maanantai 17. helmikuuta 2014

Eka tonninen!


Alkaa nää päivitykset enemmän ja enemmän kääntymään Ruotsan henkilökohtaisien urotöiden kuulutuspalstaksi, mutta mitäpäs sillä on väliä!

Koska eilen lauantaina, 15.2.2014 pääsin Tromsdalstindenin huipulle!!
Ensimmäinen yritys oli jo alkuun tuhoon tuomittu (kts. aikaisempi päivitys), mutta tarkan suunnitelman, reitinvalinnan ja rautaisen suorituskyvyn (hohhoh) ansiosta eilinen oli huiputus-päivä!

Viime viikolla mietin että millä helvetillä mie pääsen sille vuorelle ilman että lähestymiseen kuluu koko päivä. Aikani siinä pohdittuani heräsi idea, että mitä jos vuoren vastakkaiselta, eli idän puolelta lähtisi yrittämään. Kartta siis käteen ja hah, matkahan on puolta lyhyempi! Kartalla reitin alkupätkä vaikutti erittäin jyrkältä, mutta keskustan suksikaupan myyjä tiesi kertoa että "Det er ikke så bratt og vanskelig". Ja ei se sitten ollukaan.

Yliopiston kirjakaupassa Toptur i Troms-kirja käteen ja Tromsdalstindenistä kertova aukeama esiin. Ja kuinka ollakaan, myös idän puolelta oli reitti merkattuna, jes! Köyhänä opiskelijana otin tietenkin (hyvin arveluttavaa ja ei niin tyylikästä, tiedän) kuvan reitistä. Vielä yksi voitto sattui suunnitteluun kun bussitkin täsmäsi riittävän hyvin. Olisin 10.18 Nordbotn-nimisessä kylässä, josta voin aloittaa lähestymisen. Vähän myöhäinen kellon aika mutta silti riittävä.
Lisäjännitystä aiheutti kuitenkin paluumatka. Bussi lähtisi vasta klo 17.00 takaisin Tromssaan, ja jos olen oletettavasti kolmen aikaan alhaalla, niin odottelua on luvassa. Kuitenkin reippaana ajattelin että ikke så nöye, voin vaikka liftata takaisin jos niikseen tulee.

UP6:sta ylöspäin siis
Sinne se bussi sitten menee

Ukko siis bussiin, vaihto keskustassa ja matka jatkui kohti Nordbotnia. Noin vartin päästä olin perillä, ja bussipysäkiltä ei ollut onneksi kuin muutama sata metriä reitin lähtöpaikalle (minkä senkin olin tarkistanut ja mitannut kartalta, hah), joten ei tarvinnut raahata kamoja pitkin maanteitä.
Sukset jalkaan ja ylöspäin siis!

Aurinkokii paisto kirkkaasti joten oli kyllä MAHTAVAA!!
 Ja ylöspäin siis mentiin. Ei paljon taukoja pidelty ja korkeuserometrejä kertyi. noin 600 metrissä muuan Norski otti miut kiinni  ja vaihdettiin siinä pari sanaa. Kuulemma vain "aamupäivän pyrähdyksellä" liikkeellä, joopajoo. Kamat vimosen päälle Dynafittiä, joten äijä kai tosiaankin oli vain kuntolenkillä.

