Videota Lyngenin seikkailuilta

Moikkamoi!!

Kesä on jo hyvän matkaa edennyt, ollaan jo heinäkuun lopulla.
Mitään järisyttävää ei ole tapahtunut, kesä on edennyt Naamoilla ihan mukavasti. Ruotsa oppain parissa, Rahikainen töissä olessa ja Soinine talo-projektin parissa.
Kuulumisia ja muita juttuja päivitellään sitten myöhemmin.

Mutta, viimein on jotain videomateriaalia Norjan keväästä!
Oltiin Artun kanssa seikkailemassa vappuna Lakselvbuktin maastossa, ja pääsiin hujauttamaan se Pilke-kuru ekaa kertaa.
Kun kirjoittaja ei ole itse vielä paneutunut videoihin, otti Arttu editointiohjelmaa kursorista ja tekeä täräytti videon päivästä Pilke-kurussa:


Lakselvbukt2014 from Arttu Salonen on Vimeo.

Eli naattikaa siitä näin helteiden keskellä!

Kesä jatkuu vielä vähän aikaa, mutta syksy alkaa siintämään horisontissa ilman väreilyn lailla toimiston ikkunassa. Naamojen tulevista suunnitelmista tullaan päivittämään lisää, kunhan hetki on kypsä!

Joten pysykää hököllä, ja seikkailkaa vielä kesälajien parissa!

- NaamaJussi

Kevät Tromssassa - Miten se nyt sitten meni?

"Yksi maailmanaika on lopuillaan, ja toinen on alkamassa. Tunnen sen. Loppu on lähellä". Tämä oli lähes suora lainaus Turms, Kuolematon-kirjasta. Taattua Waltarin Mikaa. 

Tuon luonnostelin jo muutama viikko sitten. Silloin olin vielä Tromssassa, ja pari viikkoa oli aika kotiinlähtöön. Nyt jo sitten on oltu pari kolme viikkoa Suomessa, ja neljä kuukautta (ja pari viikkoa) vaihto-opiskelua, hiihtämistä, ulkomailla asumista ja uuden kokemista alkaa jo painua muistojen uumeniin. Tämän postauksen runko on kirjoitettu jo toukokuun alussa, joten leikkikäämme että olisin jossain kohtaa tekstiä olisin Tromssassa, ja jossain jo Suomessa.
No, lukija ottaa vastuun. Tästä se lähtee:

Neljä kuukautta. Ennen Tromssaan lähtöä mietti että vittiläinen neljästä viiteen kuukautta on paaaaljon. Mutta eihän se nyt oikeasti ole midii.
Neljä kuukautta elämässä, yksi (ruma ilmaus) vain. Se ei ole neljää tai viittä vuotta, kuten opiskelut yleensä, se ei ole edes vuottakaan, kuten intti voi olla, tai yhtä kouluvuotta (eli yhdeksää kuukautta). Se menee hetkessä, voin kertoa. Vastahan Rahikainen ja Soininen kävivät luonani. Vastaha me hiiheltii Sallan kaa Lyngenissä ja vastaha mie sinne Tromssaan lähdin. Ja nyt ollaan jo Suomessa...
Nopeasti se aika juoksee vaikka ei uskoisi. Rakkaiden lukijoiden vanhemmat voivat varmaan kertoa siitä kuinka kovaa se aika ihan oikeasti juokseekaan. Kysykää, ihan läpällä. Sieltä alkaa tulla että "vastaha sie menit tarhaan tai menit kouluun, tai aloitin jääkiekon". Viimeiset viikot Norjassa tuntui että olisi ollut todella kauan beyond the Wall, mutta naa nigga, vaan neljä kuukautta. Se ei siis ole mitään, vaikka tammikuun alussa sitä mielsi todella pitkäksi ajaksi.

 Noin kuukausi sitten miuta lähestyttiin sähköpostitse kysymyksellä lehtijuttuun osallistumisesta. Toimittaja kuulemma etsi Tromssassa asuvia suomalaisia ja oli sitten löytänyt tämän iki-ihanan blogimme. Laitoin vastausta että joo mikä ettei, minkälaista hommaa? Toimittaja ei sitten enää vastaillut, ei kai tarvinnut enää palveluksiani.
Vähän vähemmän aikaa sitten silmään osui iltapäivälehden otsikko "Mitä ulkomailla asuva suomalainen kaipaa?" Ja tässä jutussa oli sitten joku Tromssassa asuva suomalainen kertonut kaipaavansa Suomen kevättä ja lämpöä. 

NO MIKSI SIE SITTEN OLET LÄHTENYT SINNE NAPAPIIRIN POHJOISPUOLELLE??!!!

Toki syitä voi olla monia, eikä ruodita sitä sen enempää. Laskin 1+1 ja veikkaan vahvasti, että se miuta sähköpostitse lähestynyt toimittaja ja tää lehtijuttu liittyy yhteen. 

Ja koska miuta ei haastateltu prkl (hehehehe, aasinsilta taas, hehehehe), haastattelen itse itseäni. Haastattelussa kysytään paljon muutakin, esim, mitä kirjoittaja on tykännyt Tromssasta, mitä on jäänyt hampaankoloon, jnejne. 

Vaihto-opiskelija Jussi Ruotsalaisen haastattelu:

"Minkälaista on ollut asua ja olla Tromssassa?"

No kaikin puolin erittäin mukavaa. Rutiineista sai hyvin nopeasti kiinni, kämppä on ollut ihan ok sekä kämppikset myös. Koulumatka on ollut aika sopiva, ja busseja menee aika tiuhaan tahtiin, toki ei samalla tavalla kuin esim. Helsingissä, mutta kuitenkin. 
Erityisesti olen pitänyt tästä pitkään (n. 2 kk) jatkuneesta suomalaisesta maaliskuusta. Toki nyt, vapun jälkeen homma on kääntynyt lähes suomalaiseksi pääsiäiseksi, siis normaaliksi sellaiseksi, mutta vähän lunta on vielä kylässä ja vuoret ovat vielä täydellisessä lumipeitteessä.
Tässä sitä kuitenkin on menty aika pitkään, ja Suomeen lähtöä jo odotellaan. Onhan täällä jo oltu.

"Mikä on ollut hyvää, mikä huonoa?"

Norjalaisten englannin taito on ollut kyllä erittäin hyvää. Ikään katsomatta lähes kaikki puhuvat englantia. Yksi positiivisin ja yllättävin asia on ollut tuntemattomien kanssa alkaneet keskustelut. Toki nänä "tuntemattomat" ovat olleet tyyppejä jonkun bileissä, mutta silti keskustelun avaukset ulkomaalaisen, eli miun, kanssa jonkun bileissä ovat olleet lähes shokeeraavan positiivisia. En tiiä missä kuopiolaisten insinööri-opiskelijoiden kemmakoissa mie oon pyöriny, mutta en mie oo kokenu vastaavaa Suomessa. Toki on yliopistot ja muut paikat joissa ulkomaalaisia pyörii Suomessa ja kansainvälisiä verkostoja löytyy, mutta tämä "jengiin ottaminen" on ollut kyllä mahtavaa. 
Uusi naama bileissä, ja heti ollaan kysymässä että miten menee, mistä on kotoisin, miksi tuli Norjaan jne. Aika siistiä. Joillekin tää voi olla aika itsestäänselvyys, mutta miulla tosiaan ihan uusi asia.... En tiiä onko se sitten hyvä juttu että asia on uusi..?

Huonoa, no, paha sanoa. Ehkä se kaiken kalleus, mutta siihen nyt on tottunut jo.
Joskus toki kirrailee kun kämppikset eivät hoida siivousvastuitaan, mutta sellasta se on. Huonoa en kyllä tähän hätään osaa sanoa.

"Oletko kaivannut mitään Suomesta?"

