!!

Kesä on jo hyvän matkaa edennyt, ollaan jo heinäkuun lopulla.
Mitään järisyttävää ei ole tapahtunut, kesä on edennyt Naamoilla ihan mukavasti. Ruotsa oppain parissa, Rahikainen töissä olessa ja Soinine talo-projektin parissa.
Kuulumisia ja muita juttuja päivitellään sitten myöhemmin.

Mutta, viimein on jotain videomateriaalia Norjan keväästä!
Oltiin Artun kanssa seikkailemassa vappuna Lakselvbuktin maastossa, ja pääsiin hujauttamaan se Pilke-kuru ekaa kertaa.
Kun kirjoittaja ei ole itse vielä paneutunut videoihin, otti Arttu editointiohjelmaa kursorista ja tekeä täräytti videon päivästä Pilke-kurussa:


Lakselvbukt2014 from Arttu Salonen on Vimeo.

Eli naattikaa siitä näin helteiden keskellä!

Kesä jatkuu vielä vähän aikaa, mutta syksy alkaa siintämään horisontissa ilman väreilyn lailla toimiston ikkunassa. Naamojen tulevista suunnitelmista tullaan päivittämään lisää, kunhan hetki on kypsä!

Joten pysykää hököllä, ja seikkailkaa vielä kesälajien parissa!

- NaamaJussi

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kevät Tromssassa - Miten se nyt sitten meni?


"Yksi maailmanaika on lopuillaan, ja toinen on alkamassa. Tunnen sen. Loppu on lähellä". Tämä oli lähes suora lainaus Turms, Kuolematon-kirjasta. Taattua Waltarin Mikaa. 

Tuon luonnostelin jo muutama viikko sitten. Silloin olin vielä Tromssassa, ja pari viikkoa oli aika kotiinlähtöön. Nyt jo sitten on oltu pari kolme viikkoa Suomessa, ja neljä kuukautta (ja pari viikkoa) vaihto-opiskelua, hiihtämistä, ulkomailla asumista ja uuden kokemista alkaa jo painua muistojen uumeniin. Tämän postauksen runko on kirjoitettu jo toukokuun alussa, joten leikkikäämme että olisin jossain kohtaa tekstiä olisin Tromssassa, ja jossain jo Suomessa.
No, lukija ottaa vastuun. Tästä se lähtee:

Neljä kuukautta. Ennen Tromssaan lähtöä mietti että vittiläinen neljästä viiteen kuukautta on paaaaljon. Mutta eihän se nyt oikeasti ole midii.
Neljä kuukautta elämässä, yksi (ruma ilmaus) vain. Se ei ole neljää tai viittä vuotta, kuten opiskelut yleensä, se ei ole edes vuottakaan, kuten intti voi olla, tai yhtä kouluvuotta (eli yhdeksää kuukautta). Se menee hetkessä, voin kertoa. Vastahan Rahikainen ja Soininen kävivät luonani. Vastaha me hiiheltii Sallan kaa Lyngenissä ja vastaha mie sinne Tromssaan lähdin. Ja nyt ollaan jo Suomessa...
Nopeasti se aika juoksee vaikka ei uskoisi. Rakkaiden lukijoiden vanhemmat voivat varmaan kertoa siitä kuinka kovaa se aika ihan oikeasti juokseekaan. Kysykää, ihan läpällä. Sieltä alkaa tulla että "vastaha sie menit tarhaan tai menit kouluun, tai aloitin jääkiekon". Viimeiset viikot Norjassa tuntui että olisi ollut todella kauan beyond the Wall, mutta naa nigga, vaan neljä kuukautta. Se ei siis ole mitään, vaikka tammikuun alussa sitä mielsi todella pitkäksi ajaksi.

 Noin kuukausi sitten miuta lähestyttiin sähköpostitse kysymyksellä lehtijuttuun osallistumisesta. Toimittaja kuulemma etsi Tromssassa asuvia suomalaisia ja oli sitten löytänyt tämän iki-ihanan blogimme. Laitoin vastausta että joo mikä ettei, minkälaista hommaa? Toimittaja ei sitten enää vastaillut, ei kai tarvinnut enää palveluksiani.
Vähän vähemmän aikaa sitten silmään osui iltapäivälehden otsikko "Mitä ulkomailla asuva suomalainen kaipaa?" Ja tässä jutussa oli sitten joku Tromssassa asuva suomalainen kertonut kaipaavansa Suomen kevättä ja lämpöä. 

