Vaikkei huvittaisikaan, seikkailulle kannattaa aina lähteä!

 

 Olet lupautunut lähtemään johonkin, mutta sinua ei kiinnostaisi yhtään. Itsensä kerääminen on haastavaa, kamojen pakkaus hidasta, startti venyy, vetämätön ja masentava fiilis koko ajan päällä. Tuttu tunne? Ja eikös se sellainen reissu, oli se vaikka bileisiin, kaverin mökille tai vaikka tutun tutun häihin, yleisesti osoittaudu varsin mahtavaksi hommaksi? Yleensä, ainakin itsellä, juuri ne illanvietot ja muut juhlat, matkat ja reissut joihin ei kiinnostaisi sillä hetkellä lähteä, ovat niitä parhaimpia. Kun ei ole mitään odotuksia, ei voi pettyäkään.

Sunnuntaina tulin takaisin kämpille neljän päivän reissulta Lyngenistä, ja siellä sitten oltiin Salosen Artun kanssa telttailemassa. Kyseinen retki oli juuri yllämainitun mukainen. Miuta ei kiinnostanut yhtään lähteä. Sää oli kehno, lumi oli mielestäni kehnoa, kouluhommia olisi ollut tehtävänä eikä telttailukaan huonolla kelillä oikein kiinnostanut.
No, luvattu mikä luvattu ja lähteä piti.

Ja mikä SEIKKAILU me saatiinkaan!! Kolme laskupäivää, kolme huiputusta, polviin asti ulottuvaa puuterilunta, kaksi mahtavaa kurua noustuna ja laskettuna, riittävästi auringon paistetta ja hyvää keliä! Tuliko tuossa nyt tarpeeksi hehkutusta? Ai tuli, no hyvä.

Nii. Kivaa oli!

Niin, norskit (tai siis opiskelijat) ei tosiaan juhli vapunaattoa, vapunpäivänä on toki jotain "labourday"-tilaisuuksia ja juhlahommia keskustassa, mutta muuten tuo vappu ei ole mikään spessuhomma täällä. Tämä siis tarkoitti sitä, ettei miullakaan ollut tarvetta juhlia vappua. Kenen kanssa sitä olisi juhlinut? Haalarit ja valkolakkikin on Suomessa....
Joku aika sitten oltiin Artun kanssa sovittu että Arttu tulisi Lyngeniin vapuksi. Suunta oli siis jälleen Lyngen ja Lakselvbuktin alue Lyngenin lounaispuolella.
Majoitus olisi teltassa ja pehmeääkin pehmeämmässä Marmotin makuupussissa (sponsorit, huom.). Ainut vain, ettei Ruotsaa kiinnostanut senttiäkään lähteä.

Lähtö keskiviikkona venyi ja venyi, Ruotsa vain synkisteli elämää kämpillä ja katseli Breaking Badin kaksi viimeistä jaksoa. Toki olisi voinut oppariakin vääntää, mutta kun on synkkää niin on synkkää. Tiedä sitten miksi oli synkkää, ehkä se keli oli isoin syy...
Mutta, luvattu mikä luvattu, lähdettävä oli. WR sitten vihdoin viimein starttasi kohti Lakselvbuktia, ja niin saavuimme leiripaikalle lähes samaan aikaan Artun kanssa (leiripaikka oli muuten sama kuin viime keväänä, siis Djupenin hiekkamonttu). Selostin Artulle nämä fiilikseni, ja Arttu otti homman hyvin vastaan. Katotaan siis mitä tehää ja mennään fiiliksen mukaan. Piti tietenkin itseään tsempata aika paljonkin jottei tuottaisi pettymystä laskukaverille.

Teltassa oli ainaki hyvä meininki

Torstaiaamu alkoi pilvisenä, tietenkin, eikä mäkihommat oikein inspiroineet. Ehdotus lähteä hakemaan kymmenen kruunun hodarit Statoil-huoltamolta puolen tunnin ajomatkan päästä sai vastakaikua, ja niin lähdettiin. Oltiin kuitenkin niin sanotusti valmiina hiihtoon, jos sää aukeaisi.