No nyt päästään tähän kysymykseen. En ole erityisesti kaivannut mitään? Toki tyttöystävää mutta sehän on itsestäänselvyys, eikä siitä raavaat karjut julkisesti kirjoittele, eihän? Oman koulun tietokoneita oon kyllä vähän kaivannut. Nää yliopiston koneet on kyllä jostain 2000-luvun puolesta välistä. Ihan kauheeta kuraa. Oma läppärikin on suorituskykyisempi. Toki niitä yliopiston koneita ei ole suunniteltu mallinnushommiin yms, mutta silti, kamoon Uusi Iloinen Teatteri! (UIT, Universitetet i Troms). 
Mutta ehkä isoin juttu mitä oon kaivannut, on edullinen kouluruokailu! Toki oon jo tottunut vohveli-energiapommiin ja vanilija-maitorahkaan lounaana, mutta jopa noita Sodexon pöperöitä on vähän ikävä. Ainakin niiden edullisuuden puolesta. Tromssan 7 e  lounas versus Sodexon 1,68 e. Hmmmm.....
Oonha mie kanssa kaivannut sitä ruokakassin edullisuutta. Toki ruoan hintaan on jo tottunut täällä, ja voisin odottaa pienoista positiivista shokkia kun menen Prismaan (tai siis kun olen pakotettu tulemaan mukaan Prismaan, höhö) ekaa kertaa sitten tammikuun. 
Ai leipä ei maksa neljää euroa? Mitä, rahka vaa 80 senttiä? Ei kahta ja puolta euroa? Jihuu, colatölkin saa eurolla... Ja näin päin pois. 
Jos jotain ruokajuttuja miettisi, niin miehän oon saanu tasaisin väliajoin ruoka- ja tavaratäydennyksiä Suomesta, joten ruikkaria ja muita juttuja ei ole niin kaivannut.  Mutta on tietenkin yksi, ainut ja oikea, vaalea leipä, jota oikeasti olen jo vähän kaivannut. Lappeenrannan miehet ja naiset jo tietääkin mistä puhun..... Prrrrr, rumpu pärisee, no PULLIN RIESKAa tietenkin. 
Maailman parasta vaaleaa leipää. Piste. No, kohta sitä saa! 

 Norja vs. Suomi

Shiiieeet, tää on paha. Norja, tai siis Tromssa, on ainaki paljon likaisempi kuin Suomi. Ainakin tässä miun pihapiirissä on paskaa hurumycket, ja sitä riittää tuolla muuallakin. Suomessa en kaiketi oo törmänny tällaiseen...
Politiikasta ei oo oikeen hajua (pahoitteluni, tämä on häpeä), niinkuin ei oikein muustakaan yhteiskunnallisesta vertailusta, joten jätetään ne.
Oon tylsä, ja sanon että Suomi on paljon halvempi. Niinkuin se onkin. Norjassa toki saa enemmän palkkaa. Erään kaverini isä sai vuodessa 200 000 e palkkaa öljy-yhtiön projektipäällikkönä. Ihan perus. Mutta silti. Opiskelijat täällä ovat samalla viivalla kuin opiskelijat Suomessakin. Rahaa ei ole. Ja Norjassa on kaiketi ikävämpää olla opiskelijana kuin Suomessa. Plim, täällä BINGO!
Muuten nää maat on aika samanlaisia, ja hyvä on ollut adaptoitua toisesta pohjoismaasta toiseen.

"Norjan sisäpolitiikka ja Tromssan asuntokupla?"

Kysyppä joku toine.

"Onko saatu se mitä on haettu?"

Kyyllä mie nyt sanoisin niin että on. Lähin hiihtämään, sain hiihtää. Lähin hakemaan uusia kokemuksia, sain niitä (esim. asua ulkomailla, saada ulkomaalaisia kavereita, elää ulkomailla). Lähdin hakemaan seikkailuja, sain niitä.
Toki olisi voinut olla enemmänkin lunta alkutalvesta, olisi voinut saada enemmän isompia seikkailuja, ja olisi voinut olla enemmän laskukavereita täällä, mutta niille ei nyt voi minkään. Otin (lähes) kaiken irti siitä mitä tarjolla oli, ja voin kertoa että olen nauttinut.

"Jäikö hampaankoloon jotain?"

Ainahan hampaankoloon jää jotain.
Viimeisinä viikkoina ystäväni Erik vastasi (Mitä Vi'¨''++ua-viikkoliite: Erik vastaa puhelimeen!) soittoihini useaan otteeseen, ja meidän piti mennä hiihtämään. No, sehän olin sitten mie kuka feidasi homman. Ei vain enää viimeisellä viikolla ehtinyt, ei ollut rahaa bensaan, eikä oikein ollut keliäkään. Eli sekin siirtyy tulevaisuuteen.
Olisin voinut yrittää käyttää norjan kieltä paljon enemmän. Vasta ihan tässä loppumetreillä jonkinasteinen kanssakäyminen alkaa sujua, ja norjan puhuminen on muutenkin aika kivaa, muutenkin kuin pöntön kanssa, höhö.
Huomaa hyvin, että on ollu paljon tekemisissä norjalaisten kanssa ja kuullut norjaa todella paljon. Alan aika hyvin saamaan selville mitä puhutaan ja saan selvää näiden murteista. Tammikuussa ei olisi ollut mitään jakoa edes pienelle keskustelulle. En olisi vaan saanut selvää mitä toi tyyppi oikeen molottaa.
Tammikuussa: Kaupan kassalla norjalainen kassasetä/täti: "haaa-ebaa" Jussi: "...." Mitähä hittoa toi oikein oli....?
Maaliskuussa: Kaupan kassalla norjalainen kassasetä/täti: "ha det bra" Jussi: "Tack så mycket, har det bra".
Eli tammikuussa kuulin vain jotain muminaa jne, maaliskuussa aloin saamaan selvää että mitä ne molottaa..
.
Olisin voinut olla sosiaalisesti aktiivisempi. Mutta en nyt noin yleensäkään ole sitä, vaikka monet ehkä luulee, joten oikeasti hyviä kavereita ei nyt niin paljon tullut kun olisi ehkä voinut tulla.
Toki olen saanut kavereita ja päässyt osaksi erästä kaveriporukkaa (mikä on ollut ehkä parasta), mutta silti. Menin portista kun olisi pitänyt mennä aidan yli, enkä "uusiutunut henkisesti", niinkuin jotkut ehkä saattavat tehdä tullessaan vaihdosta. On Ruotsa nyt toki paljon kokeneempi ukkeli kun tammikuun alussa, mutta silti.

Ja hiihdoista nyt sen verran, että pidemmälle, jyrkemmälle, korkeammalle ja enemmän lunta. Muuten oli jees hiihtokausi.

"Mitä kannattaa muistaa Norjassa/Tromssassa ollessa?"

No kannattaa muistaa varata riittävästi rahaa. Täällä sitä menee. Sitten kantsii muistaa että kaupat ei oo auki sunnuntaisin, muuten ne on kyllä auki klo 23 asti (mikä on aika jännää...?).
Oikeastaan kaikki mitä kannattaa tietää ja muistaa, liittyy rahaan, joten kun varaa tarpeeksi sitä käkkyä mukaan, pärjää varmasti oikein hyvin. Ainakin paremmin mitä mie. Mut oon miekii kyl pärjänny hyvi. En oo kuollu nälkään.

"Mikä on ollut parasta?"

No aika laaja-alainen kysymys, johon on monta vastausta. Yleismaailmallisesti sanoen, nää norski-kaverit, Mikael etunenässä, on ehkä ollu paras juttu. Miut otettiin jengiin aika randomina, olin ekaa kertaa yliopiston sählyssä, jälkeenpäin näin Mikaelin kaupassa, moikkasin, juteltiin, Mikael pyysi bileisiinsä. Hoh, helppoa. Ja sitten olikin kourallinen kivoja norjalaisia kavereita.
Ja paras juttu oli, kun nämä norskikaverini järjestivät miulle läksiäiset. Oli hienoa näin ulkomaalaisena nauttia sellaisesta huomion osoituksesta ja sosiaalisesta hyväksymisestä. Aloittelut, keilausta, jatkoa kuppilassa, puheen pitämistä, "oot hyvä äijä"-läppää englanniksi/norjaksi... Se oli hienoa. Se oli ainutlaatuista.