NO MIKSI SIE SITTEN OLET LÄHTENYT SINNE NAPAPIIRIN POHJOISPUOLELLE??!!!

Toki syitä voi olla monia, eikä ruodita sitä sen enempää. Laskin 1+1 ja veikkaan vahvasti, että se miuta sähköpostitse lähestynyt toimittaja ja tää lehtijuttu liittyy yhteen. 

Ja koska miuta ei haastateltu prkl (hehehehe, aasinsilta taas, hehehehe), haastattelen itse itseäni. Haastattelussa kysytään paljon muutakin, esim, mitä kirjoittaja on tykännyt Tromssasta, mitä on jäänyt hampaankoloon, jnejne. 

Vaihto-opiskelija Jussi Ruotsalaisen haastattelu:

"Minkälaista on ollut asua ja olla Tromssassa?"

No kaikin puolin erittäin mukavaa. Rutiineista sai hyvin nopeasti kiinni, kämppä on ollut ihan ok sekä kämppikset myös. Koulumatka on ollut aika sopiva, ja busseja menee aika tiuhaan tahtiin, toki ei samalla tavalla kuin esim. Helsingissä, mutta kuitenkin. 
Erityisesti olen pitänyt tästä pitkään (n. 2 kk) jatkuneesta suomalaisesta maaliskuusta. Toki nyt, vapun jälkeen homma on kääntynyt lähes suomalaiseksi pääsiäiseksi, siis normaaliksi sellaiseksi, mutta vähän lunta on vielä kylässä ja vuoret ovat vielä täydellisessä lumipeitteessä.
Tässä sitä kuitenkin on menty aika pitkään, ja Suomeen lähtöä jo odotellaan. Onhan täällä jo oltu.

"Mikä on ollut hyvää, mikä huonoa?"

Norjalaisten englannin taito on ollut kyllä erittäin hyvää. Ikään katsomatta lähes kaikki puhuvat englantia. Yksi positiivisin ja yllättävin asia on ollut tuntemattomien kanssa alkaneet keskustelut. Toki nänä "tuntemattomat" ovat olleet tyyppejä jonkun bileissä, mutta silti keskustelun avaukset ulkomaalaisen, eli miun, kanssa jonkun bileissä ovat olleet lähes shokeeraavan positiivisia. En tiiä missä kuopiolaisten insinööri-opiskelijoiden kemmakoissa mie oon pyöriny, mutta en mie oo kokenu vastaavaa Suomessa. Toki on yliopistot ja muut paikat joissa ulkomaalaisia pyörii Suomessa ja kansainvälisiä verkostoja löytyy, mutta tämä "jengiin ottaminen" on ollut kyllä mahtavaa. 
Uusi naama bileissä, ja heti ollaan kysymässä että miten menee, mistä on kotoisin, miksi tuli Norjaan jne. Aika siistiä. Joillekin tää voi olla aika itsestäänselvyys, mutta miulla tosiaan ihan uusi asia.... En tiiä onko se sitten hyvä juttu että asia on uusi..?

Huonoa, no, paha sanoa. Ehkä se kaiken kalleus, mutta siihen nyt on tottunut jo.
Joskus toki kirrailee kun kämppikset eivät hoida siivousvastuitaan, mutta sellasta se on. Huonoa en kyllä tähän hätään osaa sanoa.

"Oletko kaivannut mitään Suomesta?"