Ja aukesihan se. Pohjustuksena näihin säähommiin, Lakselvbuktissa Lakselvdalenin laaksossa on Lakselvtindanen massiivi (olipas monta lakselv-alkuista sanaa...), joka jollain tavalla "hallitsee" säätilaa laaksossa. Jos Lakselvtindane on pilvessä, yleensä kaikki muutekin töppyrät on pilvessä.
Paaaaitsi eräs tietty mäki Lakselvtindanen vastapuolella. Ja tuo eräs tietty mäki on lukijoiden ja kirjoittajan vanha tuttu, Rasmustinden. Jos kaikki muut mäet on sinkissä, Rasmuksella paistaa aurinko. En tiiä mistä johtuu, mutta näin se on. Ihan oikeasti. Tulkaa vaikka itse viikoksi seuraamaan tilannetta.
Jo lähes legendaariseksi (kenen mielestä legendaariseksi? No NaVin mielestä tietenkin) muodostunut sanonta "Rasmus toimii aina", piti jälleen kutinsa. Muut mäet olivat pilvessä, Rasmuksella paistoi aurinko. Vatsa täynnä hodaria (10 kr hodari Statoililta on ehkä yks parhaimmista jutuista Norjassa, vai mitä Ajelutiimi?)
oli hyvä lähteä Rasmustindenin suuntaan.

Aletaas välppää

 Meitä ennen oli muutama porukka ehtinyt jo matkaan, joten meitä odottaisi valmis latu. Kello lähestyi puolta päivää kun seikkailijat lähtivät ensimmäisen sankariteon kimppuun. Keli sen kuin parani kun sankarit nousivat vuorta ylöspäin, ja samalla parani myös lumi. Ja se jos joku oli positiivista.
Olin odottanut samaa märkää paskalunta, jota oli ollut lähes koko huhtikuun, mutta ei, kunnon kantohanki ja päällä muutama sentti ihan oikeaa pakkaspuuteria. Jo alkoi fiilikset nousta. Matka jatkui hyvinkin vauhdikkaasti, ja lumi parani siinä sivussa. Muut retkikunnat olivat sen verran kaukana edessä päin, että aloimme saavuttamaan niitä vasta huipun tuntumassa.

Huipulle siis päästiin (jihuu, pitkästä aikaa topitus!) ja nousu kesti 2,5 h. Siis KAKSI JA PUOLI TUNTIA! Häh... Ja nyt joku kysyy onko se paljo vai vähä. No se on aika vähän näin niinkuin aikaisempien kokemusten pohjalta.
Viime keväänä, en muista tarkasti, mutta mielestäni meillä Rahikaisen ja Soinisen kanssa meni reissuun koko päivä, ja pidettiin kaksi pitkää taukokain nousun aikana. Nyt mentiin yhdellä PasiKuikalla huipulle saakka. Aika hyvä suoritus tuo 500 moh/h nousunopeus, vaikka itse sanonkin. Eli on tästä keväästä ollut hyötyäkin. Lapin revityin Arttu nyt veteli mukana aivan hyvin, vaikkei nousumetrejä olekaan takana yhtä paljon. Mutta kyllä me hikoiltiinkin siinä auringon paisteessa, vittiläine.
Pieni takaisku piti tietenkin sattua, eli aurinko menikin pilveen. ja sinkki löysi tiensä Rasmuksellekin. Päästiin kuitenkin skinnaamaan auringossa, mutta olisihan tuossa laskiessakin mukava nähdä jotain... Lumella kun on sellainen kiva pikku kontrastin hävitystaito pilvisellä säällä. Kun on "flätti" valo, You can see shit (vai can't? no ihan sama).
Ajatus oli laskea Rasmustinden The North Face näin hienosti sanottuna, mutta kun et nää midii etkä nää mihi oot laskemassa, homma ei tunnukaan enää niin fiksulta. Siis nöyrinä poikina skinilatua ja muiden laskujälkiä seuraillen alaspäin.

Siellä sitten näkikii eri hyvi

 Mutta lumi oli hyvää, piru vie! Ja laskeminen oli taas pitkästä aikaa mukavaa, vaikkei nähnytkään lumen muotoja. Täytyi vain luottaa muistiin rinteen muodoista, ettei laske mihinkään jontkaan ja riko itseään.

Ääh, hittoon nuo "ei nähny mitää"-jutut. Ihan tarpeeksi siellä näki kun oli muiden retkikuntien laskujäljet joita seurailla. Siinähän pojat sitten kurvaili pehmiää lunta ja nauttivat vapunpäivästä. Oli jees!
Ehkä parasta hommassa kuitenkin oli, että puurajan alapuolella lumi ei ollut sitä hel*^¨in per*¨#leen liisterikuraa, johon suksi liimautuu kiinni eikä luista enää ollenkaan. Saatiin oikein laskea, lykkimättä yhtään sauvoilla, autolle asti! Vähä Ruotsa juhli!
Ja eka päivä, eka huiputus, tosin alkukankeuksien ja vetämättömyyden jälkeen. Hyvä lähteä leiriin pastan keittoon!