Pidin kiitospuheen porukalle, ja puheen voisi tiivistää tähän blogiin näin: "Skiing is skiing, mountains are mountains. You can ski where ever you want and it's kinda same where ever you are. But this friendship between men from different countries, it's something special.
Eli kaveruus ulkomaalaisen kanssa on jotain erityistä, ja siitä kannattaa pitää kiinni. Sitä kannattaa vaalia ja hoitaa. Sitten joskus, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua on aika hienoa, kun on edelleen hyviä kavereita ulkomailla.


Mutta, joka tapauksessa, parasta on myös ollut täällä oleminen. Tää oli miun haave, ja mie toteutin sen. Ja yhtään en ole katunut tänne lähtemistä.

"Kiitos haastattelusta"

Kiitos!

Ja koska tää on hiihtoblogi, niin kysytään vielä, että mitä miulle sitten ihan oikeasti jäi käteen koko hiihtotouhusta?

Yksin ei ole kiva hiihtää. Kavereiden kanssa on kivempaa, ja pääsee vähän jännenpiinkin paikkoihin, kun ei tarvitse yksin tehdä ratkaisuja.

Hienoja seikkailuja vaihtelevan porukan kanssa. Olli ja Tiia, NaamaVirneessä, Salla, Ajelutiimi, Laukkarinen, Salonen, Randomummot + Le Poo Poo, Ape & co. Kaikki oli erilaisia seikkailuja, mutta silti kaikki tarjosivat hienoja muistoja ja kokemuksia.

Ollin ja Tiian kanssa pitkä viikonloppu lyngenissä. Majoitus ja hengailu Magic Mountain Lodgella, hieno, tuulinen topitus Russelvfjelletillä, ekat suomikamut miun luona.

Kovassa pakkasessa palelua ja kamojen hysteeristä sulana pitämistä Lassin ja Villen kanssa. Lassin kanssa löysät housussa tavarajunien vyöryessä laaksoon, toistaiseksi korkeus töppyrä Lyngenissä.

Sallan ensikosketus randoiluun.

Ajelutiimin kanssa ongelmat kelien kanssa, nauraminen miun kämppiksille (AsaMasa - Madeleine), Lakselv-kurun seikkailu, hito monta kilsaa pitkin vuonoja.

Laukkarisen, säätäjät-skiteamin ja Artun kanssa Rasmustindenin hiihdot, mökkielämä, metsäpyydät, pirusti lunta.

Randomummojen ja Le Poo Poo:n kanssa mökkielämä, "uusien" naamojen kanssa oleilu, kivaa sunnuntai-randoa.

Ja jälleen Salosen Artun kanssa telttailut, kurun kiipeämiset, polvipyydät ja seikkailut.

Kirsikkana kakun päällä Apen kanssa hiihtäminen Ellendaltindenin pohjoiskurun faceshot-kurulojottelu.

Enempää en voi pyytää.

Nyt onkin sitten 11. päivä kesäkuuta. Oppari (viimein ihan oikeasti) työn alla, Helsinki, Suomi. Ihan mukavaa olla Suomessa ja asettua taas tänne. Blogi alkaa viettää hiljaiseloa näin kesän ajan, mutta jotain webisodi-hommaa ilmestyy blogiin tässä kesän aikana, jotta teillä olisi jotain tekemistä töiden ohella.

NaamaVirneessä myös suunnittelee uusia aluevaltauksia sosiaalisen median laaja-alaisella pelikentällä, joten siitä kuullaan vielä lisää!

Toki tänne sitten kirjoitellaan jos jotain kirjoittelemisen arvoista ilmenee!

Eli nyt Ruotsan Norjan päivitykset ovat päättyneet, aika siirtyä kesälomalle! Täytyy kuitenkin sanoa, että kiitos teille rakkaat lukijat kun olette seurailleet Ruotsan touhuja Norjassa. Kävijämäärä on noussut yli 50 % sitten syyskuun. Siitä kiitos teille! On ollut mukava kirjoitella, kun tietää että jotkut niitä lätinöitä myös lukevat.

Kiitos and thank you, kesä kutsuu!

Mutta, stay in hökö!

- Jussi

Lopunajan merkit

Rahikainen totesi hyvin täällä käydessään, että "vittiläinen mikä Venäjä tää siun pihapiiri on". Ja mies oli oikeassa. Auton akkua, pyörän rämää ja roskia pihoilla. Ja se oli talvella, kun lumi oli maassa.
Ja sitten nyt kun on lumet lähteny pihapiiristä. 

MIKÄ IHMISIÄ VAIVAA!!!!???

Tien vierustat täynnä kaikenlaista romua, lasten leikkikaluja pitkin pihoja, niitä samoja pyörän romuja, roskia pitkien teitä. Kaikkea. Paskaa. Kaikkialla. 
En tiiä, aika hurjaa on. En tiiä että missä pellossa tai Örndalenissa nää muutamat lapsetkii elää, mutta eihän nyt kymmeniä leluja ja muita leikkikaluja jätet pitkin pihoja, eihän? Eiks myö olla saatu remmistä jos leluja oli jääny ulos... En muista tarkasti.
Ja nyt sitten tuli meiliin ilmoitus pihansiivous-talkoista. Eli kaikki reippaasti siivoamaan asuinauleen pihapiiria kaikesta roinasta. Paikallinen HOAS, LOAS, KUOPAS, eli Sito, tarjoaa limpparia ja pullaa. Jee. Ikävää etten millään pääse osallistumaan. Oonkii roskannu niin paljon täällä....

 

No, piti vähän avautua. Mut ärsyttävää ku on piha niin paskainen. Hito vaihtarit... höhö.

Mutta eipä siinä. Tätä kirjoittaessa istun jo junassa. 18-20 tunnin ajelu halki Suomen ei oikein napostellut näin yksinään, joten autojuna Rovaniemeltä oli paras vaihtoehto. Toki Tuo rapiat 600 kilometriä ja kahdeksan tuntia pysähdyksineen Tromssasta Rovaniemelle oli rykäisy sekin.

Mutta nyt ne neljä kuukautta ja puolitoista viikkoa Tromssaa olisi sitten takana. Mie ruodin mennyttä kautta ja muuta spekulaatiota sitten seuraavissa päivityksissä.
Mutta nyt kerrataan viimeisiä päiviä Tromssassa.

Viime lauantaina, 17.5, oli Norjan itsenäisyyspäivä. Norskit juhlii ehkä vähän mukavammin itsenäisyyspäivää kuin täällä Suomessa, ei pahalla. Toki lämmin sääkin vaikuttaa asiaan.

No, joka tapauksessa, Itsenäisyysjuhla on verrattavissa yhteen aika siistiin juhlaan Suomessa, joka miulta jäi nyt väliin.

Eli pähkinänkuoressa:

Opiskelijat kerääntyvät jonkun luokse aamulla juhla-aamiaiselle, jossa sitten syödään kaikkea kivaa mättöä, juodaan skumppaa, olutta ja boolia. Paikalle keräännytään noin kympin aikaan ja ollaan sitten noin iltapäivä kahteen tai kolmeen. Siitä siirrytään sitten keskustan kuppiloihin ja ravintoloihin jatkamaan porukalla päivää, ja odottelemaan kulkuetta, joka marssii kaupungin läpi.
Kulkueessa sitten on kaiken maailman edustajaa tallaamassa ja huutamassa hurraata. Vertauksena Suomeen, vaikkapa Lappeenrantaan: Kulkueessa olisi kaikkien palloilulajien edustajat, tanssiporukat, voimistelijat, kamppailulajien tyypit, jenkkifutaajat, alakoululaiset, partiolaiset... jnejnejne. Eli siis kaikki ketkä vain viitsivät tulla kulkueeseen, pääsevät.
Siinä sitten katsojat hurraavat ja kulkueessa olijat hurraavat ja kaikilla on kivaa. Ilta jatkuu sitten kuppiloissa, bubeissa ja yökerhoilla.

Ja mitähän tämä juhla muistuttaa? Ainakin kirjoittajalle tulee mieleen lähinnä Vappu. Samanlaista mukavan rentoa karnevaalimeininkiä. Vaikka Suomen itsenäisyysjuhla on hieno tapahtuma, niin eikö sitä voisi viedä vähän enemmän "rennompaan" suuntaan? Toki Joulukuun alussa voi olla aika synkkää hengata ulkona ja kulkueissa, mutta silti. Nuoretkin saisi juhlia Itsenäisyyspäivää ihan oikeasti. Kunhan se oikea juhlan syy säilyisi mielessä, ei vain se keiton otto...

