Pari huiputusta, suomipekkoja ja LYNGENIÄ!

Heijssan!

 On taas puolessa toista viikossa ehtinyt tapahtua niin paljon kaikkea. Pitää ehkä perustaa twitter-tili että voi kaikkia pieniä juttuja päivitellä sinne.
Esimerkkinä voisi toimia tämä: Pari viikkoa sitten hankin siteet siis paikallisesta suksiliikkeestä, ja he asensivat myös ne. Menin urpona vielä ite säätää jälkeenpäin siteitä, ja eihä ne ollu enää ollenkaa hyvät. Mäkipäivän jälkeen takas siis liikkeelle ja "mono ei kestä kii, mikä neuvoksi?" "ootko säätäny näitä ite?" "joo....." "Just...." Onneksi mukava myyjä sääti vielä kerran ne ja nythän markerit toimii jot' hitto. Myyjä huomasi myös että yksi niitti oli poikki toisen monon rungosta. Hän antoi käytikortin eräälle suksisepälle ja neuvoi menemään kyseisen herran juttusille.
 No Ruotsa taas talsii Tromssan halki sukset olalla ja mono repussa etsimään outdoor-kamojen Seppo Ilmarista. Paja löytyi, ja millanen paja se olikin. Varmaan 70 m2 betonibunkkeri-autotalli täynnä laskukamoja, maastopyöriä, surffilautoja, ihan mitä ikinä voi Tromssassa harrastaa. Vähä miekii kyl haluun sellasen autotallin joskus.
Seppä olikin sitten eri mukava tapaus. Keskeytti hommansa ja alkoi asentaa uutta niittiä monoon. Asennus onnistui ja oli maksun aika. Eihä miulla ollu käteistä, eikä sepällä ollut kortinlukijalaitetta vielä. "Noo kato tuu huomenna pistäytyy nii maksat sitte". Melkosta meininkiä. Iha ku Suksistudiolla olisi käynyt tai omalla optikolla. Erittäin hyvää palvelua siis!

että sellane sisääkäynti. Ja sellanen auto....

Ja siinä speksit. Jos jollain levii kamat Tromssan seudulla. Tää auttaa.

  Mutta sitten hiihtoihin. Lunta on sadellut. On myös tuullut vähän helvetisti. On myös satanut vettä. Joten jiihaa.... Joku #bringerofrain tarvitaan kyllä tänne ja vähän äkäseen.... No ei auta itkeä lumen perään, sitä tulee jos on tullakseen vielä.

Lumet oli tosiaan korppua myös Lyngenissä, jossa pääsin viikonloppuna käymään ekaa kertaa tänä talvena.
Kaverini Olli ja Tiia olivat tosiaan tulleet pitkän viikonlopun visiitille Lyngeniin, ja miehän sitten lähin messiin. Mukavina ihmisinä he hakivat miut Tromssasta, joka oli tosi jees, ja ajeltiin siitä Lyngeniin. Teki hieman tiukkaa kuitenkin ehtiä lautalle. Onneksi Olli ajeli hyvää vauhtia, ja juuri viimeisinä ehdittiin kyytiin. Ei edes autosta ehditty poistua kun ramppi lyötiin kiinni. Hyvä meininki!

