Uuteen nousuun!

Talvinen Helsinki... Eiku kesäinen Quito, eiku?

 Vaikka en niin Madventuresin ukoista pidäkään, niin kyllä he ainakin tietävät matkustamiseen liittyvistä jutuista jotain. Lueskeltiin kyseisten herrojen ”reissuopasta”, vai mikä kirjan nimi nyt olikaan, ja siellä mainittiin eräs matkustamiseen liittyvä juttu: reissumasennus. Sellainen pikku pirulainen iski muuten aika voimalla ainakin miuhun Quitossa ollessamme. Reissumasennusta ei myöskään helpottanut se, että lähes joka päivä satoi, ja päivälämpötila oli 10-15 astetta. Not Good. Olónissa olo (höhö) oli niin mahtavaa, että ei sitä oikein jaksanut syttyä ylänköjutuille hehkutuksesta huolimatta. Kovasti sitä mainostin, että pari päivää menee ennen kuin meno alkaa taas maistumaan, mutta siinä meni sitten koko viikko. Oikeastaan vasta nyt, Bañosissa ollessamme, tuo rasittava pirulainen alkaa olla selätetty. 

Kun Lehtis makasi hostellilla, täytyi Ruotsan nöyränä kantaa kädessä sanakirjaa. Opettavaista sekin.

La Ronda, yksi mukava kuja vanhassa kaupungissa. Kalliit raflat, iha ok meno

Vietimme Quitossa siis kaiken kaikkiaan viisi päivää. Alun perin piti olla vain kolme, mutta Lehtis sai jonkinlaisen ruokamyrkytyksen lähtiessämme Quitoon, ja pari päivää meni sitten siitä toipuessa. Mitäs me Quitossa sitten tehtiin? Oltiin, käyskenneltiin, etsittiin matkanjärjestäjiä Cotopaxille, käyskenneltiin lisää, käytiin verestämässä Salsan kuvioita, tsekattiin 0''0 -leveyspiiri (siis päiväntasaaja), leikkautettiin dollarilla Ruotsan tukka, sekä käyskenneltiin vielä vähän lisää. Salsahomma oli kyllä ehkä viikon paras juttu. Löydettiin tanssikoulu, ja pitihän sinne sitten mennä ottamaan pari tuntia lattaritansseja. Opettajanamme ollutta jannua ei kuitenkaan ihan hirveästi opetus kiinnostanut, selaili välillä puhelintaan, kameraansa, tai sitten vain katseli ulos ikkunasta. No, opittiin kuitenkin vähän kuvioita, ja niitä sitten veivaltiin. Oli jees!

Tukanleikkuu dollarilla.

Salla lähtee salsaan!

Opettajaamme (taustalla) kiinnosti opetus aika paljon

Ja päiväntasaajan monumentilla

  Suurkaupungit ovat aina suurkaupunkeja, vaikka Quito nyt oli muodoiltaan ja maastoiltaan aika erinlainen. Kaupunkihan sijaitsee eräänlaisessa laaksossa, ja kaupunki on erikoisesti pitkulainen, laakson muodon mukaisesti tietenkin. Suurkaupunki se silti on, eikä suurkaupungeilla ole oikein ikinä ollut tarjota mitään erikoisempaa. Kaikkialle on pitkä matka, pimeällä ei oikein viitsi liikkua, ja se suurkaupungin elämä on vähän liikaa. Quiton vanha kaupunki, Centro Historico, oli tietenkin ihan makea, mutta kerran sen nähneenä ei oikein jaksanut syttyä... Miksi me sitten oltiin kaupungissa niin pitkään, jos homma ei oikein maistunut? No tietenkin akklimasaation takia. Kuulemma ainakin kolme päivää pitäisi kaupungissa olla, jotta voisi lähteä Cotopaxin yrkälle. Sitten oli vielä ne Lehtiksen vatsahommat, joten siinäpä se.

Viime lauantaina lähdettiin sitten akkli-reissulle Quiton lähitöppyrälle. 4100 metriin asti nousee TeleferiQo-kabiini, jonka yläasemalta jatketaan sitten toppiin. Huippu sijaitsee 5000 metrissä, joten nopealla matikalla 2800 metrin kyläkorkeudesta aina huipulle 5000 metriin yhden päivän aikana ei ehkä kuulosta kovin järkevältä, ja ei se sitä sitten lopulta ollutkaan. Meillä ei ollut tarpeeksi vettä eikä eväitä mukana, ja reissu kestäisi arviolta viisi tuntia, joten... Koko reissu oli jo alkaessaan tuomittu epäonnistumaan, mutta ei sitä oikein tajunnut silloin. No, pääsimme noin 4800 metriin asti, kunnes oli pakko kääntyä takaisin, jotta vettä riittäisi paluumatkalle. Olokaan ei ollut enää mikään kehuttava, joten piti hieman jännätä pääseekö sitä omin jaloin alas vai joutuuko jompikumpi palomies-otteeseen. 

JA JUMALAUTA KUN SITTEN SIELLÄ ON OPISKELIJAPORUKKAA NAHKATAKEISSAAN, CONVERSEISSAAN JA OLKALAUKUISSAAN MENOSSA TOPPIIN!!! Eikä niitä näyttänyt edes hapottavan. Söi miestä ja naista. 