Itse pääsin osallistumaan juhlahommiin norskiporukkani kanssa, ja päivä oli kyllä ehkä paras Tromssassa ollessa. Koko päivän sai litkiä juomia rennon letkeästi, nauttia hyvästä tunnelmasta ja iloisesta jengistä. Oli jees, Ruotsa tykkäsi!

 

Maanantain piti olla ihan perus päivä opparia tehden ja reenaten. No, nuo tuli tehtyä, mutta keli yllättäen aukesi illalla. Kovan jalkapuntin jälkeen olo oli suhteellisen happoinen, eikä jalat liiemmilti huutaneet "lisää, lisää!". Kuitenkin, se yö voisi olla viimeinen hetki päästä yörandolle, ja niin se sitten olikin. Miepä päätin lähteä kaikesta hapotuksesta ja väsymyksestä huolimatta vielä mäkeen.

Redbullilla jaksaa (huom. kyllä mie tästä maksoin)

 Paikka oli tuttu ja turvallinen Tromsdalstinden. Itäpuolen kautta lähdin läpsyttelemään, eli siis samaan tapaan kuin ihan ensimmäisellä retkellä kyseisellä töppyrällä. Keli oli hieno, mutta ne pirun pilvet vähän peittivät auringon. Eipä haitannut, huipulle sitten päästiin ja tunnelma oli sekä hieno että haikea. Tämä olisi sitten se viimeinen lasku tälle kaudelle, ja seuraavat ovat sitten syksyllä.

Tromsdalstinden ei ole kummoinen mäki, ainakaan jos laskee idän puolelle, mutta siinä on jotain samaa mitä Lyngenin puolella Store Kjostindenillä. Molemmat ovat miun ekoja mäkiä, ja molempiin on muodostunut sellainen erikoinen side, niinkuin kaikki nyt tietää: Asuinalue jossa eka kämppä on sijainnut, ensimmäisen auton merkki, ensimmäinen ulkomaa jossa on itsenäisesti käynyt... Näitähän riittää.
Tromsdalstindenillä siis kävin tekemässä ensimmäisen "virallisen" huiputuksen täällä Norjassa olon aikana. Se retki oli kaiken kaikkiaan aika ikimuistoinen, ehkä yksi parhaimmista täällä Tromssassa. Siis ei laskullisesti, mutta noin niinkuin seikkailullisesti. Se suunnittelu ennen mäkeen menoa, kaikki oli silloin vielä uutta, en ollut soolonnut yli tonnista mäkeä yksin vielä koskaan, töppyrän huiputus, ja mitä sitten alaspääsemiseen ja kyydiin saamiseen tarvitsi tehdä. Se oli seikkailu. Yksi parhaista. Siitä seikkailusta voi lukea lisää tammikuun päivityksestä.

No vähä keskiyön aurinkoo!

Vähä on kello jo paljo...

Hyvä lasku, väsyneet silmät..

Kausi paketissa, kontti kiinni.

Eilinen, eli siis torstai oli kaikeen kaikkiaan mahtava. Norski-kaverini olivat järjestäneet miulle oikein läksijäiset, mistä olin erityisen otettu. Keräännyttiin kokoon kaverin luokse, ja siitä sitten keilaamaan. Ilta jatkui kuppilassa ja puolen yön aikaan ukko sänkyyn ja kuudelta perjantaina ylös. Ihan vain vähän väsytti. Kiitos tarkan juomamitoituksen, darraa ei ollut havaittavissa, mutta väsymys siis sitäkin suurempi.

 Ja ehkäpä nuo läksijäiset, vai läksiäiset, kruunasivat koko Tromssassa olo-ajan. Hiihtämään mie tänne tulin, eikä nuo vaihtari-sekoilut liiemmin kiinnostaneet. En tiedä miksi, mutta silti. Ei vain napannut lähteä kaiken maailman "maista minun maan ruokaa"-tapahtumiin. Varmasti olisi ollut kivaa, mutta ääh....
Pääsin kuitenkin sisään tähän norjalaiseen kaveriporukkaan, joka sitten järkkäsi ne läksiäisenikin. Ruodin tätä lisää seuraavassa päivityksessä, mutta se heihin tutustuminen, kaveruus ja muu yhteinen tekeminen oli ehkä parasta täällä. Ja kaikki kävi ikäänkuin vahingossa, enkä itse tunkenut itseäni mihinkään ja muuta. Kysyttiin vain että haluanko messiin. No, siitä lisää. Kuitenkin haluan tähän vielä kertoa, että hiihto on hiihtoa, vuoret pysyvät vuorina, mutta hyvät ulkomaalaiset kaverit on jotain aika siistiä hommaa. Päihittää jopa hiihtämisen Arto Majavan kanssa, hehe. Ei pahalla Ape!
Verbaalinen kykyni ilmaista mielikuvia kirjoittamalla ei vieläkään ole halutulla tasolla, mutta näin ärsyttävästi ilmaistuna: Ne, kenellä tällaisia kavereita on, tietävät mistä puhun.

Takaisin hetkeen: Viimeiset kamat kuitenkin siis kassiin ja aamiaisen kautta (ja lähes litran verran kahvia) WR tulille ja etelää kohti. On jotenkin niin absurdia, että kolmen tunnin ajon jälkeen olet vasta Kilpisjärvellä, ja kilometrejä on kertynyt 146. Mitääää!! Tuo vuonojen rantojen ja laaksojen läpi pujottelu on sen verran hidasta hommaa, ettei sitä usko ennen kuin on käynyt itse ajamassa. Eikä se E8 ole mikään 6-tie, jota voi ajella (kiitos Ajelutiimi tästä termistä) menemään.
Ja ehkä hauskinta koko hommassa on, että jos päätepysäkkinä olisi Helsinki, Pellossa (josta mie käännyin Rovaniemelle), aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kilometrejä kertynyt vähän yli 500, ja ollaan tultu vasta kolmasosa matkasta.Vähän masentavaa jollain tavalla. Sama kun tullaan etelästä Lyngeniin, Tornion kohdalla ollaan matkattu noin kahdeksan tuntia, ja sitten on se Kilpisjärven viitta: 495 km (vai mitä olikaa). Maaasentaaavaaa. Mutta se kuuluu lajin luonteeseen ja on se kyllä jollain tavalla siistiäkin.
Jännästi kevät sitten vaihtui kesäksi Muonion kohdalla. Ykskaks puut olivat vihreita, maa oli vihreää ja aurinko paistoi. Oli ihan siistiä tulla siitä Tromssan ja Kilpisjärven sateisesta rospuutosta Suomen kesään. Mutta piru vie täällä on kuuma. +7 ja norjalainen puolipilvinen oli loppupeleissä aika kiva keli. Ei tarvii hikoilla koko aja. Wanhan Rouvan ilmastointi on niin etevä vekotin, että se puhaltaa pelkkää moottorin lämpöistä ilmaa (lue: helvetin kuumaa) matkustamoon, eikä sitä saa edes pois päältä. Siistiä #kokomatkaikkunatauki.

Pakollinen Sonkamuotkan 50 snt munkki

7 h, 514 km. Ja olet vasta Pellossa

Mukavan lämmintä sisällä

Ja WR toi kuin toikin miut Suomeen, toisen VR:n luokse.

Tervetuloa takaisin rautaristipaitojen maahan...

Eli seikkailut on seikkailtu, ja nyt on vuorossa vielä viimeinen seikkailu VR:n kyydissä. Jos, ja kun pääsen Helsinkiin, voin todeta tuon vapaalaskuvakuutuksen turhaksi kapistukseksi. Ja se, jos mikä, on aika siistiä!

Pysykää hököllä, syväluotaavaa analyysia Norjasta, Tromssasta, vaihto-opiskelusta, hiihtämisestä, kaveruudesta ja elämästä noin yleensäkin, on luvassa seuraavassa päivityksessä!

