Yksin hiihtämisen harjoittelua

Moro!

Siellä ollaan taas hiirikäsi syyhyten klikkailtu että josko olisi blogia päivitetty, ja nythän sitä päivitetään, jihuu!
Kuukausi tulee hyvää vauhtia täyteen täällä Tromssassa, eikä koko aikana ole satanut lunta. Pistää vähä masentamaan jo.
Viikko sitten kävin Suomessa viikonloppuvisiitillä, ja toin sitten takaisin tullessani kaikki laskukamat Norjaan. No, Norjassa oli kelit tietenkin ollut sillä välin plussalla ja sitten taas pakkasella, eli kaikki lumi alle 600 metrissä oli jäätä. Mukavaa hiihtoa luvassa. Mahtavaa, kerrassaan mahtavaa....

Kuormasto valmiina

Ja logistiikkayritys J. Ruotsa töissä

Ja, kun on valittamisen makuun jälleen päästy, niin jatketaan. Viime viikonloppuna lähdin sitten ensimmäiselle topturille, näin norjalaisittain sanottuna. Suuntana oli Tromsdalstinden, joka sijaitsee tässä aika likellä, paikallisbussimatkan päässä. Tai niin mie ainaki ajattelin. Mika Waltarikin tiesi kertoa että ihminen uskoo sitä mitä haluaa uskoa, eli enhä mie päässy lähellekkää koko vuorta bussilla.

aamubussilla siis mäkeen

Ja keskustassa vaihto.

 Toptur i Troms-kirjan mukaan Tromsdalstindenille pääsisi samalla massiivilla olevan tunturijonon kautta, mutta sitä suositellaan käytettäväksi vain myöhäiskeväänä. Myöhemmin selvisi että miksi. Kyseiselle tunturijonolle pääsee aikaisemmassa päivityksessä mainitsemallani Kabiinilla, jolla pääsee noin 450 metriin ihailemaan maisemia. Muutin siis kurssini sieltä kautta. Menin sitten bussilla kabiinin ala-asemalle (sehän aukesi vasta klo 11) ja lähdin kiipeämään Kabiinin "hissikuilua". Normaalilla lumella skinnaus olisi onnistunutkin, mutta mäki oli helvetin jyrkkä ja aivan jäässä, joten eihän siitä skinnauksesta tullu hittojakaa.
Kirosin koko harrastuksen alimpaan helvettiin, mutta pienen huilaustauon jälkeen laitoin nöyrästi sukset reppuun ja nokka kohti ylämäkeä. Nousu sitten menikin suhteellisen kivuttomasti ja pääsin kabiinin yläasemalle.
Kirjan suosittelema myöhäisen kevään reitin tarkoitus alkoi selkeytyä. Matka Tromsdalstindenin juurelta huipulle kestää noin 5-6 tuntia, ja valitsemaani reittiä pitkin ottaisi muutaman tunnin lisää. Aikaa huipulle menoon ja alastuloon kuluisi noin 8-10 h ja kello oli päätöstä tehtäessä 11.00 aamulla. Ja koska ollaan Inarin korkeudella, pimeä tulee ennen neljää. Shiiieeeet.
No, paskaako siinä, tein saman reissun kuin paria viikkoa aikaisemmin (kts. edellinen päivitys). Nousin noin 650 metriin, kääräisin skinit reppuun (ja tuuli niin maan perkeleesti) ja laskin parin tauon kera kauttaaltaan jääkoppuraista tunturia alas saakka. Hyvä reissu, ai että....

Vaikka tämä valittaminen on ihan mukavaa, ei retki nyt niin huono ollut. Näin vähän maisemia, en toki kuvannut, sain tuntumaa uusiin suksiin ja muutenkin kuva näistä skinnaushommista tromssan seudulla hahmottui. Ja jos ei muuta, niin kroppa ja pää sai hyvää reeniä hissikuilun ylös kiipeämisessä.

Ei tästä kyllä jyrkkyyttä näe mutta hissikuilu tässä siis

Rando-postaus hashtag selfie.

Eli mitä yllä kirjoitetusta pitäisi lukijan päätellä, on että Ruotsa tarvitsee auton. Heti. Ja uuta lunta.

Mutta se valittamisista. Vaikka ei olekaan sadellut, niin keli on pysynyt mukavasti poutaisen puolella. Koulussakin olen vähän käynyt pyörimässä ja joka päivä reenaamassa, joten mikäs tässä. Koulusta täytyy kyllä mainita norjalaisten käsitys kurssien määrästä. Miuta neuvottiin ettei kannata ottaa kuin kolme kurssia, joista jokainen on 10 op arvoinen, koska ei kuulemma kuormaa tulee liikaa. Suomessakin yliopisto-opiskelija-kaverit kertoivat että 10 op:n kurssi on aivan helvetin laaja.
No, miulla on siis kolme kurssia, ja viikossa kymmenen tuntia opetusta. KYMMENEN TUNTIA, MITÄ JUMALAUTA??!! Ma 2 h, ti vapaa, ke 2 h, to 2 h ja pe 4 h. Ja sitten kurssit kestää koko helvetin kevään. On taas, voi vitsit....  En näköjään saanut lopetettua tuota valittamista, pahoittelut kaikille.