No nyt päästään tähän kysymykseen. En ole erityisesti kaivannut mitään? Toki tyttöystävää mutta sehän on itsestäänselvyys, eikä siitä raavaat karjut julkisesti kirjoittele, eihän? Oman koulun tietokoneita oon kyllä vähän kaivannut. Nää yliopiston koneet on kyllä jostain 2000-luvun puolesta välistä. Ihan kauheeta kuraa. Oma läppärikin on suorituskykyisempi. Toki niitä yliopiston koneita ei ole suunniteltu mallinnushommiin yms, mutta silti, kamoon Uusi Iloinen Teatteri! (UIT, Universitetet i Troms). 
Mutta ehkä isoin juttu mitä oon kaivannut, on edullinen kouluruokailu! Toki oon jo tottunut vohveli-energiapommiin ja vanilija-maitorahkaan lounaana, mutta jopa noita Sodexon pöperöitä on vähän ikävä. Ainakin niiden edullisuuden puolesta. Tromssan 7 e  lounas versus Sodexon 1,68 e. Hmmmm.....
Oonha mie kanssa kaivannut sitä ruokakassin edullisuutta. Toki ruoan hintaan on jo tottunut täällä, ja voisin odottaa pienoista positiivista shokkia kun menen Prismaan (tai siis kun olen pakotettu tulemaan mukaan Prismaan, höhö) ekaa kertaa sitten tammikuun. 
Ai leipä ei maksa neljää euroa? Mitä, rahka vaa 80 senttiä? Ei kahta ja puolta euroa? Jihuu, colatölkin saa eurolla... Ja näin päin pois. 
Jos jotain ruokajuttuja miettisi, niin miehän oon saanu tasaisin väliajoin ruoka- ja tavaratäydennyksiä Suomesta, joten ruikkaria ja muita juttuja ei ole niin kaivannut.  Mutta on tietenkin yksi, ainut ja oikea, vaalea leipä, jota oikeasti olen jo vähän kaivannut. Lappeenrannan miehet ja naiset jo tietääkin mistä puhun..... Prrrrr, rumpu pärisee, no PULLIN RIESKAa tietenkin. 
Maailman parasta vaaleaa leipää. Piste. No, kohta sitä saa! 

 Norja vs. Suomi

Shiiieeet, tää on paha. Norja, tai siis Tromssa, on ainaki paljon likaisempi kuin Suomi. Ainakin tässä miun pihapiirissä on paskaa hurumycket, ja sitä riittää tuolla muuallakin. Suomessa en kaiketi oo törmänny tällaiseen...
Politiikasta ei oo oikeen hajua (pahoitteluni, tämä on häpeä), niinkuin ei oikein muustakaan yhteiskunnallisesta vertailusta, joten jätetään ne.
Oon tylsä, ja sanon että Suomi on paljon halvempi. Niinkuin se onkin. Norjassa toki saa enemmän palkkaa. Erään kaverini isä sai vuodessa 200 000 e palkkaa öljy-yhtiön projektipäällikkönä. Ihan perus. Mutta silti. Opiskelijat täällä ovat samalla viivalla kuin opiskelijat Suomessakin. Rahaa ei ole. Ja Norjassa on kaiketi ikävämpää olla opiskelijana kuin Suomessa. Plim, täällä BINGO!
Muuten nää maat on aika samanlaisia, ja hyvä on ollut adaptoitua toisesta pohjoismaasta toiseen.

"Norjan sisäpolitiikka ja Tromssan asuntokupla?"

Kysyppä joku toine.

"Onko saatu se mitä on haettu?"

Kyyllä mie nyt sanoisin niin että on. Lähin hiihtämään, sain hiihtää. Lähin hakemaan uusia kokemuksia, sain niitä (esim. asua ulkomailla, saada ulkomaalaisia kavereita, elää ulkomailla). Lähdin hakemaan seikkailuja, sain niitä.
Toki olisi voinut olla enemmänkin lunta alkutalvesta, olisi voinut saada enemmän isompia seikkailuja, ja olisi voinut olla enemmän laskukavereita täällä, mutta niille ei nyt voi minkään. Otin (lähes) kaiken irti siitä mitä tarjolla oli, ja voin kertoa että olen nauttinut.

"Jäikö hampaankoloon jotain?"