- NaamaJussi

"...Ja sit vois lähtee kotiin"

Ihminen on siitä jännä, että se on ahne.  Mensasta itään kiteyttää hyvin, että aina halutaan lisää. Mikään ei riitä. Siksi antiikin Kreikat, Roomat, Inkat ja muut siviilisaatiot ovat sitten rappeutuneet ja niin pois päin. Tuttua hommaa kaikille. Ja ahneus käsittää aika lailla kaiken materiasta anti-materiaan. Nykyaikana halutaan parempaa kännykkää, isompaa asuntoa, pidempää kesälomaa. Ja ei siinä mitään, sehän on ihan ok, kunhan homma kestää ns. lapasessa. Kun ahneus alkaa vaikuttamaan omaan elämään, alkaa homma menemään pieleen. Ja tästä on hyvä esimerkki rakas pizzan synnyinmaa Italia. Eräs tuttavani sanoi joskus hyvin:

"Onko tuo kansa tosiaan Rooman imperiumin perillinen? Siis sen Rooman, joka hallitsi tunnettua maailmaa, sivisti muita kansoja ja toimi esimerkkinä kaikille tuleville maailmanvalloille? Jos näin on, niin mitä tapahtui tuolle kansalle ja missä vaiheessa..."

"Ahneus", vastaisi Mensasta itään-kommentaattori. Ahneus syö miehen, naisen, kansakunnan ja maailman. Ja Ihmisen ahneus syö kaiketi jäätikötkin, ainakin jos on uskominen Chasing Ice-dokumenttia, jossa ryhmä sijoitteli kameroita timelapse-ajastimella ympäri maailman jäätiköitä. Jäätiköt sulaa. No can do. Saa nähä tuleeko nuo napajäätiköt, Alaska sekä Huippuvuoret olemaan ainoat hiihtopaikat muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Missähän NaVi sitten tekee urotekoja? Abu Dhabin sisähiihtokeskuksessa? Hmmm....

Tulipas siitä pitkä ja rönsyilevä aasin silta. Aasikin jo mietti että "ei vielä... ei vielä..... No nyt pääsen menemään sillalle". 

Eli jonkin sortin ahneutta oli miullakin tämä hiihtohomma. Tosin, kun mikään ei riitä, ei enää lopulta kiinnosta mikään "vanha".
Halusin hiihtää enemmän, tulin Norjaan. Hiihdin hiihtämästä päästyäni, kunnes aloin tulla aika valikoivaksi.
Nääh, on pilvistä, en lähe. Nääh, tuulee, en lähe. Nääh, huono lumi, en lähe. Ja sekään ei enää lopulta riittänyt. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuuli lähes nollassa, pakkasta noin viisi astetta, 30-40 cm puuteria odottaa ottajaansa. Mitä Ruotsa tekee? Hengaa kämpillä, surffaa netissä ja lueskelee opparimatskuja. 

Miksi?

"Normihiihto" alkoi olla niin nähty, ettei vain omaksi ilokseen huvittanut enää lähteä. Olisin halunnut enemmän. Korkeammalle, jyrkemmälle, pidemmälle. 
Ei huvittanut enää. Alla oli mahtava seikkailuviikonloppu Artun kanssa (Vaikka ei olisi sillekään reissulle oikein napostellut lähteä), saatiin laskea niin maan pirusti hyvää lunta hyvissä mäissä ja hyvässä kelissä, joten ei vain napannut enää lähteä omineen hiihtelemään. Ei kiinnostanut, piste.
Ja tämä tapahtui viikko sitten. Ja taas vajottiin synkkyyteen. Miksi ei kiinnosta? Miksi mikään ei kiinnosta? Voisi lähteä jo kotiin, Norja on nähty. 

Sitten tuli päivittäinen Skype-puhelu tyttöystäväni Sallan kanssa, ja jaoin taas kaiken kuran hänen kanssaan. Salla, kuten hyvän kumppanin kuuluukiin, tarjosi vähän think outside of the box-ajattelumallia. "Sie ku oot kato nyt hiihtäny nii paljo, nii ei ihme ettei kiinnosta. Oot nyt kato viikon pari sisäl, käyt puntilla ja niin pois päin, nii kyllä ulkoilma ja hiihto alkaa äkkiä maistumaan". Olin että joo, hmmm, katellaa... voishan tuota kokeillakin, joo hmm.....Ja nyt, viikon kuluttua, kuinka oikeassa se tyttö olikaan!! Jälleen kerran. Viikko väännetty punttia, tehty kouluhommia ja ulkona käyty vain sen verran mitä kävelee rakennuksesta bussiin ja bussista rakennukseen. 
Johan alkaa hiihtohommat tuntua mielekkäältä!! 

Ja sitten Arto Majava laittoi viestiä: "Ollaan huomenna lähössä mäkeen, haluutko messiin?" "Öö, joo, mihi?"
"Ellendaltindenin pohjoispuolen kuru" "Joo, messissä. Isosti!!"
Ja minkä seikkailun, laskun ja alustavasti "kauden päätöksen" sainkaan...

Pohjustuksena, olin ollut Arto Majavaan, kavereiden ja lähes kaikkien muidenkin kesken Apeen, yhteydessä hiihtohommien puitteissa. Kyselin mieheltä kohteliaasti, josko heidän porukassa olisi tilaa vielä yhdelle wannabe-seikkailijalle. Ape sitten reiluna miehenä vastasi että ilman muuta messiin vain.
Torstaina puolen päivän aikaan lähdin sitten kohti Lyngeniä. Olin jopa erityisen innoissani. Viimein pääsen suuresti kunnioittamani ja ihailemani äijän messiin hiihtämään. Sanoin Sallalle jossain määrin leikilläni, että tämän jälkeen voinkin sitten lähteä kotiin. Kaikki on mitä täältä on tultu hakemaan, on saavutettu. Ja aika lähelle osuin sen sanoessani.

Lähdimme siis Apen porukan kanssa kohti tuttua Ellendaltindeniä (Edelleen se sama töppyrä siellä Ellendalenin laakson perällä). Keli oli meillä aika hyvä, piti olla aurinkoista, mutta oli sitten sellaista positiivista puolipilvistä.
Hiihto pohjoiskurun alle kävi aika nopeasti sisältäen pari juomataukoa, sitten vain sukset reppuun, jääraudat jalkaan ja kurua ylöspäin. Ape ja Miikka vetelivät kärjessä. Ja puolen välin jälkeen Ape veti kärjessä kurun ylös saakka. Ja sitä lunta oli nimittäin vähän helvetisti. Lähes koko ajan joutui uimaan lumihangessa, mutta niin vai se mies siellä kärjessä teki rappusia vailla hapotuksen häivääkään. Ja Ruotsa hikoilee perässä.
Niin, se lumi. Kenelläkään meistä ei ollut kunnollista hajua että kuinka paljon sitä lunta kurussa voisi olla. Ja sitä OLI. PALJON. Noin puolisen metriä uutta pyydaa lähes koko kurun matkalta. Vähän jonkin asteista sluffia oli odotettavissa, mutta ei mitään suurempaa tavarajunaa. Sekös oli jees.
En tiiä oonko ikinä ollut niin innoissani nousun aikana. Jes, tänään voidaan laskea lumipöllyn sisällä ja lunta pöllyää naamalle. Odotin laskua.

Ja huipulle päästiin. Aurinko vähän pilkahteli pilvien takaa, ja pääsin sitten viimein näkemään Ellendaltindenin alapuolella aukeavan laakson. Paikka on kyllä aika helvetin upea. Enempään ei verbaalinen lahjakkuuteni riitä. Se on vaan hieno, piste.

Ja se lasku. Ai jumalauta. En muistanut edes huuhtaa jiiihaata, sillä ei huutamista edes tarvittu. Lähes joka käännöksellä lunta pöllyää naamalle, syliin, takin kauluksesta sisään. 40-45-asteinen kuru tuollaisella lumella tarjosi kyllä aivan parastaan. Käännös, käännös, käännös ja lumi pöllyää. 
Äh, en tiiä. Kauden paras lasku. Naama Virneessä. Ruotsa oli onnellinen. 

Todiste syvästä lumesta. Partaan tarttunutta lunta.