Telttailusta nopea spinoff: Talvitelttailu on yleensä vähän kelien armoilla. Ollaan Rahikaisen ja Soinisen kanssa yleensä rakennettu sellainen keittokatos teltan viereen ja viritetty pressua jne sateensuojaksi. Eihän se pressu suojaa mitään jos tuulee samaan aikaan kun sataa jne. Ja vesisade on muuten telttaillessa aika hanurista, voin kertoo. No, vähän meilläkin nyt sateli vettä, mutta eipä haitannut. Nimittäin: En tiedä mistä mie sen keksin, mutta päätin kämpiltä lähtiessä ottaa "omankin", eli siis Soinisen teltan, mukaan. Artun teltta on sen verran pro-malli, Fjellravenin Akka, että nukuttaisiin kuitenkin siinä.
Mutta se "miun" teltta. Ajattelin, että mitä jos pystyttäisi pelkän ulkoteltan, eli ei sisäosaa, jossa nukutaan, ja pitäisi sitä ulkotelttaa sitten keittiönä ja hengailupaikkana. Ja miten mahtava idea se olikin! Vielä kun lisättiin artun bensakeitin mukaan hommaan, niin siinä meillä oli lämmin sateensuoja, jossa kuivatella hanskoja ja syödä.
Bensakeitin on muutenkin omiaan talviruokailuun (kaasu ei oikein tule ulos pullostaan pakkasella) ja samalla ruokaa tehdessä keitin toi riittävästi lämpöä keittiöömme. Mikäs siellä oli seikkailijoiden syödä pastaa ja juoda vapun päivän sekä onnistuneen mäkipäivän kunniaksi oluet!
En enää ikinä lähde pidemmälle telttailulle ilman keittiötelttaa ja bensakeitintä. Tietäkää se, Rahikaine ja Soinine! Keittiöteltan voi aina vuokrata, ja ostetaa vaikka kolmeen pekkaan se  bensakeitin jos niikseen tulee, hehe.

Sitten perjantaihin. Ruotsa nukkui taas vähän huonosti, eikä mäkihommat taaskaan oikein kiinnostaneet pilvisen sään takia. Torkuteltiinkin hyvän aikaa, kunnes PasiKuikka ajoi Ruotsan ulos väkisinmakuupussista. Aamupuurot naamariin ja laskukamojen valmisteluun. Aikamme hohhailimme ja pähkäilimme pähkäilemistämme, kunnes parkkipaikalle (jonka luona telttamme siis oli) tuli pari suomirekkarein varustettua autoa. Yhdessä autossa oli kyydissä Magic Mountain Lodgen suomalainen työntekijä Joel (lappeenrannan mies, hito hyvä!), ja rupesimme siinä sitten juttelemaan. Joel kertoi lähtevänsä porukkansa kanssa Ellendaltindenin länsikuruun (siis se kuru, jonka Arto Majava ja Ossi Halkola laskivat Pilke-vapaalaskuleffassa). Kuru on ollut tikkilistallani jo pitkään, ja kun edellä menevä porukka tekisi meille kurussa rappuset valmiiksi, homma olisi enemmän kuin helppoa. Sanottiin heipat ja Joelin retkikunta lähti matkaan. Jäimme vielä pohtimaan.
Päämme kääntyi lopulta Pilke-kurun suuntaan, kun parkkipaikalle tuli vielä britti-porukan auto. Äijät olivat olleet torstaina Tomasrennassa Lakselvtindanen massiivilla, ja lumi oli kuulemma "so deep and awesome" englantilaisella korostuksella höystettynä. Tomasrenna aukeaa luoteeseen päin, Pilke-kuru länteen. Kuitenkin ilmansuunta on "lähes" sama, joten brittien mielestä lumi voisi olla erittäin hyvää sielläkin. Annettiin herrojen lähteä edeltä, ja myökii sit lähettii läpsyttelemään.

