tiistai 19. toukokuuta 2015

Elledalen Basecamp. Kertomus siitä, miten huolet ja arki unohtuvat.

Moi!

Lyngenin seikkailuretkestä alkaa olla jo jokunen viikko aikaa, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, taas kerran.... *itseään häpeävä hymiö* Tässä tulee taas aika pitkä teksti, mutta ei se laatu vaan se määrä! Vai miten se oli..? Pitemmittä kirjoitt.. kirjoittelemit...., hitto, siis kirjoitteluitta (noin se meni!), nauttikaa lukuhetkestä!

Langdalstindane iltavalaistuksessa
Lyngen vei sydämeni. Taas. Jumalauta se paikka on HIENO!!!!! Mielessä pyörii muistoja viime keväältä, kun ajella höyläilin ihan urakalla vuonojen rantateitä. Oli se hienoa aikaa. Melko tasan vuosihan siitä nyt on. Ja nyt taas siellä vuonojen ja vuorien luvatussa maassa. Tutut vuoret nousevat korkeuksiin Lakselvbuktin laaksosta, samat tien epätasaisuudet, sama meren ja vuoriston tuoksu. Ja se keväinen auringon paiste. Näitä ei vain voita mikään. Piste.
Meillä oli viisi päivää varattuna sankaritekoihin. Saimme huiputettua kaksi uutta töppyrää, ja meininki oli jo liian hyvää ollakseen totta. No, tottahan se oli, koska kaiken siistin vastapainoksi lumi oli hyvinkin betonista. Mutta eipä haitannut!! Meidän oli tarkoitus lähteä vasta sunnuntaina kotiin, mutta perjantaina mäkipäivän jälkeen todettiin, että nyt on saatu maha täyteen. Enempää ei tarvitse seikkailla. Lähdimme siis lauantaina jo Suomeen päin. Jälleen Lyngenistä palasi onnellinen mutta positiivisesti synkistelevä Ruotsa. Pitää tietenkin aina jättää nälkää seuraavaan reissuun, mutta nyt nälkää jäi vähän liikaa. SITÄ REISSUKRAPULAN MÄÄRÄÄ!!!
Ja edelleen se on päällä. Mikään tässä siviilielämässä ei oikein vielä napostele, ruokaa ei jaksaisi tehdä, etelässä asumisessa ei ole järkeä. Voisiko sen mökin nyt vain ostaa/vuokrata Lyngenistä? Pääsisikö Magic Mountain Lodgelle tiskaamaan ja kaatamaan kaljaa ensi kevääksi? Millä mie voisin irroittautua oikeasta työnteosta ja viettää kolme kuukautta seikkailuhommissa? Sellaisten, elämää suurempien asioiden kanssa tässä painiskellaan. Mutta ehkä synkkyys helpottaa viikon parin päästä....
Kun sitä jo vähän unohti, kuinka kivaa randohomma on, ja kuinka kivaa telttailu on, oli ehkä virhe lähteä vappuviikoksi Lyngeniin telttailemaan. Laskuhommat oli jo ehtinyt ottamaan paikkansa nääh-lokerossa, ja oli toiminnan täytteistä viikonloppuna juuri ennen lähtöä, joten mäkihommat eivät yllättäen taas napostelleet niin paljon.
Sitten me Rahikaisen kanssa lähdettiin Tampereelta huristelemaan kohti Sodankylää, josta seuraavana päivänä Salosen autolla kohti Lyngeniä. Päivä-pari meni totutellessa, mutta sitten seikkailumieli alkoi heräilemään Ruotsan päässä. Ja alkukappaleen mukaisesti, olihan se aika mahtava reissu. Ei voi oikein muuta sanoa.
Seikkailijat koossa ja matkalla!

Eväät onnn.

Kamojen räjäytys
No mitä me siellä sitten tehtiin? No, Sunnuntai-iltapäivällä lähdettiin siis Rahikaisen kanssa Tampereelta kohti Sodankylää ja blaa. Maanantai-iltapäivällä oltiin perillä pelipaikoilla Lakselvbuktissa, Lyngenin Eteläosan länsipuolella. Djupenin hiekkamontulla (lukijoille tuttu paikka viimekevään julkaisuista) auton räjäytys, kamavälppäys ja ahkion vetoon. Kohde valikoitui Ellendaleniksi (jälleen lukijoille tuttu paikka), ja sinne me sitten lähdettiin basecampia pystyttämään.