Tromssaa Ollin kuvaamana

Olli ja Tiia ihmettelee maisemia

hohoo, oli pakko

Yövyttiin Magic Mountain Lodgella, joka on kyllä aivan huippupaikka. Monesti on tullut siinä kestikievarissa käytyä, mutta lähinnä vain kaljalla tai sitten suihkussa/vessassa, höhö. Ekaa kertaa siis ihan oikeana maksavana asiakkaana. Huvittavaa....
Kuvia nyt ei paikasta ole, pahoittelut siitä, mutta nettisivutha niilläkin on. Mahtava paikka ja ihan paras tunnelma. Suosittelen kaikille lämpimästi!
MML:lla näin myös erään Erik-nimisen miekkosen, joka on kausityöläisenä kestikievarissa. Viime toukokuussa tuli käytyä jälleen MML:lla kaljalla, ja tämän samaisen Erikin kanssa juteltiin hyvät tovit laskumahdollisuuksista jne. Nyt kun nähtiin, tunnelma oli kuin ei olisi hyvää kaveria nähnyt pitkään aikaan, kummallista... Kerroin Erikille asuvani Tromssassa ja haluaisin kovasti käydä Lyngenissä viikonloppuisin jne, mutta majoitushommat on hankalia. No, Erik sanoi että voin tulla hänen luokseen aina punkkaamaan, "you don't have to pay for a one night in hotel if you live in Troms, it's stupid. You can sleep in my place". Ok..... No mikäs siinä. Saa nähdä kuinka tosissaan kaveri oli, mutta numerot vaihdettiin ja tuun ottamaan kyllä yhteyttä!

Yksi päivä sitten hiihdeltiin, tuuli nimittäin niin, Antskua lainatakseni, hitokseen, ja lumi oli mitä oli. Perjantaina siis käytiin Russelvfjelletillä niemimaan pohjoiskärjessä, ja 20 cm pehmeetä löytyi kuin löytyikin. Tosin laakson pohjalta lähes tasamaalta. Mutta oli sekin jotain että pääsi skinnaamaan puuteria. Hymy oli korvilla!
Lauantai osoittautui siis passiksi, ja niin monien muiden välipäivän pitäjien tapaan Lyngenissä, myös Olli ja Tiia halusivat lähteä Tromssaa katsastamaan. Miullehan homma sopi, koska pääsimpä autokyydillä takaisin, hohoo.

Ollin kuva, miun ekat revontulet.

Skiniladulla. As you see, pehmeää on. Vielä. (Ollin kuva)

huippujen päällä näkyvä "pilvikerros" oli erittäin kovan tuulen aiheuttamaa lumipöllyä (ollin kuva)

Sielä olli ja tiia tulee. Hyvä keli!

Ja jälleen yksi töppyrä plakkariin

"Otetaa kuva ja sekoillaa"

Suksen kärjet alaspäin

 Lauantai meni sitten itseään kerätessä ja kämpillä maatessa. Hyvänä kaverina Olli lainasi oman Toptur i Troms-kirjansa miulle koko kevääksi (vitti JIIIHAAAA!!!) ja kirjaa tulikin selailtua. En ymmärrä miksen ole ennen tajunnut asiaa, mutta samainen Narvikiin menevä bussi, jolla menin Tromsdalstindenin juurelle, menee myös erään laakson läpi jonka molemmilla puolilla on tusina mäkiä laskettavaksi. Toptur-kirja + ok bussiyhteydet + sunnuntaille luvattu puolipilvinen keli + ei myrskytuulia (niinkuin tähän asti) = miehän lähen perkele vielä mäkeen! Lauantain bileetkin piti passata sen takia...

Andersdaltinden oli siis kohteena.

Ja mäkeenhän mie lähinkii, hah. Bussitkin mätsäsi aika kivasti, olisin reitin lähtöpaikalla noin 10.45 Vähän myöhään jälleen, mutta eipä haittoo. Paluubusseja meni iltapäivällä pari, mutta jälleen "liftaten kotiin jos on tarvis". Eli sukset olalle ja bussipysäkille. E8-tien varrella ei ollut "virallisia" pysäkkejä, mutta painoin mielestäni reitin aloituskohdalla stoppia, ja bussi löikin samantien jarrut lukkoon. Kappas, siinä olikin juuri sopivasti levennys, johon bussi pystyi pysähtymään. Siinä pahoittelut kuskille, sukset ruumasta ja tien penkalle välppäämään.
Reitti meni hyvinkin selkeästi metsän läpi ja eikun ylös vain.
Jossain välissä näin pari muuta hiihtäjää ylempänä. Huomasin seuraavaksi että tyypit ovat lumilaudoilla, siis spliteillä, liikkeellä. Pistin merkille myös lumilautailuvaatteet, joten "ei norskit kyllä pukeudu noin, ei nää kyl norskeja voi olla". Saavutin tyypit ylempänä ja siinä avasin keskustelun englanniksi. Nainen vastasi englanniksi ja tajusin aksentista saman tien että näähän on suomalaisia. Ja sitten jatkoinkin suomeksi. Höhöö, hassua että juuri samalle vuorelle sattuu suomipekkoja hiihtelemään. Katja ja Jari (vitsi ku en oo varma miehen nimestä, SUURET PAHOITTELUT JA TÄMÄ ON ERITTÄIN HÄPEÄLLISTÄ) asuvat Tromssassa ja sainkin pummatuksi itselleni paluukyydin, jiihaa.