Kotimatkalla aurinko paistoi, autossa soi hyvä musa ja takana kauden paras lasku itsensä Arto Majavan kanssa. En tiiä voinko vaatia tältä Tromssan vaihdolta enenpää. Voisin aivan hyvin pakata kamat ja lähteä kotiin. Kaikki on nähty.
Ja suurin kiitos tästä kuuluu Apelle. Mies vain otti messiin lähes tuntemattoman wannabe-vapaahiihtelijän, kohteli kuin pidempiaikaista kaveria konsanaan, vei törmälle ja sanoi että "mää voin laskee viimeisenä". 
En voi muuta kun ihmetellä ja nauttia. Hyvä äijä isolla HOOLLA, ja kiitos vielä kerran!

Place yor fist here!

Aaand again

Tykkään viittailla näissä kirjoituksissa muiden sanomisiin ja tekemisiin, joten teen sen nytkin. Suuresti kunnioittamani ja ihailemani Hiutale-tv-ohjelman tekijä Blumi sanoi eräässä jaksossa, että vasta sitten tuntuu olevansa lomalla/reissussa, kun ei kelaile mitä kotimaassa tapahtuu. 
Ja näin se onkin ollut. 
Tää miun homma nyt on vähän eri juttu, kun kavereita on tullut käymään ja Sallan kanssa on päivittäiset skype-keskustelut, mutta kuitenkin. En mie oo miettiny että mitähä Suomen politiikassa on tapahtunu tai millane kevät siellä on ollu (no tiedetää, lyhyt ja vähäluminen). 
Ei sillä että Norjan tai Tromssan politiikka olisi kiinnostanut, mutta fokus on ollut täällä with the wildlings näin GoT:a mukaillen. Ja niinhän se pitää ollakin, GoT nimittäin, eikun siis se fokus. Reissulla pitää saada se reissufiilis. Elä siinä maailmassa, siinä hetkessä, haistele ilmaa, kuuntele elämää, aisti uutta ja vierasta. 

Kun tajuaa kaiken tämän kesken matkan, tajuaa olevasta siellä, elävänsä keskellä sitä mistä on haaveillut, aistivansa ympäröivän "uuden" ympäristön, se on Blumin mukaan ehkäpä yksi hienoimmista fiiliksistä ikinä. 
Ja olen kyllä täsmälleen samaa mieltä. Sain kokea sen torstaina palatessani hiihtämästä. Se onnellisuus, hyvä mieli, tyydytys. Fiilis oli ehkä parasta koko täällä olon aikana. UGH.

- NaamaJussi

Ps. Lyngen Erik vastasi keskiviikkona soittooni. Ekaa kertaa ikinä. Sovittiin mäkihommista ensiviikolle. Saa nähdä, pieni toivon kipinä on kuitenkin että mentäisiin. Katellaan sitä siis.... 

Vaikkei huvittaisikaan, seikkailulle kannattaa aina lähteä!

 

 Olet lupautunut lähtemään johonkin, mutta sinua ei kiinnostaisi yhtään. Itsensä kerääminen on haastavaa, kamojen pakkaus hidasta, startti venyy, vetämätön ja masentava fiilis koko ajan päällä. Tuttu tunne? Ja eikös se sellainen reissu, oli se vaikka bileisiin, kaverin mökille tai vaikka tutun tutun häihin, yleisesti osoittaudu varsin mahtavaksi hommaksi? Yleensä, ainakin itsellä, juuri ne illanvietot ja muut juhlat, matkat ja reissut joihin ei kiinnostaisi sillä hetkellä lähteä, ovat niitä parhaimpia. Kun ei ole mitään odotuksia, ei voi pettyäkään.

Sunnuntaina tulin takaisin kämpille neljän päivän reissulta Lyngenistä, ja siellä sitten oltiin Salosen Artun kanssa telttailemassa. Kyseinen retki oli juuri yllämainitun mukainen. Miuta ei kiinnostanut yhtään lähteä. Sää oli kehno, lumi oli mielestäni kehnoa, kouluhommia olisi ollut tehtävänä eikä telttailukaan huonolla kelillä oikein kiinnostanut.
No, luvattu mikä luvattu ja lähteä piti.

Ja mikä SEIKKAILU me saatiinkaan!! Kolme laskupäivää, kolme huiputusta, polviin asti ulottuvaa puuterilunta, kaksi mahtavaa kurua noustuna ja laskettuna, riittävästi auringon paistetta ja hyvää keliä! Tuliko tuossa nyt tarpeeksi hehkutusta? Ai tuli, no hyvä.

Nii. Kivaa oli!

Niin, norskit (tai siis opiskelijat) ei tosiaan juhli vapunaattoa, vapunpäivänä on toki jotain "labourday"-tilaisuuksia ja juhlahommia keskustassa, mutta muuten tuo vappu ei ole mikään spessuhomma täällä. Tämä siis tarkoitti sitä, ettei miullakaan ollut tarvetta juhlia vappua. Kenen kanssa sitä olisi juhlinut? Haalarit ja valkolakkikin on Suomessa....
Joku aika sitten oltiin Artun kanssa sovittu että Arttu tulisi Lyngeniin vapuksi. Suunta oli siis jälleen Lyngen ja Lakselvbuktin alue Lyngenin lounaispuolella.
Majoitus olisi teltassa ja pehmeääkin pehmeämmässä Marmotin makuupussissa (sponsorit, huom.). Ainut vain, ettei Ruotsaa kiinnostanut senttiäkään lähteä.

Lähtö keskiviikkona venyi ja venyi, Ruotsa vain synkisteli elämää kämpillä ja katseli Breaking Badin kaksi viimeistä jaksoa. Toki olisi voinut oppariakin vääntää, mutta kun on synkkää niin on synkkää. Tiedä sitten miksi oli synkkää, ehkä se keli oli isoin syy...
Mutta, luvattu mikä luvattu, lähdettävä oli. WR sitten vihdoin viimein starttasi kohti Lakselvbuktia, ja niin saavuimme leiripaikalle lähes samaan aikaan Artun kanssa (leiripaikka oli muuten sama kuin viime keväänä, siis Djupenin hiekkamonttu). Selostin Artulle nämä fiilikseni, ja Arttu otti homman hyvin vastaan. Katotaan siis mitä tehää ja mennään fiiliksen mukaan. Piti tietenkin itseään tsempata aika paljonkin jottei tuottaisi pettymystä laskukaverille.

Teltassa oli ainaki hyvä meininki

Torstaiaamu alkoi pilvisenä, tietenkin, eikä mäkihommat oikein inspiroineet. Ehdotus lähteä hakemaan kymmenen kruunun hodarit Statoil-huoltamolta puolen tunnin ajomatkan päästä sai vastakaikua, ja niin lähdettiin. Oltiin kuitenkin niin sanotusti valmiina hiihtoon, jos sää aukeaisi.

Ja aukesihan se. Pohjustuksena näihin säähommiin, Lakselvbuktissa Lakselvdalenin laaksossa on Lakselvtindanen massiivi (olipas monta lakselv-alkuista sanaa...), joka jollain tavalla "hallitsee" säätilaa laaksossa. Jos Lakselvtindane on pilvessä, yleensä kaikki muutekin töppyrät on pilvessä.
Paaaaitsi eräs tietty mäki Lakselvtindanen vastapuolella. Ja tuo eräs tietty mäki on lukijoiden ja kirjoittajan vanha tuttu, Rasmustinden. Jos kaikki muut mäet on sinkissä, Rasmuksella paistaa aurinko. En tiiä mistä johtuu, mutta näin se on. Ihan oikeasti. Tulkaa vaikka itse viikoksi seuraamaan tilannetta.
Jo lähes legendaariseksi (kenen mielestä legendaariseksi? No NaVin mielestä tietenkin) muodostunut sanonta "Rasmus toimii aina", piti jälleen kutinsa. Muut mäet olivat pilvessä, Rasmuksella paistoi aurinko. Vatsa täynnä hodaria (10 kr hodari Statoililta on ehkä yks parhaimmista jutuista Norjassa, vai mitä Ajelutiimi?)
oli hyvä lähteä Rasmustindenin suuntaan.