Skinnaus sujui yllättävän kivasti kelkkalatua mukaillen, mutta saakelinkaakeli kun päästiin viettävällä rinteellä olevalle tunturikoivuvyöhykkeelle. Lumi oli hyvinkin jäistä, rinne oli tosiaan viettävä ja pulkka suhteellisen painava. Arvaahan sen miten siinä käy. Tosin tiedostimme sen ja olimme varautuneet koivuvyöhykkeen läpi taistelemiseen. Pulkkia ei ollut nimittäin suunniteltu fysiikan lakeja rikkoviksi (harmi kyllä). Eihän ne siis kestäneet ollenkaan linjallaan, vaan pyrkivät jatkuvasti valumaan alamäkeen, rinteen suuntaisiksi. Sekös oli kivaa taistelua tiheässä metikössä. Selvittiin kuitenkin, kun kiipeilykilkkeitä oli käsien ulottuvilla. Slingit kiinni pulkkien periin ja niin siinä mentiin possujunassa koko porukka. Koivuvyöhyke selätettiin ja seuraavaksi oli vuorossa telttapaikan etsintä. Seikkailijoilla oli hieman epäselvyyksiä valitun alueen suhteen, mutta Salone armeijan miehenä bongasi pulkanvetäjä-muuleille hienon leiripaikan siirtolohkareen juurelta Ellendaltindenin ja Lakselvtindanen jäätikköserakin väliseltä linjalta (ymmärsiköhän kaikki nyt varmasti kohdan...?). Päätettiin perustaa leirille sinne, voihan sieltä poiskin lähteä seuraavana päivänä. Eipä lähetty. Lohkareesta tuli meidän kotikivi koko reissun ajaksi. Nuo siirtolohkareet ovat muutenkin kivoja leiripaikkoja. Murkula suojaa tuulelta, murkulan eteen on yleensä muodostunut lumivalli tuulen tuivertaessa (ja näiden väliin on yleensä syntynyt luonnostaan hyvä telttapaikka), ja lisäksi murkulaa vasten tai murkulalle saa kamoja viriteltyä aika kivasti!

Muulit liikkeellä. Ohjastajana toimi kuvaaja-Salonen
Leiriä kasailtiin pimenevässä illassa. Oli nälkä, oli väsy. Oltiin pestattu Salone meille kokiksi, joten mies otti ruokapuolen hoitaakseen Rahikaisen ja Ruotsan keskittyessä kaksi kättä ja selkäydin-hommiin, eli lumitöihin. Toki telttapohjan liippaukseen vaadittiin vähän järkeäkin, mutta kuitenkin. Tuli lunta luotua taas kuutio, pari. Ruoka naamaan, iltatoimiin ja unille. Oli kyllä aaaaika jees isin pikku kakkapökäleiden suhjataa pehmeääkin pehmeämpiin väkisinmakuupusseihin tietäen ettei aamulla ole kiirettä mihinkään. Unet olivat nimittäin muutamana yönä ennen reissua jääneet aika vähäisiksi.
Basecamp. Ihmetellää ku jiätikkö puotti kamaa taas alas.