E8-tie - a mountain highway vai hä?

 Matka jatkui 800 metristä sitten jääraudat jalassa ja sukset selässä harjannetta ylöspäin. Jossain vaiheessa meno kävi niin jyrkäksi, että piti ottaa hakku käyttöön. Ja onneksi olin ottanut sen mukaan. Mietin vielä kämpillä että jaksaakoha ottaa, mutta hyvä että otin.
Ja se moutaineering/bootpacking/mikä lie oli kyllä siistiä, ai jumalauta. Reppu suksineen painoi varmaan lähemmäs 20 kg, mutta ei sitä siinä kyllä huomannut alkuunkaan noustessa seinämää ylöspäin.
Hakun kanssa otteita hakien ja ylöspäin nousu oli vähän uutta miulle, mutta silti se.oli.niin.mahtavaa. Seikkailua isolla S:llä.

Ruotsa nauttii

Katjallakii oli kivaa!

 Katjan kanssa päästiin huipulle, kun "Jari" joutui jäämään alemmaksi jäärautojen puutteen vuoksi, harmi sinänsä. Ja uusi huippu reppuun, se oli mukavaa se.
Lasku lähti 100 m alempaa huipusta. "Hieman" jännitti lähteä ekana ukkona askiin, mutta onneksi en ollut yksin liikkeellä. Olisi muuten jäänyt laskematta. Lumi kuitenkin ylöspäin noustessa tuntui stabiililta, joten ei mitään urpoilutouhuja sentään harrastettu. Mutta ekana törmältä lähtö jännittää aina. Ukko sisään, pari käännöstä, vähän hyppelyä samalla, jes tää taitaa kestää, suojakohtaan pysähtyminen ja odottamaan Katjaa. Seuraava turvapaikka oli katsottu, kenttä avoinna, pari käännöstä, lumi kestää alla, hyvä, urku auki! Kevään parhaat käännöksen tähän mennessä oli tosiasia. Lumi oli parasta tähän asti ja jopa upottikin hieman. Ukko nautti!

jihuu!

Miun kirkkaan punainen kapeavartaloinen kaveri halus joka kuvaan.

No ei mäestä erotu mitää, mutta parhaat laskut!

Mäen loppuosa olikin tutun turvallista jäätä, joten laskeutumiseksi meni. Kevään paras lasku takana, autokyyti lähes kämpille asti ja jääkylmä kokis repussa odottamassa korkkausta, erittäin asiallinen laskupäivän päätös.

Saan auton käyttööni tässä parin viikon päästä, joten sitten pääsee ysiksi tikkana mäkeen. Rahikaine on myös tulossa parin viikon päästä, ja mies ystävällisesti on lupautunut ajamaan Wanhan rouvan tänne pohjolaan. Kiitokset Lassille!

Ja edelleen toivotaan että lunta satelisi!

- NaamaJussi

Ps. ne ketkä aina miettii, että ois kiva mennä nepalilaiseen ravintolaan, alias Nepaan, syömään, mutta ei ole rahaa (varsinkaan Norjassa), tässä vastaus:

Kanan rintafileitä, sipalii, paprikaa, mausteet jne, Tikka Masala-maustepussi, riisiä ja hyvä salaatti. Ja voi Rai-kastikepussin laittaa lisukkeeksi myös.
Suht ok hintainen, neljä päivää syömistä. Avot, kyllä toimiii!