Aletaas välppää

 Meitä ennen oli muutama porukka ehtinyt jo matkaan, joten meitä odottaisi valmis latu. Kello lähestyi puolta päivää kun seikkailijat lähtivät ensimmäisen sankariteon kimppuun. Keli sen kuin parani kun sankarit nousivat vuorta ylöspäin, ja samalla parani myös lumi. Ja se jos joku oli positiivista.
Olin odottanut samaa märkää paskalunta, jota oli ollut lähes koko huhtikuun, mutta ei, kunnon kantohanki ja päällä muutama sentti ihan oikeaa pakkaspuuteria. Jo alkoi fiilikset nousta. Matka jatkui hyvinkin vauhdikkaasti, ja lumi parani siinä sivussa. Muut retkikunnat olivat sen verran kaukana edessä päin, että aloimme saavuttamaan niitä vasta huipun tuntumassa.

Huipulle siis päästiin (jihuu, pitkästä aikaa topitus!) ja nousu kesti 2,5 h. Siis KAKSI JA PUOLI TUNTIA! Häh... Ja nyt joku kysyy onko se paljo vai vähä. No se on aika vähän näin niinkuin aikaisempien kokemusten pohjalta.
Viime keväänä, en muista tarkasti, mutta mielestäni meillä Rahikaisen ja Soinisen kanssa meni reissuun koko päivä, ja pidettiin kaksi pitkää taukokain nousun aikana. Nyt mentiin yhdellä PasiKuikalla huipulle saakka. Aika hyvä suoritus tuo 500 moh/h nousunopeus, vaikka itse sanonkin. Eli on tästä keväästä ollut hyötyäkin. Lapin revityin Arttu nyt veteli mukana aivan hyvin, vaikkei nousumetrejä olekaan takana yhtä paljon. Mutta kyllä me hikoiltiinkin siinä auringon paisteessa, vittiläine.
Pieni takaisku piti tietenkin sattua, eli aurinko menikin pilveen. ja sinkki löysi tiensä Rasmuksellekin. Päästiin kuitenkin skinnaamaan auringossa, mutta olisihan tuossa laskiessakin mukava nähdä jotain... Lumella kun on sellainen kiva pikku kontrastin hävitystaito pilvisellä säällä. Kun on "flätti" valo, You can see shit (vai can't? no ihan sama).
Ajatus oli laskea Rasmustinden The North Face näin hienosti sanottuna, mutta kun et nää midii etkä nää mihi oot laskemassa, homma ei tunnukaan enää niin fiksulta. Siis nöyrinä poikina skinilatua ja muiden laskujälkiä seuraillen alaspäin.

Siellä sitten näkikii eri hyvi

 Mutta lumi oli hyvää, piru vie! Ja laskeminen oli taas pitkästä aikaa mukavaa, vaikkei nähnytkään lumen muotoja. Täytyi vain luottaa muistiin rinteen muodoista, ettei laske mihinkään jontkaan ja riko itseään.

Ääh, hittoon nuo "ei nähny mitää"-jutut. Ihan tarpeeksi siellä näki kun oli muiden retkikuntien laskujäljet joita seurailla. Siinähän pojat sitten kurvaili pehmiää lunta ja nauttivat vapunpäivästä. Oli jees!
Ehkä parasta hommassa kuitenkin oli, että puurajan alapuolella lumi ei ollut sitä hel*^¨in per*¨#leen liisterikuraa, johon suksi liimautuu kiinni eikä luista enää ollenkaan. Saatiin oikein laskea, lykkimättä yhtään sauvoilla, autolle asti! Vähä Ruotsa juhli!
Ja eka päivä, eka huiputus, tosin alkukankeuksien ja vetämättömyyden jälkeen. Hyvä lähteä leiriin pastan keittoon!

Telttailusta nopea spinoff: Talvitelttailu on yleensä vähän kelien armoilla. Ollaan Rahikaisen ja Soinisen kanssa yleensä rakennettu sellainen keittokatos teltan viereen ja viritetty pressua jne sateensuojaksi. Eihän se pressu suojaa mitään jos tuulee samaan aikaan kun sataa jne. Ja vesisade on muuten telttaillessa aika hanurista, voin kertoo. No, vähän meilläkin nyt sateli vettä, mutta eipä haitannut. Nimittäin: En tiedä mistä mie sen keksin, mutta päätin kämpiltä lähtiessä ottaa "omankin", eli siis Soinisen teltan, mukaan. Artun teltta on sen verran pro-malli, Fjellravenin Akka, että nukuttaisiin kuitenkin siinä.
Mutta se "miun" teltta. Ajattelin, että mitä jos pystyttäisi pelkän ulkoteltan, eli ei sisäosaa, jossa nukutaan, ja pitäisi sitä ulkotelttaa sitten keittiönä ja hengailupaikkana. Ja miten mahtava idea se olikin! Vielä kun lisättiin artun bensakeitin mukaan hommaan, niin siinä meillä oli lämmin sateensuoja, jossa kuivatella hanskoja ja syödä.
Bensakeitin on muutenkin omiaan talviruokailuun (kaasu ei oikein tule ulos pullostaan pakkasella) ja samalla ruokaa tehdessä keitin toi riittävästi lämpöä keittiöömme. Mikäs siellä oli seikkailijoiden syödä pastaa ja juoda vapun päivän sekä onnistuneen mäkipäivän kunniaksi oluet!
En enää ikinä lähde pidemmälle telttailulle ilman keittiötelttaa ja bensakeitintä. Tietäkää se, Rahikaine ja Soinine! Keittiöteltan voi aina vuokrata, ja ostetaa vaikka kolmeen pekkaan se  bensakeitin jos niikseen tulee, hehe.

Sitten perjantaihin. Ruotsa nukkui taas vähän huonosti, eikä mäkihommat taaskaan oikein kiinnostaneet pilvisen sään takia. Torkuteltiinkin hyvän aikaa, kunnes PasiKuikka ajoi Ruotsan ulos väkisinmakuupussista. Aamupuurot naamariin ja laskukamojen valmisteluun. Aikamme hohhailimme ja pähkäilimme pähkäilemistämme, kunnes parkkipaikalle (jonka luona telttamme siis oli) tuli pari suomirekkarein varustettua autoa. Yhdessä autossa oli kyydissä Magic Mountain Lodgen suomalainen työntekijä Joel (lappeenrannan mies, hito hyvä!), ja rupesimme siinä sitten juttelemaan. Joel kertoi lähtevänsä porukkansa kanssa Ellendaltindenin länsikuruun (siis se kuru, jonka Arto Majava ja Ossi Halkola laskivat Pilke-vapaalaskuleffassa). Kuru on ollut tikkilistallani jo pitkään, ja kun edellä menevä porukka tekisi meille kurussa rappuset valmiiksi, homma olisi enemmän kuin helppoa. Sanottiin heipat ja Joelin retkikunta lähti matkaan. Jäimme vielä pohtimaan.
Päämme kääntyi lopulta Pilke-kurun suuntaan, kun parkkipaikalle tuli vielä britti-porukan auto. Äijät olivat olleet torstaina Tomasrennassa Lakselvtindanen massiivilla, ja lumi oli kuulemma "so deep and awesome" englantilaisella korostuksella höystettynä. Tomasrenna aukeaa luoteeseen päin, Pilke-kuru länteen. Kuitenkin ilmansuunta on "lähes" sama, joten brittien mielestä lumi voisi olla erittäin hyvää sielläkin. Annettiin herrojen lähteä edeltä, ja myökii sit lähettii läpsyttelemään.

Siellä se Pilkekuru siintää

Ellendaltinden sijaitsee Ellendalin laakson perällä. Oltiin Rahikaisen kanssa samassa laaksossa telttailemassa pari kuukautta sitten, ja siellä se yksi helvetin iso lumivyöry edelleen nökötti (katso kyseinen päivitys maaliskuun puolesta välistä). Kuvaa ei valitettavasti oikein saanut pilvisestä säästä ja kuvaajan teknisestä osaamisesta johtuen, mutta olihan se vyöry edelleenkin aika massiivinen pirulainen vaikka muistin sen vähän suurempana.
Ja kuinka hiton lähellä me oltiin kun se tavarajuna vyöryi laaksoon. Kerroin aikaisemmin että olisimme olleet sadan metrin päässä, mutta matka oli paljon lyhyempi. Eikä suojapaikkaa ollut missään. Oli hurjaa. Muutamaa minuuttia aikaisemmin lähtö leiripaikalta, ja meidät olisi löydetty vasta heinäkuussa sieltä joen pohjalta. Mutta I faced my demons, toista kertaa ei mennä lumimyrskyä edeltävänä päivänä telttailemaan johonkin jyrkähköseinäiseen laaksoon.