Noin. Teltassa

Makuupusseissa on kiva kölliä!
Eka päivä menikin vähän opetellessa että mites näiden lankkujen kanssa toimittiinkaan. Ruotsalla ei nimittäin ollut ollut suksia jalassa kertaakaan sitten toukokuun 2014, ja Rahikaisellakin vain kerran. Salone oli siis se kokenein kettu tällä haavaa, mutta nopeasti homman nimi palautui päähän ja lihaksiin. Saatiinkiin oikein kunnon hyvän mielen reissu heti alkuun kun valittiin skinnausreitti vähän väärin. Melko kaltevaa, jäistä rinnettä on suhteellisen ikävä yrittää nousta skinnaten, se tuli todistetuksi. Kävimme siis vähän katselemassa Steinsdalbreen-nimistä jäätikköä, mutta keli oli yllättäen norjalaista puolipilvistä, joten eipä ollut hirveästi kateltavaa. Toki jäätiköt on aina siistejä, muuuutta kumminkin. Tuuli kovaa, oli pilvistä. Ei aihetta urotekoihin.
Mukava lasku kuitenkin takaisin leiriin, eipä siinä. Basecmp-hommat alkoivat onnistumaan, Salonen keitteli mitä mahtavimmat pöperöt (kuivattua perunasipulisekotusta ja kuivattua jauhelihaa kattilaan ja porisemaan; uusi hitti!). Se päivällinen näytti suunnan loppureissun ruokailutoimituksille. Salone keittää siis kolmen litran kattilan täyteen erinäköistä seikkailijamättöä, ja se koko kattilallinen jaetaan kolmen seikkailijan kesken. Eli ruokaa on noin litra/naama. Eli kilo. Eli.... Aika paljo? Ja silti Ruotsa kotiin päästyään sai kuulla laihtuneensa... Seikkailu on erikoishommaa....
 Telttailu hyvässä kelissä on muutenkin aika siisti juttu! Tällä kertaa meillä oli messiteltta mukana (olin sen päättänyt viime keväänä), ja se oli hyvä se. Ja kahdella bensakeittimellä sellanen tiipii lämpiää aika kivasti! Ja nimenomaan niiden keittimien kannattaa noissa lämpötiloissa olla juuri bensatoimisia. On tehoo, on lämpöö ja on nopeutta. Toimii! Ylipäätänsä kaksi bensakeitintä on vielä parempi juttu kuin yksi, mikäli vettä täytyy sulattaa lumesta. Keittiötyöt pyörii, kun toinen keitin sulattaa juomavettä ja toisella valmistetaan ruoka.  Sitä vettä kuitenkin kuluu päivässä noin 4-5 litraa/naama joten saa siinä lunta sulatella. Yksi hyvä juttu on että mukana on ainakin kolmen litran vetoinen kattila. Kolme ukkoa syö nimittäin aika paljon, kuten ylempänä mainittiin, ja sitä ruokaa on hyvä tehdä kerralla riittävä määrä. Mikään ei ärsytä niin paljon kun pihistely ja säästely ruoan suhteen.
Ruokahommissa

Kolmen litran kattila täynnä energiaa!
Basecampimme
Seuraava päivä olikin sankaritekojen päivä. Ruotsa ja Rahikainen olivat suunnittelleet Imagaisi-vuoren valloittamista ja viime talvena, mutta norjalainen puolipilvinen ja pari lumivyöryä teki ne aikeet tyhjiksi. Nyt sitten kuitenkin päästäisiin yrittämään. Ja vielä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Imagaisillehan menee kaksi pääreittiä: Steindalsbreen-jäätikön kautta, tai sitten suoraan Ellendalenista nousevaa luoteiskurua pitkin. Ape Majava oli suositellut kyseistä kurua, joten mehän valittiin sitten se. Nousureitti oli joissain kohdissa vähän jygä, mutta eipä ollut suoranaisia vaikeuksia missään kohdassa. Pari jännää kohtaa kurussa on, kun kaksi muuta kurua yhtyvät pääkuruun, joten sieltä voi hyvällä tuurilla saada jotain niskaansa. Pari kolme laajempaa kenttää löytyy kurun keskivaiheilta alaosaan saakka, joten tarkkana saa olla lumien kanssa. Kuitenkin kurussa on hyvin suojapaikkoja odotteluun ja mahdolliseen tauonpitoon, joten sinällään nousu on siis kaiken kaikkiaan aika helppo. Lumi oli kiva ja pysyi seinällä, jopa betonin omaisesti, joten mikäs siinä oli jäärautaa potkiessa mäen kylkeen.