Ainahan hampaankoloon jää jotain.
Viimeisinä viikkoina ystäväni Erik vastasi (Mitä Vi'¨''++ua-viikkoliite: Erik vastaa puhelimeen!) soittoihini useaan otteeseen, ja meidän piti mennä hiihtämään. No, sehän olin sitten mie kuka feidasi homman. Ei vain enää viimeisellä viikolla ehtinyt, ei ollut rahaa bensaan, eikä oikein ollut keliäkään. Eli sekin siirtyy tulevaisuuteen.
Olisin voinut yrittää käyttää norjan kieltä paljon enemmän. Vasta ihan tässä loppumetreillä jonkinasteinen kanssakäyminen alkaa sujua, ja norjan puhuminen on muutenkin aika kivaa, muutenkin kuin pöntön kanssa, höhö.
Huomaa hyvin, että on ollu paljon tekemisissä norjalaisten kanssa ja kuullut norjaa todella paljon. Alan aika hyvin saamaan selville mitä puhutaan ja saan selvää näiden murteista. Tammikuussa ei olisi ollut mitään jakoa edes pienelle keskustelulle. En olisi vaan saanut selvää mitä toi tyyppi oikeen molottaa.
Tammikuussa: Kaupan kassalla norjalainen kassasetä/täti: "haaa-ebaa" Jussi: "...." Mitähä hittoa toi oikein oli....?
Maaliskuussa: Kaupan kassalla norjalainen kassasetä/täti: "ha det bra" Jussi: "Tack så mycket, har det bra".
Eli tammikuussa kuulin vain jotain muminaa jne, maaliskuussa aloin saamaan selvää että mitä ne molottaa..
.
Olisin voinut olla sosiaalisesti aktiivisempi. Mutta en nyt noin yleensäkään ole sitä, vaikka monet ehkä luulee, joten oikeasti hyviä kavereita ei nyt niin paljon tullut kun olisi ehkä voinut tulla.
Toki olen saanut kavereita ja päässyt osaksi erästä kaveriporukkaa (mikä on ollut ehkä parasta), mutta silti. Menin portista kun olisi pitänyt mennä aidan yli, enkä "uusiutunut henkisesti", niinkuin jotkut ehkä saattavat tehdä tullessaan vaihdosta. On Ruotsa nyt toki paljon kokeneempi ukkeli kun tammikuun alussa, mutta silti.

Ja hiihdoista nyt sen verran, että pidemmälle, jyrkemmälle, korkeammalle ja enemmän lunta. Muuten oli jees hiihtokausi.

"Mitä kannattaa muistaa Norjassa/Tromssassa ollessa?"

No kannattaa muistaa varata riittävästi rahaa. Täällä sitä menee. Sitten kantsii muistaa että kaupat ei oo auki sunnuntaisin, muuten ne on kyllä auki klo 23 asti (mikä on aika jännää...?).
Oikeastaan kaikki mitä kannattaa tietää ja muistaa, liittyy rahaan, joten kun varaa tarpeeksi sitä käkkyä mukaan, pärjää varmasti oikein hyvin. Ainakin paremmin mitä mie. Mut oon miekii kyl pärjänny hyvi. En oo kuollu nälkään.

"Mikä on ollut parasta?"

No aika laaja-alainen kysymys, johon on monta vastausta. Yleismaailmallisesti sanoen, nää norski-kaverit, Mikael etunenässä, on ehkä ollu paras juttu. Miut otettiin jengiin aika randomina, olin ekaa kertaa yliopiston sählyssä, jälkeenpäin näin Mikaelin kaupassa, moikkasin, juteltiin, Mikael pyysi bileisiinsä. Hoh, helppoa. Ja sitten olikin kourallinen kivoja norjalaisia kavereita.
Ja paras juttu oli, kun nämä norskikaverini järjestivät miulle läksiäiset. Oli hienoa näin ulkomaalaisena nauttia sellaisesta huomion osoituksesta ja sosiaalisesta hyväksymisestä. Aloittelut, keilausta, jatkoa kuppilassa, puheen pitämistä, "oot hyvä äijä"-läppää englanniksi/norjaksi... Se oli hienoa. Se oli ainutlaatuista.