Ei mikään TopChef-esillepano, mutta ruoka onkin tarkoitettu polttoaineeksi!

Eka tonninen!

Alkaa nää päivitykset enemmän ja enemmän kääntymään Ruotsan henkilökohtaisien urotöiden kuulutuspalstaksi, mutta mitäpäs sillä on väliä!

Koska eilen lauantaina, 15.2.2014 pääsin Tromsdalstindenin huipulle!!
Ensimmäinen yritys oli jo alkuun tuhoon tuomittu (kts. aikaisempi päivitys), mutta tarkan suunnitelman, reitinvalinnan ja rautaisen suorituskyvyn (hohhoh) ansiosta eilinen oli huiputus-päivä!

Viime viikolla mietin että millä helvetillä mie pääsen sille vuorelle ilman että lähestymiseen kuluu koko päivä. Aikani siinä pohdittuani heräsi idea, että mitä jos vuoren vastakkaiselta, eli idän puolelta lähtisi yrittämään. Kartta siis käteen ja hah, matkahan on puolta lyhyempi! Kartalla reitin alkupätkä vaikutti erittäin jyrkältä, mutta keskustan suksikaupan myyjä tiesi kertoa että "Det er ikke så bratt og vanskelig". Ja ei se sitten ollukaan.

Yliopiston kirjakaupassa Toptur i Troms-kirja käteen ja Tromsdalstindenistä kertova aukeama esiin. Ja kuinka ollakaan, myös idän puolelta oli reitti merkattuna, jes! Köyhänä opiskelijana otin tietenkin (hyvin arveluttavaa ja ei niin tyylikästä, tiedän) kuvan reitistä. Vielä yksi voitto sattui suunnitteluun kun bussitkin täsmäsi riittävän hyvin. Olisin 10.18 Nordbotn-nimisessä kylässä, josta voin aloittaa lähestymisen. Vähän myöhäinen kellon aika mutta silti riittävä.
Lisäjännitystä aiheutti kuitenkin paluumatka. Bussi lähtisi vasta klo 17.00 takaisin Tromssaan, ja jos olen oletettavasti kolmen aikaan alhaalla, niin odottelua on luvassa. Kuitenkin reippaana ajattelin että ikke så nöye, voin vaikka liftata takaisin jos niikseen tulee.

UP6:sta ylöspäin siis

Sinne se bussi sitten menee

Ukko siis bussiin, vaihto keskustassa ja matka jatkui kohti Nordbotnia. Noin vartin päästä olin perillä, ja bussipysäkiltä ei ollut onneksi kuin muutama sata metriä reitin lähtöpaikalle (minkä senkin olin tarkistanut ja mitannut kartalta, hah), joten ei tarvinnut raahata kamoja pitkin maanteitä.
Sukset jalkaan ja ylöspäin siis!

Aurinkokii paisto kirkkaasti joten oli kyllä MAHTAVAA!!

 Ja ylöspäin siis mentiin. Ei paljon taukoja pidelty ja korkeuserometrejä kertyi. noin 600 metrissä muuan Norski otti miut kiinni  ja vaihdettiin siinä pari sanaa. Kuulemma vain "aamupäivän pyrähdyksellä" liikkeellä, joopajoo. Kamat vimosen päälle Dynafittiä, joten äijä kai tosiaankin oli vain kuntolenkillä.

Lonely rider siinä. Tromsdalstinden taustalla

Ja se kolmas kuvattava maiseman ja kuvaajan itsensä jälkeen: Reppu.