Kuvan vasemmalla puolella (tai keskellä?) Imagaisi. Kurumme oli huipusta vähän oikealle
Tauon paikka
Kurun keskivaiheilla


Rahikainen lähes kurun huipulla
Imagaisin huippu on "Gaisi", eli "Plateu (tms)", eli suuri, laakean kukkulan omainen. Ei mitään terävää vuorenhuippua siis. Maisemat toki olivat hienot, ja Steindalsbreenin jäätikkö oli aika magian näköinen ylhäältä katseltuna. Aikamme teimme tutkimusmatkaa laakeaa muutaman sadan metrin levyistä huippua kiertäen. Evästauko, sometukset (kenttää löytyi yllättäen vasta 1500 metristä), ja auringosta nauttimista. Oli aika hienoa. Lasku alas olikin sitten enemmän tai vähemmän jäällä/betonilla selviytymistä, mutta ei onneksi hakkuja tarvittu hätäpysäytyksen varalle. Sen verran pehmeitä paikkoja löytyi. Hieno reissu silti kaikin puolin, ja Imagaisin luoteiskuru on kaiken kaikkiaan todella hienon näköinen mäki, ja hyvällä lumella äärimmäisen hyvä laskukohde (Mikäli vaikka Ellendaltindenin "pilkekurussa", eli länsikurussa, on ruuhkaa). Taas leiritoimet, litra (eli noin kilo) ruokaa naamariin ja unille.


Pojat nousemassa. Imbodentindenin itäpuolen reitti taustalla
Landalstindanen massiivia ihmettelemässä
Tutkimusmatka plateulla vielä jatkuu

Ja oikealla huipulla
#Huippuselfie. Hanska moikkaa taustalla

Kurulainen vielä jälkeenpäin kuvattuna (kääntyy siis oikealle)

Rahikaisen pajalla tänään: Vääntynyt kannan korotusrauta. Työkaluina kiviä ja lettereitä x2
Seuraavan päivän kohteena oli Imbodentinden, yksi Lakselvtindanen massiivin kolmesta yli 1500-metrisestä vuoresta. Imbodentinden on ollut Ruotsan tikkilistalla pitkään, joten nyt sitäkin pääsee yrkkäämään. Herättiin jostain käsittämättömästä syystä vasta yhdeksän aikaan. Toki Rahikainen olisi halunnut herätä jo viiden aikaan tai herra ties kuinka aikaiseen, mutta päätettiin nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. No, sisäinen kello herätti minuuttia vaille yhdeksän, joten päivä saattoi alkaa. Tosin olisi pitänyt uskoa Rahikaista, koska yhdeksän aikaan herääminen aiheutti jälkeen päin paljon synkkyyttä ja muuta ikävää. Mutta siitä lisää kohta.
Lykkiminen alkoi vasta vähän ennen kahtatoista. Kirkonkellon puutteessa Lakselvtindanen "Taivaallisen Rauhan Aukio"-nimisen jäätikön serakit (jäätikön ulkonevat "roikkuvat" reunat) yläpuolellamme ilmoittivat kellon olevan kaksitoista rymäyttämällä hyvän kasan jäätä alas. Jäätikkö oli sinänsä hauska, että kolme päivää putkeen serakeista lohkesi jäätä kunnon jylyn säestämänä kello 11.50-12.10 välisenä aikana. Matkasta ei sen ihmeempää, muutakuin että oli aika kuuma. Aurinko paistella grillaili ukkoja ihan huolella. Lumi oli erittäin tiiviisti pakkautunutta rinteissä, joten parin "kuoleman kentän" ylitys ei ollut ihan niin pelko pyllyssä-etenemistä. Lyhyempi reitti huipulle menisi juuri yhden serakki-rykelmän alta, joten myö mentiin reippaina poikina hieman pidemmän kaavan kautta. Ylempänä katseltiin että joku porukka nousee sitä lyhyempää reittiä, ja tietenkin saavuttaa sitten meitä. Alas laskiessa lyhyemmän reitin varrelle serakit olivat vähän pudotelleet tavaraa alas, joten ei se pidempi reitti haitannut yhtään.