Mutta nyt lupaan pysyä iloisissa asioissa ja olla valittamatta. Niin, toin tosiaan ne laskukamat tänne ja kämppä alkaa olla sisustettu suksilla, vaellushakulla, skineillä ja muulla gearilla.

Muah, uudet keihäät ja bläkkärin mustat pantterit nahkoina!

Gearit kuivumaa!

Ja heti piti käydä kamoja testaamassa kotikukkulalla (150 m.o.h)

Tänään tiistaina kävinkin sitten toista kertaa "topturilla". Kohteena oli Tromssan naapurisaari Kvalöia (norjalaisella ö:llä) ja siellä asutuksen tuntumassa sijaitseva Kjölen. Reitin lähtöpaikalle pääsi suoraan bussilla, joten olin toiveikas reissun suhteen.
Ja hyvä retkihän siitä tulikin. Kjölen on vain 760 m korkea, aakeetalaakeeta tunturia joten reissu kokonaisuudessaan kesti 3 tuntia. Ja oli kyllä leppoista hiihtelyä itsekseen asioita miettien. Lasku olikin sitten lähes tasamaahiihtoa ja lumi pelkkää jäätä. Mutta silti, kevään eka huiputus!!
Alla lisää reissusta kuvien muodossa.

Hyvä keli lähtee

Ja meno maistuu!

Soiniselleki löyty kukkula jossa se voi pyöritellä leijaansa!

Muutama porokii näky. Vähä jänskätti ku puukkokii oli repussa eikä lonkalla roikkumassa niinku normaalisti

Ja hyvä keli jatkui

Panoramaa huipulta

Vaikka lähes kaikki tekeminen on hyvässä porukassa hauskinta, on tuo itsekseen hiihtelu ihan mukavaa myös. Voi hiihdellä sitä vauhtia kun haluaa, tauot voi rytmittää niinkuin tykkää (ei sillä että olisi moitittavaa NaamaVirneessä-ryhmän toiminnassa), ja mikä parasta, tai pahinta, että on itse vastuussa itsestään.

Viikonloppuinen retki jäi tyngäksi osin siitäkin syystä, että vaikka olisin päässyt Tromsdalstindenin huipulle, niin vuorelta olisi pitänyt pitkää laaksoa pitkin päästä poiskin. Asutusta oli vasta viiden kilometrin päässä (josta olisi päässyt EHKÄ liftaamalla sivistyksen pariin), en ollut varma että vesi riittää iltaan asti, saati sitten eväät (naaa nigga), ja muutenkin olin jo epäilevä tuomas-moodissa matkan jatkumisen suhteen. Seikkailu olisi varmaan jatkunutkin, jos olisin ollut reissussa Lassin, Villen ja Janin kanssa (tai muiden kavereiden). Siinä olisi ollut monta päätä yhdessä pähkäilemässä että mitä tehdään... Oli pitkä matka, joo. Tuuli helvetisti, joo. Väsytti ja päätä särki, joo, mutta on sitä ennenkin ollut pitkä matka ja pää jumissa. Silti on kitkutettu eteenpäin ja päästy huipulle näiden äijien kanssa! Ja siis sieltä poiskin. Taitaa olla kuitenkin niin, että porukassa nuo vastoinkäymiset ja hankalat tilanteet voi helpommin kääntää voitoksi kuin yksin ollessaan. Ja onnistumisista on kyllä mukavampi nauttia porukassa!

Tänäänkin tuumailin hiihtäessäni, että olisi monta huippua jäänyt saavuttamatta, jos olisin itsekseni ollut liikenteessä. Ja pohdin myös, että kun on yksinään liikkeellä, niin: Kukaan ei tule auttamaan jos hajottaa polvensa tuolla jumalan selän takana; Kukaan ei tarjoa suklaapatukkaa jos voimat ja eväät on loppu, ja matkaa olisi vielä aivan helvetisti; Eikä kukaan ole tarjoutumassa tekemään latua syvässä lumessa, missä et enää jaksaisi könytä eteenpäin. Koita siinä sitten yksin mentäessä nauttia hiihdosta kun pään sisällä pyörii täydellä teholla excel-taulukot todennäköisyyksien ja riippuvuuksien suhteen.

No, tämä on kuitenkin tälläista harjoittelua helpoilla töppyröillä ja yksin hiihtely on miulle opettelua hiihtämään yksin ja tekemään ratkaisuja. Mutta odottelen kyllä kovasti laskukavereita sieltä etelän suunnalta!!

Viikonloppuna taas vuorille vähän elämän tarkoitusta pohdiskelemaan!

Pysykäähä hököllä!

- NaamaJussi

ps. Jäniskevennyksenä oman elämänsä vuorifilosofin kanamätöt. Jaksaa kelailla asioita. Ja hiihtää!

alla siis kananrintafileitä, päällä sipalii, valkosipalii, paprikaa ja kesäkurpistaa. Mausteita oikee kunnolla ja tunniksi uuniin. Avot.