Siellä se Pilkekuru siintää

Ellendaltinden sijaitsee Ellendalin laakson perällä. Oltiin Rahikaisen kanssa samassa laaksossa telttailemassa pari kuukautta sitten, ja siellä se yksi helvetin iso lumivyöry edelleen nökötti (katso kyseinen päivitys maaliskuun puolesta välistä). Kuvaa ei valitettavasti oikein saanut pilvisestä säästä ja kuvaajan teknisestä osaamisesta johtuen, mutta olihan se vyöry edelleenkin aika massiivinen pirulainen vaikka muistin sen vähän suurempana.
Ja kuinka hiton lähellä me oltiin kun se tavarajuna vyöryi laaksoon. Kerroin aikaisemmin että olisimme olleet sadan metrin päässä, mutta matka oli paljon lyhyempi. Eikä suojapaikkaa ollut missään. Oli hurjaa. Muutamaa minuuttia aikaisemmin lähtö leiripaikalta, ja meidät olisi löydetty vasta heinäkuussa sieltä joen pohjalta. Mutta I faced my demons, toista kertaa ei mennä lumimyrskyä edeltävänä päivänä telttailemaan johonkin jyrkähköseinäiseen laaksoon.

Saatiin muu porukka kiinni kurun suulla. Siinä höpinää ja turinaa ukkojen kanssa samalla kun laiteltiin suksia reppuun ja jäärautaa jalkaan. Joelin porukka lähti edeltä tekemään rappusia, hassut brittisedät perässä tamppaamaan rappuset, ja Ruotsa sekä Arttu sitten viimeisinä valmista mestaa pitkin. Oli helppoa, voi vittiläine.
Ja lunta oli, paljon. Mielialat olivat hyvinkin korkealla, ja 2200 askelta myöhemmin oltiin Pilkekurun päällä. Keli oli jälleen pilvessä, joten kuvia oli turha ottaa (Eli ei käyty koko paikassa ja miulla on hyvä mielikuvitus, tai sitten kuvissa olisi näkynyt vain kalliota, Norrönaa eri väreissä ja harmaata valkoisen eri sävyissä).
Mutta huipulle päästiin, tuuli iha pirusta ja siinä kiireen vilkkaa välppäämään kamoja. Odoteltiin kiltisti vuoroa, ylöstulo-järjestyksessä mentiin alas, mutta kyllä meillekin riitti laskettavaa. Polvipyydää nimittäin riitti, kerroinko sen jo? Jarrutuksissa sai niitä kunnon faceshotteja, ja lunta pöllysi erittäin mukavasti. Äijät nautti ja meininki oli mitä parasta.

As you see....

Kurun suulla lumen kontrasti meni kuitenkin taas nollaan ja sai aika sukkasillaan hiihdellä muiden jälkiä seuraillen alas laaksoon. Toinen päivä, toinen huiputus. Bujaa" Sitten pastan keittoon ja hengailemaan mahtavaan kenttäkeittiöömme.

Jalkojen tuuletus tuntui yllättävän hyvältä

 Mutta ei me paljoa hengailtu. Leipä oli pienen väärinkäsityksen takia loppu, ja piti lähteä Nordkjosbotnin kylään kaupoille. Siellä se Statoil-huoltsikka 10 kr hodareineenkin siis oli. Ukot alkoivat myös hieman haista, ja kerrastokin olisi hyvä vaihtaa. Suihkukin olisi kiva. Ja kun Tromssalaisten some-nuorten talviturkinheitto-haaste ei oikein napostellut, niin se ihan oikea suihku olisi kiva löytää.
Nordkjosbotnin ainut kestikievari/hotelli olisi oiva paikka lähteä kysymään suihkua. Jos vaikka saunaosastolle pääsisi ilimatteeks suihkuun. Mutta ainiin, ei olla Suomessa ja #thisisnorway,  niin eihän pienessä hotellissa ole saunaosastoa.
Respan neiti kuitenkin kertoi, että voisimme vuokrata huoneen ja käydä suihkussa siellä. Tämä lysti maksaisi 100 NOK, eli noin 13 euroa. 6,5 €/naama ei kuulostanut paljolta, jos sillä saa puhtaan hiihtokaverin ja puhtaan itsensä, joten kaupat tuli. Siellä myö sitten pestiin toistemme selät ja ukot olivat taas valmiita lauantain seikkailuun.