Aamukahvit
Serakki ilmoittaa iltatoimien alkamisesta
Imbodentindenin itäpuolen nousureitti tarjoili tosiaan melkoisia kuoleman kenttiä. Näillä tarkoitan isoja, laajoja, kumpumaisia ja jyrkkiäkin vuoren rinteitä. Juuri sellaisista paikoista yleensä lumivyöryt laukeavat, ja ja opaskirjoissakin reitin vaarallisuudesta oltiin mainittu. Kevät ja lämpö olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja lumi oli lujasti kiinni alustassaan. Liikuimme vielä varmuuden vuoksi vanhojen valumajälkiä seuraillen, vaikka eipä niidenkään paikallaan pysymisestä voi mennä takuuseen. Joka tapauksessa, lumet kestivät seinillä, ja selvisimme reitin vaikeimmista ja vaarallisimmista osuuksista kunnialla. Itäpuolen yläosassa, noin 1400 metristä alkaa mukava kuru Goverdalenin puoleiselle jäätikölle. Nousureitti Imbodenille meni tuon kurun alkuosan kautta, ja siitä me saimme laskumme parhaat lumet. Sen viisi käännöstä siis. Ehdottomasti Kokeilun arvoinen paikka se kuru, jos vain lumi on hyvää. Saisi siitäkin hienon seikkailun.
Toppiin me sitten päästiin, ja ai että. Lakselvtindanen Taivaallisen Rauhan Aukio-jäätikkö on kyllä U-P-E-A. Mielettömän hieno paikka. Piiiiitkä tauko, sometus ja hengaus topissa, ja alaslasku saattoi alkaa. Keskipäivällä aurinko oli sulattanut alastuloreitin mukavaksi firniksi, jota olisi ollut kiva ajella menemään, mutta alastuloreitti meni varjoon iltapäivällä. Tasaisen varmaa jäätä oli siis suoritettava se 1300 korkeuserometriä. Eipä silti, viimeiset käännökset saimme tehdä auringossa, joten firnillekin päästiin, onneksi!
Vielä kuva Big Benistämme

Lämmintä on

Kohti ekaa kuoleman kenttää

Eka takana, kaksi vielä jälellä
Vähän jännitti avata latua

Ja viimeinen pätkä ennen kurunnousua

Koilliskurun lähtö. Olisi ollut aika kiva, mutta jouduttiin koukkaamaan alempana oikealla olevalle harjanteelle
Ja nyt se synkkyys ja pahan mielen aiheuttaja: Keli oli aurinkoinen, ilma oli lämmin, lumi kesti seinillä, ukoilla oli energiaa. Kiipesimme vain yhdelle vuorelle, kun sen lisäksi OLISIMME VOINEET KIIVETÄ MYÖS KAHDELLE MUULLE LAKSELVTINDANEN HUIPULLE!! Vitti vieköön että korpesi. Ne kaksi muuta ovat siis Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Matkaa olisi voinut aivan hyvin jatkaa jäätikön poikki noiden kahden muun huipun luokse, mutta ei. Kukaan ei tajunnut edes siellä ylhäällä sitä. Ei me kyllä oltaisi sitä oikein voitu tehdäkään, koska meillä ei ollut mukana riittävää määrää vettä, evästä tai aikaa. Olisi siis voinut herätä klo 05.30, ottaa kuumaa vettä termarissa mukaan sekä ylimääräisen vesipullon. Yksi lisää vain vesi -ruoka-annos (tai kaksi), muutama suklaapatukka lisää ja eikun ylöspäin. Huipuilla käyminen ei olisi ollut temppu eikä mikään kun resurssit olisivat olleet kunnossa. Mutta kun ei. Ei edes ajatusta suotu sille seikkailulle. Vittiläine mikä retki siitä oltaisiin saatu. Ja siitä mie oon haaveillu aaaaaika pitkään. Käydä kaikilla Lakselvtindanen massiivin huipuilla saman päivän aikana. No.... Korpee vieläkin. Mutta on hyvä jättää nälkää. Taas kerran.
Siellä ne olisi. Tomastinden ja Store Lakselvtinden. Ja mikä keli. Ja myö ei tajuttu.
Ja Vapun aaton päivällinen valmistumassa.
Seuraava päivä oli sitten Ellendaltindenin vuoro. Siitäpä ei nyt kerrottavaa ole niin paljon, mutta kerronpa jotain kuitenkin. Ajatus oli nousta koillispuolen kurua ylös, tsekkailla lumi, ja mikäli lumi on tyhmää sillä kertaa, lasketaan vastakkainen puoli, eli pilkekuru alas. No näin kävikin, mutta eipä se herkkua ollut pilkekurun puolellakaan. Jäistä, jäistä ja jäistä. Tuo koilliskurun nousu oli kuitenkin ihan ok, rappusten potkimista, puuskuttamista, jännäämistä ja muuta. Tuttu juttu. Lumi oli pehmeää ja silleen, mutta erikoiskerros höttölunta ja muuta gagia ei ollut niin kiva  laskun kannalta, joten siksi valittiin tuo pilkekuru sitten. Tiedettiin ettei pilkekuru ainakaan räjähdä kerralla alas, jäässä kun on, ja jos se aurinko olisi vähän pehmittännyt jäistä seinää. Tullaan ainakin hengissä alas jos ei muuta.
Oli vähä jygääkin