Pidin kiitospuheen porukalle, ja puheen voisi tiivistää tähän blogiin näin: "Skiing is skiing, mountains are mountains. You can ski where ever you want and it's kinda same where ever you are. But this friendship between men from different countries, it's something special.
Eli kaveruus ulkomaalaisen kanssa on jotain erityistä, ja siitä kannattaa pitää kiinni. Sitä kannattaa vaalia ja hoitaa. Sitten joskus, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua on aika hienoa, kun on edelleen hyviä kavereita ulkomailla.


Mutta, joka tapauksessa, parasta on myös ollut täällä oleminen. Tää oli miun haave, ja mie toteutin sen. Ja yhtään en ole katunut tänne lähtemistä.

"Kiitos haastattelusta"

Kiitos!

Ja koska tää on hiihtoblogi, niin kysytään vielä, että mitä miulle sitten ihan oikeasti jäi käteen koko hiihtotouhusta?

Yksin ei ole kiva hiihtää. Kavereiden kanssa on kivempaa, ja pääsee vähän jännenpiinkin paikkoihin, kun ei tarvitse yksin tehdä ratkaisuja.

Hienoja seikkailuja vaihtelevan porukan kanssa. Olli ja Tiia, NaamaVirneessä, Salla, Ajelutiimi, Laukkarinen, Salonen, Randomummot + Le Poo Poo, Ape & co. Kaikki oli erilaisia seikkailuja, mutta silti kaikki tarjosivat hienoja muistoja ja kokemuksia.

Ollin ja Tiian kanssa pitkä viikonloppu lyngenissä. Majoitus ja hengailu Magic Mountain Lodgella, hieno, tuulinen topitus Russelvfjelletillä, ekat suomikamut miun luona.

Kovassa pakkasessa palelua ja kamojen hysteeristä sulana pitämistä Lassin ja Villen kanssa. Lassin kanssa löysät housussa tavarajunien vyöryessä laaksoon, toistaiseksi korkeus töppyrä Lyngenissä.

Sallan ensikosketus randoiluun.

Ajelutiimin kanssa ongelmat kelien kanssa, nauraminen miun kämppiksille (AsaMasa - Madeleine), Lakselv-kurun seikkailu, hito monta kilsaa pitkin vuonoja.

Laukkarisen, säätäjät-skiteamin ja Artun kanssa Rasmustindenin hiihdot, mökkielämä, metsäpyydät, pirusti lunta.

Randomummojen ja Le Poo Poo:n kanssa mökkielämä, "uusien" naamojen kanssa oleilu, kivaa sunnuntai-randoa.

Ja jälleen Salosen Artun kanssa telttailut, kurun kiipeämiset, polvipyydät ja seikkailut.

Kirsikkana kakun päällä Apen kanssa hiihtäminen Ellendaltindenin pohjoiskurun faceshot-kurulojottelu.

Enempää en voi pyytää.

Nyt onkin sitten 11. päivä kesäkuuta. Oppari (viimein ihan oikeasti) työn alla, Helsinki, Suomi. Ihan mukavaa olla Suomessa ja asettua taas tänne. Blogi alkaa viettää hiljaiseloa näin kesän ajan, mutta jotain webisodi-hommaa ilmestyy blogiin tässä kesän aikana, jotta teillä olisi jotain tekemistä töiden ohella.

NaamaVirneessä myös suunnittelee uusia aluevaltauksia sosiaalisen median laaja-alaisella pelikentällä, joten siitä kuullaan vielä lisää!

Toki tänne sitten kirjoitellaan jos jotain kirjoittelemisen arvoista ilmenee!

Eli nyt Ruotsan Norjan päivitykset ovat päättyneet, aika siirtyä kesälomalle! Täytyy kuitenkin sanoa, että kiitos teille rakkaat lukijat kun olette seurailleet Ruotsan touhuja Norjassa. Kävijämäärä on noussut yli 50 % sitten syyskuun. Siitä kiitos teille! On ollut mukava kirjoitella, kun tietää että jotkut niitä lätinöitä myös lukevat.

Kiitos and thank you, kesä kutsuu!

Mutta, stay in hökö!