Tapasin Norskin siis tasaisella ylängöllä noin 600 metrissä. Sanoin ukolle että "You can lead, I'll follow your tracks". Ja jälkien seuraamiseksi se sitte meni. Alussa olin että perkele, kyl mie sinnittelen perässä. Hyvinhän siinä sinniteltii ylängön tasaisella osuudella, mutta piru vie ku tuli ylämäki alkoi taas. Ei mitään jakoa. Ei niin mitään. Ukko vaa meni ku juna eikä Ruotsa siinä tahdissa kestänyt. Ois helikopteri saanu tulla hakemaan jos olisin yrittänyt jatkaa samaa vauhtia.
Siinä vaiheessa oli vielä takki päällä. Ja sitä soijan määrää. Ei järkeä, ei niin mitään. Eli kylmästi tauon paikka, takki reppuun, piiitkä vesihörppy, pari dumlea suuhun ja hengityksen tasaus. Ei tässä nyt niin huippukunnossa vielä olla näköjään.
Mutta, seurailin tovin ukon jälkiä ja kas kummaa, aikaa alhaalta lähdöstä on menny vähän yli kaksi tuntia ja olen jo lähes huipulla. Tai no en vielä, puuttuu vielä 200 verttimetriä, mutta kuitekin. Olin siis tullut lähes 1000 verttimetriä kahteen tuntiin, ei huono ollenkaan. Normaalisti NaVin kanssa on mennyt koko päivä lähestymiseen, tai ainakin melkein.... Edellisillä reissuilla on pidetty ainakin yksi pidempi tauko ja muutama lyhyt ennen huipulle pääsyä joten siinä se syy. Tällä reissulla pidin kunnon tauon vasta ylhäällä topissa, yksi tankin tyhjennys ja muutamat vesihuikat matkalla. Hämmästelin kuitenkin että jaksoin ilman suurempia taukoja...
Siinä tuhannessa metrissä Norski lähti alas päin ja itse suuntasin katseeni huippua kohti. Lunta ei ollut....
Lumi, tosiaan se lumi. Lähes pelkkää kovaa koppuraa koko matka. Vuutamaa pehmeetä paikkaa lukuun ottamatta vain koppuraa.... Matka huipulle oli hyvinkin jyrkkä, eikä sillä lumella skinnaus olisi onnistunut.
Jätin siis sukset siihen, laitoin jääraudat kiinni ja lähdin tarpomaan ylöspäin.
Ja matkan lopussa kävi klassiset. Saavutan "huipun", ja huomaan että oikealle, korkeammalle huipulle on vielä jokunen sata metriä matkaa harjannetta pitkin. Shiiieeeet.... Klassinen moka odottaa että "tuo on se huippu minkä olen alhaalta nähnyt". No, ei siinä mitään, helppoa kävelyä harjanteella ja pääsin kuin pääsinkin huipulle!
Eli ensimmäinen yli 1000 m töppyrä soolona (tai lasketaanko tuoreiden jälkien seuranta sooloksi), jiiihaaa!

ok keli edelleen, tuuli vaan aivan helvetisti

Huippupostaus #selfie

Ja siellä oltiin ja tuuli ihan perkeleesti taas. Rupes vaihteeksi ärsyttämään...
Mutta, miuta oli seurannut eräs ikäiseni norjalainen huipulle saakka. Äijällä ei ollut suksia mukanaan, oli vain haikilla niin sanotusti. Aikamme turistiin ja pidettiin taukoa, ja kerroin, vähän vihjailevasti tietenkin, että kyytini on hyvin epävarma takaisin päin. Reippaana norskina äijä tarjosi kyytiä takaisin Tromssaan. Aikani mietin että mitähän tästä tulee kun tolla ei oo suksia, miulla on sukset, eikä miulla oo paluureitistä mitään hajua.
Mutta koska tämä on seikkailu ja olen yksin liikkeelle, niin thottakhai otin tarjotun kyydin vastaan.
Laskeuduttuamme tuhanteen metriin suksieni luo, norski kertoi, että meidän täytyy kiertää ylängöllä erään töppyrän yli etelää kohti, jotta voimme laskeutua turvallisesti Tromsdaleniin (laakso joka johtaa Tromssaa kohti). Mietin taas että voi helvetti sinne on matkaa ja kello on jo vaikka mitä.
Laskeutumista oli vielä jonkin matkaa vuorelta ylängölle, lumi kantoi erittäin hyvin ja kohta olisi taas nousua luvassa, joten en jaksanut laittaa edes suksia jalkaan. Sukset siis reppuun ja jääraudat jalassa alaspäin.
Tuuli edelleen helvetisti eikä miulla ollut enää yhtään hauskaa. Reissu alkoi muuttua selviytymiseksi. Ei tiedä mitähän norski ajatteli suomalaisista kun äkkiä olin hyvin hiljainen, hehe. Ei siinä tuulessa varsinaisesti ollut mitään, mutta sukset ottavat tuulipinta-alaa aika hyvin, ja koko matkan jouduin liikkumaan lievästi vasemmalle kallellaan, tuulta vasten. Selkä alkoi vähän jo huutaa ojennusta....
Pääsimme ylängön yli ja töppyrälle yllättävän nopeasti, ja oli aika laittaa sukset jalkaan. Suklaata ja vettä naamariin, niin johan miestä taas kiinnosti seikkailut. Reitistä miulla ei vieläkään ollut hajua, mutta norski sanoi että tästä jo pääsee. Karttakin kertoi että tässä ei ole niin jyrkkää, joten inne vaa.