Lonely rider siinä. Tromsdalstinden taustalla
Ja se kolmas kuvattava maiseman ja kuvaajan itsensä jälkeen: Reppu.
Tapasin Norskin siis tasaisella ylängöllä noin 600 metrissä. Sanoin ukolle että "You can lead, I'll follow your tracks". Ja jälkien seuraamiseksi se sitte meni. Alussa olin että perkele, kyl mie sinnittelen perässä. Hyvinhän siinä sinniteltii ylängön tasaisella osuudella, mutta piru vie ku tuli ylämäki alkoi taas. Ei mitään jakoa. Ei niin mitään. Ukko vaa meni ku juna eikä Ruotsa siinä tahdissa kestänyt. Ois helikopteri saanu tulla hakemaan jos olisin yrittänyt jatkaa samaa vauhtia.
Siinä vaiheessa oli vielä takki päällä. Ja sitä soijan määrää. Ei järkeä, ei niin mitään. Eli kylmästi tauon paikka, takki reppuun, piiitkä vesihörppy, pari dumlea suuhun ja hengityksen tasaus. Ei tässä nyt niin huippukunnossa vielä olla näköjään.
Mutta, seurailin tovin ukon jälkiä ja kas kummaa, aikaa alhaalta lähdöstä on menny vähän yli kaksi tuntia ja olen jo lähes huipulla. Tai no en vielä, puuttuu vielä 200 verttimetriä, mutta kuitekin. Olin siis tullut lähes 1000 verttimetriä kahteen tuntiin, ei huono ollenkaan. Normaalisti NaVin kanssa on mennyt koko päivä lähestymiseen, tai ainakin melkein.... Edellisillä reissuilla on pidetty ainakin yksi pidempi tauko ja muutama lyhyt ennen huipulle pääsyä joten siinä se syy. Tällä reissulla pidin kunnon tauon vasta ylhäällä topissa, yksi tankin tyhjennys ja muutamat vesihuikat matkalla. Hämmästelin kuitenkin että jaksoin ilman suurempia taukoja...
Siinä tuhannessa metrissä Norski lähti alas päin ja itse suuntasin katseeni huippua kohti. Lunta ei ollut....
Lumi, tosiaan se lumi. Lähes pelkkää kovaa koppuraa koko matka. Vuutamaa pehmeetä paikkaa lukuun ottamatta vain koppuraa.... Matka huipulle oli hyvinkin jyrkkä, eikä sillä lumella skinnaus olisi onnistunut.
Jätin siis sukset siihen, laitoin jääraudat kiinni ja lähdin tarpomaan ylöspäin.
Ja matkan lopussa kävi klassiset. Saavutan "huipun", ja huomaan että oikealle, korkeammalle huipulle on vielä jokunen sata metriä matkaa harjannetta pitkin. Shiiieeeet.... Klassinen moka odottaa että "tuo on se huippu minkä olen alhaalta nähnyt". No, ei siinä mitään, helppoa kävelyä harjanteella ja pääsin kuin pääsinkin huipulle!
Eli ensimmäinen yli 1000 m töppyrä soolona (tai lasketaanko tuoreiden jälkien seuranta sooloksi), jiiihaaa!
ok keli edelleen, tuuli vaan aivan helvetisti
Huippupostaus #selfie
Ja siellä oltiin ja tuuli ihan perkeleesti taas. Rupes vaihteeksi ärsyttämään...
Mutta, miuta oli seurannut eräs ikäiseni norjalainen huipulle saakka. Äijällä ei ollut suksia mukanaan, oli vain haikilla niin sanotusti. Aikamme turistiin ja pidettiin taukoa, ja kerroin, vähän vihjailevasti tietenkin, että kyytini on hyvin epävarma takaisin päin. Reippaana norskina äijä tarjosi kyytiä takaisin Tromssaan. Aikani mietin että mitähän tästä tulee kun tolla ei oo suksia, miulla on sukset, eikä miulla oo paluureitistä mitään hajua.
Mutta koska tämä on seikkailu ja olen yksin liikkeelle, niin thottakhai otin tarjotun kyydin vastaan.
Laskeuduttuamme tuhanteen metriin suksieni luo, norski kertoi, että meidän täytyy kiertää ylängöllä erään töppyrän yli etelää kohti, jotta voimme laskeutua turvallisesti Tromsdaleniin (laakso joka johtaa Tromssaa kohti). Mietin taas että voi helvetti sinne on matkaa ja kello on jo vaikka mitä.
Laskeutumista oli vielä jonkin matkaa vuorelta ylängölle, lumi kantoi erittäin hyvin ja kohta olisi taas nousua luvassa, joten en jaksanut laittaa edes suksia jalkaan. Sukset siis reppuun ja jääraudat jalassa alaspäin.
Tuuli edelleen helvetisti eikä miulla ollut enää yhtään hauskaa. Reissu alkoi muuttua selviytymiseksi. Ei tiedä mitähän norski ajatteli suomalaisista kun äkkiä olin hyvin hiljainen, hehe. Ei siinä tuulessa varsinaisesti ollut mitään, mutta sukset ottavat tuulipinta-alaa aika hyvin, ja koko matkan jouduin liikkumaan lievästi vasemmalle kallellaan, tuulta vasten. Selkä alkoi vähän jo huutaa ojennusta....
Pääsimme ylängön yli ja töppyrälle yllättävän nopeasti, ja oli aika laittaa sukset jalkaan. Suklaata ja vettä naamariin, niin johan miestä taas kiinnosti seikkailut. Reitistä miulla ei vieläkään ollut hajua, mutta norski sanoi että tästä jo pääsee. Karttakin kertoi että tässä ei ole niin jyrkkää, joten inne vaa.

Siel mie olin, hohoo!
Hämärä alkoi laskeutumaan hyvää vauhtia, joten oli vähän jänää laskea kun ei enää pinnan muotoja havainnut niin hyvin. Laakson yläpäähän päästiin kuitenkin hyvin, eikä miun tarvinnut norskia ootella kuin tankin tyhjennyksen verran. Laakson yläpäästä olikin sitten hiihtolatu alas, aina äijän autolle saakka. Lähin laskemaan, ja norski juoksi perässä. Autollekin pääsin, eikä taaskaan tarvinnut kauaa ootella, kun norski olikin reippaana poikana juossut koko viisi km hiihtolatua perässäni. Perusäijä.....

Norski heitti miut siis keskustaan. Otin bussin kämpille, korkkasin afterski-colan bussissa, ja ai että.... MAHTAVA REISSU!!


2 kommenttia:

  1. Heh. Paikallisten peesiin on turha yrittää. Keväämmällä, ehkä pysyy peesissä. Todennäköisesti kuitenkaan ei :D

    VastaaPoista