- Jussi

perjantai 23. toukokuuta 2014

Lopunajan merkit


Rahikainen totesi hyvin täällä käydessään, että "vittiläinen mikä Venäjä tää siun pihapiiri on". Ja mies oli oikeassa. Auton akkua, pyörän rämää ja roskia pihoilla. Ja se oli talvella, kun lumi oli maassa.
Ja sitten nyt kun on lumet lähteny pihapiiristä. 


MIKÄ IHMISIÄ VAIVAA!!!!???

Tien vierustat täynnä kaikenlaista romua, lasten leikkikaluja pitkin pihoja, niitä samoja pyörän romuja, roskia pitkien teitä. Kaikkea. Paskaa. Kaikkialla. 
En tiiä, aika hurjaa on. En tiiä että missä pellossa tai Örndalenissa nää muutamat lapsetkii elää, mutta eihän nyt kymmeniä leluja ja muita leikkikaluja jätet pitkin pihoja, eihän? Eiks myö olla saatu remmistä jos leluja oli jääny ulos... En muista tarkasti.
Ja nyt sitten tuli meiliin ilmoitus pihansiivous-talkoista. Eli kaikki reippaasti siivoamaan asuinauleen pihapiiria kaikesta roinasta. Paikallinen HOAS, LOAS, KUOPAS, eli Sito, tarjoaa limpparia ja pullaa. Jee. Ikävää etten millään pääse osallistumaan. Oonkii roskannu niin paljon täällä....



No, piti vähän avautua. Mut ärsyttävää ku on piha niin paskainen. Hito vaihtarit... höhö.

Mutta eipä siinä. Tätä kirjoittaessa istun jo junassa. 18-20 tunnin ajelu halki Suomen ei oikein napostellut näin yksinään, joten autojuna Rovaniemeltä oli paras vaihtoehto. Toki Tuo rapiat 600 kilometriä ja kahdeksan tuntia pysähdyksineen Tromssasta Rovaniemelle oli rykäisy sekin.

Mutta nyt ne neljä kuukautta ja puolitoista viikkoa Tromssaa olisi sitten takana. Mie ruodin mennyttä kautta ja muuta spekulaatiota sitten seuraavissa päivityksissä.
Mutta nyt kerrataan viimeisiä päiviä Tromssassa.

Viime lauantaina, 17.5, oli Norjan itsenäisyyspäivä. Norskit juhlii ehkä vähän mukavammin itsenäisyyspäivää kuin täällä Suomessa, ei pahalla. Toki lämmin sääkin vaikuttaa asiaan.

No, joka tapauksessa, Itsenäisyysjuhla on verrattavissa yhteen aika siistiin juhlaan Suomessa, joka miulta jäi nyt väliin.

Eli pähkinänkuoressa:

Opiskelijat kerääntyvät jonkun luokse aamulla juhla-aamiaiselle, jossa sitten syödään kaikkea kivaa mättöä, juodaan skumppaa, olutta ja boolia. Paikalle keräännytään noin kympin aikaan ja ollaan sitten noin iltapäivä kahteen tai kolmeen. Siitä siirrytään sitten keskustan kuppiloihin ja ravintoloihin jatkamaan porukalla päivää, ja odottelemaan kulkuetta, joka marssii kaupungin läpi.
Kulkueessa sitten on kaiken maailman edustajaa tallaamassa ja huutamassa hurraata. Vertauksena Suomeen, vaikkapa Lappeenrantaan: Kulkueessa olisi kaikkien palloilulajien edustajat, tanssiporukat, voimistelijat, kamppailulajien tyypit, jenkkifutaajat, alakoululaiset, partiolaiset... jnejnejne. Eli siis kaikki ketkä vain viitsivät tulla kulkueeseen, pääsevät.
Siinä sitten katsojat hurraavat ja kulkueessa olijat hurraavat ja kaikilla on kivaa. Ilta jatkuu sitten kuppiloissa, bubeissa ja yökerhoilla.

Ja mitähän tämä juhla muistuttaa? Ainakin kirjoittajalle tulee mieleen lähinnä Vappu. Samanlaista mukavan rentoa karnevaalimeininkiä. Vaikka Suomen itsenäisyysjuhla on hieno tapahtuma, niin eikö sitä voisi viedä vähän enemmän "rennompaan" suuntaan? Toki Joulukuun alussa voi olla aika synkkää hengata ulkona ja kulkueissa, mutta silti. Nuoretkin saisi juhlia Itsenäisyyspäivää ihan oikeasti. Kunhan se oikea juhlan syy säilyisi mielessä, ei vain se keiton otto...