Siel mie olin, hohoo!

Hämärä alkoi laskeutumaan hyvää vauhtia, joten oli vähän jänää laskea kun ei enää pinnan muotoja havainnut niin hyvin. Laakson yläpäähän päästiin kuitenkin hyvin, eikä miun tarvinnut norskia ootella kuin tankin tyhjennyksen verran. Laakson yläpäästä olikin sitten hiihtolatu alas, aina äijän autolle saakka. Lähin laskemaan, ja norski juoksi perässä. Autollekin pääsin, eikä taaskaan tarvinnut kauaa ootella, kun norski olikin reippaana poikana juossut koko viisi km hiihtolatua perässäni. Perusäijä.....

Norski heitti miut siis keskustaan. Otin bussin kämpille, korkkasin afterski-colan bussissa, ja ai että.... MAHTAVA REISSU!!

Yksin hiihtämisen harjoittelua

Moro!

Siellä ollaan taas hiirikäsi syyhyten klikkailtu että josko olisi blogia päivitetty, ja nythän sitä päivitetään, jihuu!
Kuukausi tulee hyvää vauhtia täyteen täällä Tromssassa, eikä koko aikana ole satanut lunta. Pistää vähä masentamaan jo.
Viikko sitten kävin Suomessa viikonloppuvisiitillä, ja toin sitten takaisin tullessani kaikki laskukamat Norjaan. No, Norjassa oli kelit tietenkin ollut sillä välin plussalla ja sitten taas pakkasella, eli kaikki lumi alle 600 metrissä oli jäätä. Mukavaa hiihtoa luvassa. Mahtavaa, kerrassaan mahtavaa....

Kuormasto valmiina

Ja logistiikkayritys J. Ruotsa töissä

Ja, kun on valittamisen makuun jälleen päästy, niin jatketaan. Viime viikonloppuna lähdin sitten ensimmäiselle topturille, näin norjalaisittain sanottuna. Suuntana oli Tromsdalstinden, joka sijaitsee tässä aika likellä, paikallisbussimatkan päässä. Tai niin mie ainaki ajattelin. Mika Waltarikin tiesi kertoa että ihminen uskoo sitä mitä haluaa uskoa, eli enhä mie päässy lähellekkää koko vuorta bussilla.

aamubussilla siis mäkeen

Ja keskustassa vaihto.