Jännä valo oli iltapäivällä

Lauantaina kello pirisi 5:30, ja me nousimme 6:05. Hiton torkutus. Mutta aamuvarhaisella oltiin liikkeellä ja suuntasimme kohti kuuluisaa Tomasrennaa a.k.a Nivusta. Pari autoa suomi-rekkarein varustettuna oli kuitenkin ennen meitä ehtinyt jo lähtöpaikalle, ja ukot hiihtelivät jo puolessa välissä vuorta. Eipä haitannut, monot jalkaan ja ylöspäin.
Normaalisti Nivusen suulla laitettaisiin sukset reppuun ja kiivettäisiin kuru ylös, mutta lunta oli niin paljon, että skinnaus oli kai helpompaa. Näin kun yläpuolellamme menevät hiihtelijät menivät kurua ylös skinnaten siksakkia, joten myöpä pidettiin sukset jalassa ja vedettiin zikelizakkelia perässä. Tuli taas muumipappa-käännös tutuksi. En laskenut käännöksiä, mutta monta niitä tuli.

Ylööööös

Aurinko pilkahteli myös

 Ja ylös me sitten päästiinkin sinne kuuluisalle "Taivaallisen Rauhan Aukiolle" (joka on siis jäätikkö nivusen yläpäässä). TRA:lta lähtee sitten kolme vuorta; itään, pohjoiseen ja länteen: Store Lakselvtinden, Imbodentinden (kyllä, luit oikein, Imboden-niminen äijä on tehnyt ensinousun kyseiselle vuorelle) ja Tomastinden. Näkyvyys oli kuitenkin aika heikkoa jäätiköllä, ja suuri seikkailumme valloittaa kaikki kolme vuorta saman päivän aikana kuihtui yhteen toppiin. Eräs norski oli tullut perässämme, ja jäätiköllä ukko lähti tekemään latua Tomastindenille. lähdettiin perään, vaikka mitään ei nähnyt, ja Tomastinden saatiin siis valloitetuksi! Ja sitä puuterin määrää jäätiköllä. Polvipyydää sai taas päästellä Tomastindeniltä alas. Eihän se tietenkään GoProssa näyttännyt miltään, eikä kuvistakaan saa oikein mitään selvää sinkkikelin takia, mutta silti. Oli hienoa!

Jäätiköllä. Store Lakselvtinden taustalla

Sinne johonkii pitäis mennä

Noustessamme kurua, meidän perässä alkoi tulla hurja määrä ukkoja ylöspäin. Eilisestä viisastuneena yritimme ajoittaa alaslaskun niin, että pääsisimme ensimmäisenä askiin. Tomastindenin huiputus oli sen verran nopea, että alempana ollut porukka oli juuri ehtinyt jäätikölle ja alkoi välppäilemään kamojaan, kun me laskettiin paikalle. Siitä sitten melkein suoriltaan tyrkkäämään Nivusta alas, ja sitä jiihaan määrää. Lunta pöllyää, ukko jaksaa ja sukset toimii. Tykitin koko rännin lähes suoriltaan kurun suulle saakka. ihan ok lasku siis.

Aurinko tuli juuri sopivasti pilvien takaa esiin, ja pidimmekin sitten sen ensimmäisen ison tauon ylängöllä nauttien auringosta. Ja kyllä nautittiin ja fiilisteltiin mäkeä. Suuri seikkailu oli suunnitelmissa, mutta sään ja ihmismäärän takia seikkailu jäi vähän tyngäksi. Kuitenkin lasku oli niin mahtava, että tyngäksi jäänyt seikkailu ei haitannut yhtään.

Nivunen kaartuu siis tuonne yläoikealle

Piti boulderoidakin välissä kun virtaa oli jäljellä

Arttu viimeisellä pätkällä ennen autoa

 Päivän jälkeen oltiinkin sitten aika väsynyttä poikaa. Nautittiin auringosta, syötiin pastaa ja juotiin affecolat. Elämä oli hienoa. Tätä mie olin tullut tältä keväältä hakemaan. Seikkailua, puuteria ja kevätaurinkoa.

Happo

Se seikkailu saatiin siltä osin päätökseen. Sunnuntai valkeni pilvisenä ja väsyneinä äijinä, ja mäkihommat saivat jäädä. Artunkin piti ehtiä kotiin, ja päivän agenda oli leirin kasaus. Puolen päivän aikaan WR:n ja Octavian keulat lähtivät eri suuntiin ja näin oli jälleen yksi loistava ja onnistunut laskureissu takana.

Terveisin, Naamarit

Ja mistä kaikesta mie oisin jääny paitsi, jos olisin jättänyt menemättä....?