Itse pääsin osallistumaan juhlahommiin norskiporukkani kanssa, ja päivä oli kyllä ehkä paras Tromssassa ollessa. Koko päivän sai litkiä juomia rennon letkeästi, nauttia hyvästä tunnelmasta ja iloisesta jengistä. Oli jees, Ruotsa tykkäsi!




Maanantain piti olla ihan perus päivä opparia tehden ja reenaten. No, nuo tuli tehtyä, mutta keli yllättäen aukesi illalla. Kovan jalkapuntin jälkeen olo oli suhteellisen happoinen, eikä jalat liiemmilti huutaneet "lisää, lisää!". Kuitenkin, se yö voisi olla viimeinen hetki päästä yörandolle, ja niin se sitten olikin. Miepä päätin lähteä kaikesta hapotuksesta ja väsymyksestä huolimatta vielä mäkeen.

Redbullilla jaksaa (huom. kyllä mie tästä maksoin)
 Paikka oli tuttu ja turvallinen Tromsdalstinden. Itäpuolen kautta lähdin läpsyttelemään, eli siis samaan tapaan kuin ihan ensimmäisellä retkellä kyseisellä töppyrällä. Keli oli hieno, mutta ne pirun pilvet vähän peittivät auringon. Eipä haitannut, huipulle sitten päästiin ja tunnelma oli sekä hieno että haikea. Tämä olisi sitten se viimeinen lasku tälle kaudelle, ja seuraavat ovat sitten syksyllä.

Tromsdalstinden ei ole kummoinen mäki, ainakaan jos laskee idän puolelle, mutta siinä on jotain samaa mitä Lyngenin puolella Store Kjostindenillä. Molemmat ovat miun ekoja mäkiä, ja molempiin on muodostunut sellainen erikoinen side, niinkuin kaikki nyt tietää: Asuinalue jossa eka kämppä on sijainnut, ensimmäisen auton merkki, ensimmäinen ulkomaa jossa on itsenäisesti käynyt... Näitähän riittää.
Tromsdalstindenillä siis kävin tekemässä ensimmäisen "virallisen" huiputuksen täällä Norjassa olon aikana. Se retki oli kaiken kaikkiaan aika ikimuistoinen, ehkä yksi parhaimmista täällä Tromssassa. Siis ei laskullisesti, mutta noin niinkuin seikkailullisesti. Se suunnittelu ennen mäkeen menoa, kaikki oli silloin vielä uutta, en ollut soolonnut yli tonnista mäkeä yksin vielä koskaan, töppyrän huiputus, ja mitä sitten alaspääsemiseen ja kyydiin saamiseen tarvitsi tehdä. Se oli seikkailu. Yksi parhaista. Siitä seikkailusta voi lukea lisää tammikuun päivityksestä.



No vähä keskiyön aurinkoo!
Vähä on kello jo paljo...
Hyvä lasku, väsyneet silmät..
Kausi paketissa, kontti kiinni.
Eilinen, eli siis torstai oli kaikeen kaikkiaan mahtava. Norski-kaverini olivat järjestäneet miulle oikein läksijäiset, mistä olin erityisen otettu. Keräännyttiin kokoon kaverin luokse, ja siitä sitten keilaamaan. Ilta jatkui kuppilassa ja puolen yön aikaan ukko sänkyyn ja kuudelta perjantaina ylös. Ihan vain vähän väsytti. Kiitos tarkan juomamitoituksen, darraa ei ollut havaittavissa, mutta väsymys siis sitäkin suurempi.