 Toptur i Troms-kirjan mukaan Tromsdalstindenille pääsisi samalla massiivilla olevan tunturijonon kautta, mutta sitä suositellaan käytettäväksi vain myöhäiskeväänä. Myöhemmin selvisi että miksi. Kyseiselle tunturijonolle pääsee aikaisemmassa päivityksessä mainitsemallani Kabiinilla, jolla pääsee noin 450 metriin ihailemaan maisemia. Muutin siis kurssini sieltä kautta. Menin sitten bussilla kabiinin ala-asemalle (sehän aukesi vasta klo 11) ja lähdin kiipeämään Kabiinin "hissikuilua". Normaalilla lumella skinnaus olisi onnistunutkin, mutta mäki oli helvetin jyrkkä ja aivan jäässä, joten eihän siitä skinnauksesta tullu hittojakaa.
Kirosin koko harrastuksen alimpaan helvettiin, mutta pienen huilaustauon jälkeen laitoin nöyrästi sukset reppuun ja nokka kohti ylämäkeä. Nousu sitten menikin suhteellisen kivuttomasti ja pääsin kabiinin yläasemalle.
Kirjan suosittelema myöhäisen kevään reitin tarkoitus alkoi selkeytyä. Matka Tromsdalstindenin juurelta huipulle kestää noin 5-6 tuntia, ja valitsemaani reittiä pitkin ottaisi muutaman tunnin lisää. Aikaa huipulle menoon ja alastuloon kuluisi noin 8-10 h ja kello oli päätöstä tehtäessä 11.00 aamulla. Ja koska ollaan Inarin korkeudella, pimeä tulee ennen neljää. Shiiieeeet.
No, paskaako siinä, tein saman reissun kuin paria viikkoa aikaisemmin (kts. edellinen päivitys). Nousin noin 650 metriin, kääräisin skinit reppuun (ja tuuli niin maan perkeleesti) ja laskin parin tauon kera kauttaaltaan jääkoppuraista tunturia alas saakka. Hyvä reissu, ai että....

Vaikka tämä valittaminen on ihan mukavaa, ei retki nyt niin huono ollut. Näin vähän maisemia, en toki kuvannut, sain tuntumaa uusiin suksiin ja muutenkin kuva näistä skinnaushommista tromssan seudulla hahmottui. Ja jos ei muuta, niin kroppa ja pää sai hyvää reeniä hissikuilun ylös kiipeämisessä.

Ei tästä kyllä jyrkkyyttä näe mutta hissikuilu tässä siis

Rando-postaus hashtag selfie.

Eli mitä yllä kirjoitetusta pitäisi lukijan päätellä, on että Ruotsa tarvitsee auton. Heti. Ja uuta lunta.

Mutta se valittamisista. Vaikka ei olekaan sadellut, niin keli on pysynyt mukavasti poutaisen puolella. Koulussakin olen vähän käynyt pyörimässä ja joka päivä reenaamassa, joten mikäs tässä. Koulusta täytyy kyllä mainita norjalaisten käsitys kurssien määrästä. Miuta neuvottiin ettei kannata ottaa kuin kolme kurssia, joista jokainen on 10 op arvoinen, koska ei kuulemma kuormaa tulee liikaa. Suomessakin yliopisto-opiskelija-kaverit kertoivat että 10 op:n kurssi on aivan helvetin laaja.
No, miulla on siis kolme kurssia, ja viikossa kymmenen tuntia opetusta. KYMMENEN TUNTIA, MITÄ JUMALAUTA??!! Ma 2 h, ti vapaa, ke 2 h, to 2 h ja pe 4 h. Ja sitten kurssit kestää koko helvetin kevään. On taas, voi vitsit....  En näköjään saanut lopetettua tuota valittamista, pahoittelut kaikille.

Mutta nyt lupaan pysyä iloisissa asioissa ja olla valittamatta. Niin, toin tosiaan ne laskukamat tänne ja kämppä alkaa olla sisustettu suksilla, vaellushakulla, skineillä ja muulla gearilla.

Muah, uudet keihäät ja bläkkärin mustat pantterit nahkoina!

Gearit kuivumaa!

Ja heti piti käydä kamoja testaamassa kotikukkulalla (150 m.o.h)

Tänään tiistaina kävinkin sitten toista kertaa "topturilla". Kohteena oli Tromssan naapurisaari Kvalöia (norjalaisella ö:llä) ja siellä asutuksen tuntumassa sijaitseva Kjölen. Reitin lähtöpaikalle pääsi suoraan bussilla, joten olin toiveikas reissun suhteen.
Ja hyvä retkihän siitä tulikin. Kjölen on vain 760 m korkea, aakeetalaakeeta tunturia joten reissu kokonaisuudessaan kesti 3 tuntia. Ja oli kyllä leppoista hiihtelyä itsekseen asioita miettien. Lasku olikin sitten lähes tasamaahiihtoa ja lumi pelkkää jäätä. Mutta silti, kevään eka huiputus!!
Alla lisää reissusta kuvien muodossa.