Saatiin muu porukka kiinni kurun suulla. Siinä höpinää ja turinaa ukkojen kanssa samalla kun laiteltiin suksia reppuun ja jäärautaa jalkaan. Joelin porukka lähti edeltä tekemään rappusia, hassut brittisedät perässä tamppaamaan rappuset, ja Ruotsa sekä Arttu sitten viimeisinä valmista mestaa pitkin. Oli helppoa, voi vittiläine.
Ja lunta oli, paljon. Mielialat olivat hyvinkin korkealla, ja 2200 askelta myöhemmin oltiin Pilkekurun päällä. Keli oli jälleen pilvessä, joten kuvia oli turha ottaa (Eli ei käyty koko paikassa ja miulla on hyvä mielikuvitus, tai sitten kuvissa olisi näkynyt vain kalliota, Norrönaa eri väreissä ja harmaata valkoisen eri sävyissä).
Mutta huipulle päästiin, tuuli iha pirusta ja siinä kiireen vilkkaa välppäämään kamoja. Odoteltiin kiltisti vuoroa, ylöstulo-järjestyksessä mentiin alas, mutta kyllä meillekin riitti laskettavaa. Polvipyydää nimittäin riitti, kerroinko sen jo? Jarrutuksissa sai niitä kunnon faceshotteja, ja lunta pöllysi erittäin mukavasti. Äijät nautti ja meininki oli mitä parasta.

As you see....

Kurun suulla lumen kontrasti meni kuitenkin taas nollaan ja sai aika sukkasillaan hiihdellä muiden jälkiä seuraillen alas laaksoon. Toinen päivä, toinen huiputus. Bujaa" Sitten pastan keittoon ja hengailemaan mahtavaan kenttäkeittiöömme.

Jalkojen tuuletus tuntui yllättävän hyvältä

 Mutta ei me paljoa hengailtu. Leipä oli pienen väärinkäsityksen takia loppu, ja piti lähteä Nordkjosbotnin kylään kaupoille. Siellä se Statoil-huoltsikka 10 kr hodareineenkin siis oli. Ukot alkoivat myös hieman haista, ja kerrastokin olisi hyvä vaihtaa. Suihkukin olisi kiva. Ja kun Tromssalaisten some-nuorten talviturkinheitto-haaste ei oikein napostellut, niin se ihan oikea suihku olisi kiva löytää.
Nordkjosbotnin ainut kestikievari/hotelli olisi oiva paikka lähteä kysymään suihkua. Jos vaikka saunaosastolle pääsisi ilimatteeks suihkuun. Mutta ainiin, ei olla Suomessa ja #thisisnorway,  niin eihän pienessä hotellissa ole saunaosastoa.
Respan neiti kuitenkin kertoi, että voisimme vuokrata huoneen ja käydä suihkussa siellä. Tämä lysti maksaisi 100 NOK, eli noin 13 euroa. 6,5 €/naama ei kuulostanut paljolta, jos sillä saa puhtaan hiihtokaverin ja puhtaan itsensä, joten kaupat tuli. Siellä myö sitten pestiin toistemme selät ja ukot olivat taas valmiita lauantain seikkailuun.

Jännä valo oli iltapäivällä

Lauantaina kello pirisi 5:30, ja me nousimme 6:05. Hiton torkutus. Mutta aamuvarhaisella oltiin liikkeellä ja suuntasimme kohti kuuluisaa Tomasrennaa a.k.a Nivusta. Pari autoa suomi-rekkarein varustettuna oli kuitenkin ennen meitä ehtinyt jo lähtöpaikalle, ja ukot hiihtelivät jo puolessa välissä vuorta. Eipä haitannut, monot jalkaan ja ylöspäin.
Normaalisti Nivusen suulla laitettaisiin sukset reppuun ja kiivettäisiin kuru ylös, mutta lunta oli niin paljon, että skinnaus oli kai helpompaa. Näin kun yläpuolellamme menevät hiihtelijät menivät kurua ylös skinnaten siksakkia, joten myöpä pidettiin sukset jalassa ja vedettiin zikelizakkelia perässä. Tuli taas muumipappa-käännös tutuksi. En laskenut käännöksiä, mutta monta niitä tuli.

Ylööööös

Aurinko pilkahteli myös

 Ja ylös me sitten päästiinkin sinne kuuluisalle "Taivaallisen Rauhan Aukiolle" (joka on siis jäätikkö nivusen yläpäässä). TRA:lta lähtee sitten kolme vuorta; itään, pohjoiseen ja länteen: Store Lakselvtinden, Imbodentinden (kyllä, luit oikein, Imboden-niminen äijä on tehnyt ensinousun kyseiselle vuorelle) ja Tomastinden. Näkyvyys oli kuitenkin aika heikkoa jäätiköllä, ja suuri seikkailumme valloittaa kaikki kolme vuorta saman päivän aikana kuihtui yhteen toppiin. Eräs norski oli tullut perässämme, ja jäätiköllä ukko lähti tekemään latua Tomastindenille. lähdettiin perään, vaikka mitään ei nähnyt, ja Tomastinden saatiin siis valloitetuksi! Ja sitä puuterin määrää jäätiköllä. Polvipyydää sai taas päästellä Tomastindeniltä alas. Eihän se tietenkään GoProssa näyttännyt miltään, eikä kuvistakaan saa oikein mitään selvää sinkkikelin takia, mutta silti. Oli hienoa!

Jäätiköllä. Store Lakselvtinden taustalla

Sinne johonkii pitäis mennä

Noustessamme kurua, meidän perässä alkoi tulla hurja määrä ukkoja ylöspäin. Eilisestä viisastuneena yritimme ajoittaa alaslaskun niin, että pääsisimme ensimmäisenä askiin. Tomastindenin huiputus oli sen verran nopea, että alempana ollut porukka oli juuri ehtinyt jäätikölle ja alkoi välppäilemään kamojaan, kun me laskettiin paikalle. Siitä sitten melkein suoriltaan tyrkkäämään Nivusta alas, ja sitä jiihaan määrää. Lunta pöllyää, ukko jaksaa ja sukset toimii. Tykitin koko rännin lähes suoriltaan kurun suulle saakka. ihan ok lasku siis.

Aurinko tuli juuri sopivasti pilvien takaa esiin, ja pidimmekin sitten sen ensimmäisen ison tauon ylängöllä nauttien auringosta. Ja kyllä nautittiin ja fiilisteltiin mäkeä. Suuri seikkailu oli suunnitelmissa, mutta sään ja ihmismäärän takia seikkailu jäi vähän tyngäksi. Kuitenkin lasku oli niin mahtava, että tyngäksi jäänyt seikkailu ei haitannut yhtään.

Nivunen kaartuu siis tuonne yläoikealle

Piti boulderoidakin välissä kun virtaa oli jäljellä

Arttu viimeisellä pätkällä ennen autoa

 Päivän jälkeen oltiinkin sitten aika väsynyttä poikaa. Nautittiin auringosta, syötiin pastaa ja juotiin affecolat. Elämä oli hienoa. Tätä mie olin tullut tältä keväältä hakemaan. Seikkailua, puuteria ja kevätaurinkoa.

Happo

Se seikkailu saatiin siltä osin päätökseen. Sunnuntai valkeni pilvisenä ja väsyneinä äijinä, ja mäkihommat saivat jäädä. Artunkin piti ehtiä kotiin, ja päivän agenda oli leirin kasaus. Puolen päivän aikaan WR:n ja Octavian keulat lähtivät eri suuntiin ja näin oli jälleen yksi loistava ja onnistunut laskureissu takana.

Terveisin, Naamarit

Ja mistä kaikesta mie oisin jääny paitsi, jos olisin jättänyt menemättä....?