 Ja ehkäpä nuo läksijäiset, vai läksiäiset, kruunasivat koko Tromssassa olo-ajan. Hiihtämään mie tänne tulin, eikä nuo vaihtari-sekoilut liiemmin kiinnostaneet. En tiedä miksi, mutta silti. Ei vain napannut lähteä kaiken maailman "maista minun maan ruokaa"-tapahtumiin. Varmasti olisi ollut kivaa, mutta ääh....
Pääsin kuitenkin sisään tähän norjalaiseen kaveriporukkaan, joka sitten järkkäsi ne läksiäisenikin. Ruodin tätä lisää seuraavassa päivityksessä, mutta se heihin tutustuminen, kaveruus ja muu yhteinen tekeminen oli ehkä parasta täällä. Ja kaikki kävi ikäänkuin vahingossa, enkä itse tunkenut itseäni mihinkään ja muuta. Kysyttiin vain että haluanko messiin. No, siitä lisää. Kuitenkin haluan tähän vielä kertoa, että hiihto on hiihtoa, vuoret pysyvät vuorina, mutta hyvät ulkomaalaiset kaverit on jotain aika siistiä hommaa. Päihittää jopa hiihtämisen Arto Majavan kanssa, hehe. Ei pahalla Ape!
Verbaalinen kykyni ilmaista mielikuvia kirjoittamalla ei vieläkään ole halutulla tasolla, mutta näin ärsyttävästi ilmaistuna: Ne, kenellä tällaisia kavereita on, tietävät mistä puhun.

Takaisin hetkeen: Viimeiset kamat kuitenkin siis kassiin ja aamiaisen kautta (ja lähes litran verran kahvia) WR tulille ja etelää kohti. On jotenkin niin absurdia, että kolmen tunnin ajon jälkeen olet vasta Kilpisjärvellä, ja kilometrejä on kertynyt 146. Mitääää!! Tuo vuonojen rantojen ja laaksojen läpi pujottelu on sen verran hidasta hommaa, ettei sitä usko ennen kuin on käynyt itse ajamassa. Eikä se E8 ole mikään 6-tie, jota voi ajella (kiitos Ajelutiimi tästä termistä) menemään.
Ja ehkä hauskinta koko hommassa on, että jos päätepysäkkinä olisi Helsinki, Pellossa (josta mie käännyin Rovaniemelle), aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kilometrejä kertynyt vähän yli 500, ja ollaan tultu vasta kolmasosa matkasta.Vähän masentavaa jollain tavalla. Sama kun tullaan etelästä Lyngeniin, Tornion kohdalla ollaan matkattu noin kahdeksan tuntia, ja sitten on se Kilpisjärven viitta: 495 km (vai mitä olikaa). Maaasentaaavaaa. Mutta se kuuluu lajin luonteeseen ja on se kyllä jollain tavalla siistiäkin.
Jännästi kevät sitten vaihtui kesäksi Muonion kohdalla. Ykskaks puut olivat vihreita, maa oli vihreää ja aurinko paistoi. Oli ihan siistiä tulla siitä Tromssan ja Kilpisjärven sateisesta rospuutosta Suomen kesään. Mutta piru vie täällä on kuuma. +7 ja norjalainen puolipilvinen oli loppupeleissä aika kiva keli. Ei tarvii hikoilla koko aja. Wanhan Rouvan ilmastointi on niin etevä vekotin, että se puhaltaa pelkkää moottorin lämpöistä ilmaa (lue: helvetin kuumaa) matkustamoon, eikä sitä saa edes pois päältä. Siistiä #kokomatkaikkunatauki.

Pakollinen Sonkamuotkan 50 snt munkki
7 h, 514 km. Ja olet vasta Pellossa
Mukavan lämmintä sisällä
Ja WR toi kuin toikin miut Suomeen, toisen VR:n luokse.
Tervetuloa takaisin rautaristipaitojen maahan...
Eli seikkailut on seikkailtu, ja nyt on vuorossa vielä viimeinen seikkailu VR:n kyydissä. Jos, ja kun pääsen Helsinkiin, voin todeta tuon vapaalaskuvakuutuksen turhaksi kapistukseksi. Ja se, jos mikä, on aika siistiä!

Pysykää hököllä, syväluotaavaa analyysia Norjasta, Tromssasta, vaihto-opiskelusta, hiihtämisestä, kaveruudesta ja elämästä noin yleensäkin, on luvassa seuraavassa päivityksessä!

- NaamaJussi