Hyvä keli lähtee

Ja meno maistuu!

Soiniselleki löyty kukkula jossa se voi pyöritellä leijaansa!

Muutama porokii näky. Vähä jänskätti ku puukkokii oli repussa eikä lonkalla roikkumassa niinku normaalisti

Ja hyvä keli jatkui

Panoramaa huipulta

Vaikka lähes kaikki tekeminen on hyvässä porukassa hauskinta, on tuo itsekseen hiihtelu ihan mukavaa myös. Voi hiihdellä sitä vauhtia kun haluaa, tauot voi rytmittää niinkuin tykkää (ei sillä että olisi moitittavaa NaamaVirneessä-ryhmän toiminnassa), ja mikä parasta, tai pahinta, että on itse vastuussa itsestään.

Viikonloppuinen retki jäi tyngäksi osin siitäkin syystä, että vaikka olisin päässyt Tromsdalstindenin huipulle, niin vuorelta olisi pitänyt pitkää laaksoa pitkin päästä poiskin. Asutusta oli vasta viiden kilometrin päässä (josta olisi päässyt EHKÄ liftaamalla sivistyksen pariin), en ollut varma että vesi riittää iltaan asti, saati sitten eväät (naaa nigga), ja muutenkin olin jo epäilevä tuomas-moodissa matkan jatkumisen suhteen. Seikkailu olisi varmaan jatkunutkin, jos olisin ollut reissussa Lassin, Villen ja Janin kanssa (tai muiden kavereiden). Siinä olisi ollut monta päätä yhdessä pähkäilemässä että mitä tehdään... Oli pitkä matka, joo. Tuuli helvetisti, joo. Väsytti ja päätä särki, joo, mutta on sitä ennenkin ollut pitkä matka ja pää jumissa. Silti on kitkutettu eteenpäin ja päästy huipulle näiden äijien kanssa! Ja siis sieltä poiskin. Taitaa olla kuitenkin niin, että porukassa nuo vastoinkäymiset ja hankalat tilanteet voi helpommin kääntää voitoksi kuin yksin ollessaan. Ja onnistumisista on kyllä mukavampi nauttia porukassa!

Tänäänkin tuumailin hiihtäessäni, että olisi monta huippua jäänyt saavuttamatta, jos olisin itsekseni ollut liikenteessä. Ja pohdin myös, että kun on yksinään liikkeellä, niin: Kukaan ei tule auttamaan jos hajottaa polvensa tuolla jumalan selän takana; Kukaan ei tarjoa suklaapatukkaa jos voimat ja eväät on loppu, ja matkaa olisi vielä aivan helvetisti; Eikä kukaan ole tarjoutumassa tekemään latua syvässä lumessa, missä et enää jaksaisi könytä eteenpäin. Koita siinä sitten yksin mentäessä nauttia hiihdosta kun pään sisällä pyörii täydellä teholla excel-taulukot todennäköisyyksien ja riippuvuuksien suhteen.

No, tämä on kuitenkin tälläista harjoittelua helpoilla töppyröillä ja yksin hiihtely on miulle opettelua hiihtämään yksin ja tekemään ratkaisuja. Mutta odottelen kyllä kovasti laskukavereita sieltä etelän suunnalta!!

Viikonloppuna taas vuorille vähän elämän tarkoitusta pohdiskelemaan!

Pysykäähä hököllä!

- NaamaJussi

ps. Jäniskevennyksenä oman elämänsä vuorifilosofin kanamätöt. Jaksaa kelailla asioita. Ja hiihtää!

alla siis kananrintafileitä, päällä sipalii, valkosipalii, paprikaa ja kesäkurpistaa. Mausteita oikee kunnolla ja tunniksi uuniin. Avot.