On tuolta vaan komeet maisemat!

Rahikaisella on kivaa!
Ja alespäi
Rahikaisella oli vielä virtaa sen verran että hää lähti sooloretkelle Ellendalenin perällä olevaan satulaan (josta pääsee siis Steindalsbreenin jäätikölle). Jos sieltä saisi laskettavaa. No, aurinko meni pilveen, näkyvyys oli -100, ja lumi oli jäistä. Myö Salosen kaa ei hannareina lähdetty ton pilvisyyden takia ollenkaan. Lumestahan ei tiedetty oikein midii. No, kuraahan se lasku oli mutta kuulemma oli silti kivaa hiihdellä itteksee. Sai mietiskellä kaikennäköistä ja tehdä ite päätökset. Sekin on kivaa joskus, vaikka porukassa on loppujen lopuksi kivempi mennä. On se Rahikainen silti hurja ku lähti vielä iltarandolle!

Salone huilaa

Ruotsa vähä kuuraa itseään.
Sen päivän iltana sitten tuumittiin, että lähes kaikki laskuhommat on tehty mitä haluttiinkin, maha on niin sanotusti täynnä, joten voisi sitä lähteä kotia päin. Eli: Meidän pilottiseikkailu hiihtää ahkioiden kanssa laakson perukoille, perustaa sinne leiri, seikkailla ympäriinsä ja nauttia sitä kautta elämästä, onnistui yli odotusten. Vesihuolto arvelutti, mutta onneksi meillä oli Salone matkassa. Äijä piti huolen että ruokahuolto toimi, fasiliteetit oli kunnossa, ja että hommat leirissä muutenkin pelasivat. Lumella me siellä kuurailimme itseämme sen lähes viiden päivän aikana, ja rupesihan se tukkakin jo pysymään itsestään pystyssä. Olisi se kiva kyllä suihkuunkin mennä. Lähimmälle auki olevalle purollekin oli jonkin matkaa, joten ei viitsinyt (ei ollut vielä tarvetta, emme pökertyneet toistemme tuoksuista teltassa) lähteä sinne saakka pesulle. Joka tapauksessa, lämmin suihku alkoi olla aika kiva juttu, ruokakin alkoi loppumaan, joten kyllähän sitä pois jo joutaisi. Ja tuumasta toimeen, lauantaina pakattiin kamat, hiihdettiin autolle, ja lähdettiin ajelemaan kohti Sodankylää. Siellä nukuttiin Rahikaisen kanssa yksi yö, ja seuraavana päivänä ajeltiin etelään päin. Reissu alkoi olla paketissa.
Ellendaltinden ja Pilkekuru jäi taas taakse.

Hengissä perillä
Ja mitä siitä jäi käteen? No aika hitoksee juttuja. Kaikkea ei saa tulostettua tähänkään tekstiin (vaikkakin sitä paljon taas tuli), mutta kuitenkin. Edelleen, telttailu kannattaa, Lyngen kannattaa, randohommat kannattaa. Hieno laji vielä hienommassa ympäristössä.
Ja sinne se sydän jäi. Taas. Haikein mielin sitä pois päin hiihdellessä kääntyi katsomaan laakson keskellä kohoavaa Ellendaltindeniä. Kaikki lomauttamisen huolet, rahahuolet ynnä muut arkiset päänvaivat olivat unohduksissa viikon verran. Mitenhän sitä ensi kaudella irroittautuisi vaikka edes kuukaudeksi arjesta ja suuntaisi auton keulan kohti paikkaa, jossa edelleenkin on aika monta urotekoa tekemättä ja vuorta valloittamatta. Jos sitä vaikka ensi syksynä taas pääsisi. Katsotaan....