Alas kabiinille sitä onneksi päästiin, mutta paluu oli ehkä rankinta ikinä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Syksyn hiihtoreissujen rakkakivikossa laskeutuminen sukset selässä (jos astut harhaan, katkaiset koipes) ei ollut mitään verrattuna tähän taisteluun. Oli vain jaksettava tulla alaspäin, ja ainut lohtu oli, että olon pitäisi parantua mitä nopeammin alas tullaan. Kabiinin yläasemalla kokista naamaan, ja retkikunta oli aaaikas väsynyttä poikaa ja tyttöä. Alaspäin piti vielä jatkaa, siis kabiiniin ja kohti alhaalla siintävää kaupunkia. Olo alkoi jo parantua, ja kaupungin tasalla sitä oltiin taas melkein toimintakykyisiä. Taksilla sitten suoraan hostellille, Papipollot, eli kanaa ja ranuja, naamaan ja lepäämään. Päänsärky oli vielä aika armoton, mutta iltaa kohti se helpotti. Päivä 1,5 litralla vettä ja muutamalla suklaapatukalla oli taputeltu. Selvittiin. En tiedä miksi ei varustauduttu paremmin, mutta ehkä se reissumasennus oli osasyynä siihen, ettei vain viitsinyt eikä huvittanut. No, tämäkin seikkailu opetti kuuntelemaan omaa kehoa ohuessa ilmanalassa ja miltä tuntuu kun on vuoristotauti päällä. Hyvänä juttuna kuitenkin oli, että käytiinpä sitä korkeimmalla kuin koskaan aiemmin kumpikaan on käynyt.

Vielä hymyilytti ja nauratti

Sitten alkoi sinkki

Lehtis pitelee kalliota pystyssä. Takki alkoi olla aika tyhjä

Kun pystyy vielä ottamaan kuvan, mutta ei enää hymyilytä, on aika lähteä alas

Turvallisesti kabiinissa menossa alas.

 Tuo ”akkli”-reissu oli siis aikamoinen selviytymisseikkailu. Kelikään ei ollut kuin morsian. Satoi vettä, satoi lunta, tuuli kovaa, sekä polku oli aikamoista liejua. Ei siis mikään paras haikki-kokemus. Ei me itse nousua tehty kuin 700 verttimetriä, mutta noissa korkeuksissa se taisi olla ihan riittävä. Ylipäätänsä tuo ”haikkaus”/”trekkaus” ei ollutkaan niin siistiä kuin olisi ajatellut (jos siis poissuljetaan vuoristotauti). Maisemat nyt ovat hetken aikaa ihan hienoja, mutta sittenpä siihen vähän kuin turtuu. Alaspäin tulokin on aika hanurihommaa. Hiihtojutuissa pääsee sentään kovaa, eikä siihen alasmenoon tarvitse varata voimia niin paljon. Lisäksi se kävely on niiiiin hidasta... No, toiset tykkää, toiset ei. Mie kuitenkin pitäydyn lumella, ja liikun suksien kanssa.

Tästä aasinsiltana Cotopaxin retki: Operaattoreita löytyi, eikä hintakaan all-inclusive-matkoilla ollut paha: 200-250 USD. Emme nyt kuitenkaan tiedä vielä lähdetäänkö koko hommaa edes yrittämään. Tuo akkli-reissu oli aika hurjaa kamaa, ja Cotopaxilla tehtäisiin samanlainen nousu, mutta 1000 metriä korkeammalla. Okei, onhan siinä oppaat ja kaikki, mutta en tiiä. Vuokrakamat, huonot kelit (jos yr.no:hon on yhtään luottaminen, vuorelle on satanut aika mielettömästi lunta), huono maku ylhäällä olemisesta... Nihkeää, niin nihkeää... Meillä on kuitenkin tässä hyvin aikaa, kaksi viikkoa, ja seikkailun voi tehdä myös täältä Bañosista käsin.

On miusta tossa vähän Chamonixia?

Niin, saavuttiin siis sunnuntaina Ecuadorin ”Chamonixiin”, Bañosiin. Suurehko kylä vuorten ympäröimässä laaksossa. Aika siisti paikka. Bañosissa voikin sitten harrastaa lähes kaikkia ulkoilma-aktiviteetteja, maastopyöräilystä ja vuorikiipeilystä koskenlaskuun ja viidakkovaelluksiin. Vielä ei olla ehditty tehdä oikein mitään. Ekat pari päivää ollaan lähinnä lekoteltu, käyty kuumissa altaissa (Baños sijaitsee Tungurahua-tulivuoren kupeessa, joten sieltä saadaan altaisiin kuumaa vettä), hieronnoissa ja tietenkin, käyskennelty kaupungissa. Tänää, tiistaina, oli erityisin mukavaa, kun käytiin oikein aamupuntilla paikallisessa Rocky-luolassa, ja sieltä sitten lounaan kautta kuumiin altaisiin lillumaan. Elämää, sitä se on. Alkaa se reissumasennuskin hellittää, ja ehkä lomaa voi viettää muutenkin kuin surffaten ja riippumatossa maaten.

Pune!

Lounaspatonki, 2 USD. Liian halpaa

Ja sitten lillumaan!

Suunnitelmissa olisi siis alamäkipyöräilyä (Jeepillä ylös, pyörällä alas) Cotopaxin, Tungurahuan tai jonkun muun töppyrän maastossa (eli pääsisi ainakin näkemään jomman kumman töppyrän), pyöräretki (alamäkeen) 61 km päässä olevaan Puyo-nimiseen kylään (pyöräillään Puijolle, höhö) ja sitten  viidakkoretkeä. Katsotaan mitkä onnistuu ja tuleeko vielä juttuja lisää! Baños on parin päivän kokemuksella aika kiva paikka, ja uskon että täällä viihdytään. Ecuadorin retkeä on jäljellä siis vielä kaksi viikkoa, joten aikaa vielä piisaa! 

- Naama ja Naamio hassuissa uimalakeissaan