- Ruotsa, Rahikaine ja Salone


torstai 23. huhtikuuta 2015

Muistojen syövereitä ja kevään tuloa


Tarkkasilmäisimmät ovat kaiketi huomanneet että ollaan tultu takaisin reissusta. Ja paluu oli melko tarkkaan kaksi kuukautta sitten. Tässä on taas ollut vähän kaikkea, eikä ole päässyt paneutumaan kirjoittamisen pariin, mutta jos sitten nyt saisi jotain.

Etelä-Amerikan reissusta alkaa olla aika tovi siis kulunut, mutta nostan tässä omasta mielestäni kivoimmat jutut esiin, noin niinkuin muistelemisen vuoksi. Hieno reissuhan meillä Lehtiksen kanssa oli. Kuitenkin matka on jäänyt hieman "sivuun" ainakin omassa päässäni, ja sai tässä oikein kaivelemalla kaivella muistiaan jotta tekstiä syntyisi. Erikoista sinänsä, ei esimerkiksi Tromssan kevättä tarvitse kaivella samalla tavalla, vaikka siitäkin on jo vuosi aikaa. Toki olen enemmän talvi- ja hiihtoihminen, mutta silti. Jännää...

No, tässä kun alkaa kirjoittelemaan, niin muistuuhan sitä kivoja juttuja mieleen, eikä se reissu nyt niin unohduksissa ole. Olihan nyt Key Westissä tosi siistiä, Baños oli kiva mesta, samoin Buenos Aires. Kuitenkin se surffielämä Ecuadorin Olónissa, ruotsalaisen Benjaminin ja Antin kanssa oleilu, riippumattomeiningit, itse surffaus, Olónin pienen pieni kylä. Se oli elämää se. Sitä jäi kaipaamaan, edelleenkin (Olónin olen tuonut esille lähes joka julkaisussa, höhö).
Ja, päästiinhän sitä uimaan, laskentatavasta riippuen, kahdessa tai kolmessa valtameressä. Onhan sekin jo jotain. Caribian meri, Tyyni Valtameri sekä Atlantti. Aika hyvä nippu. Tosin jos Caribian merta ei lasketa valtamereksi niin ei sitten, Etelä-Amerikan molemmilla rannikoilla uiminen on kuitenkin aika kova juttu mielestäni. Käytiinhän me myös viiden tuhannen metrin korkeudessa Ecuadorissa. Ja palattiin vielä kertomaan siitä. Höhö. Hienoa sekin.
Uruguayssa oli myös aika hyvä meininki, ja nautittiinhan me siellä olostamme. Knutin kanssa hengaus, isot majatalot isoine keittiöineen, Cabo Polonion kaikkialle tunkeutuva hiekka sekä kännykkäsekoilut, kivoja muistoja. Kannatti sinnekin mennä, ja pelkkien päiväreppujen kanssa. Ihan hyvin pärjättiin.
Buenos Airesissa oleminen oli aika kivaa hommaa myös, yhdessä maailman kuuluisimmista metropoleista, ja me oltiin siellä yllättävän pitkään, melkein viikko. Jälkeenpäin mietittynä aika kova juttu tuo BA, vaikkei siellä ollessa se ollut "niin" ihmeellistä. Hieno kaupunki, iso kuin perkele, huonot shoppailut (sallan mielestä). Hyvä meininki siis. Lienee kuitenkin turhaa kertoilla enää Buenos Airesista sen kummempaa, "some-ikkuna" on jo aikaa sitten mennyt kiinni. Tangottiin, hengattiin ja lähettiin takaisin Suomeen. Siinäpä se. Muutama kuva kuitenkin vielä muistojen virkistykseksi:

Aika huima nyky-arkkutango bändi.
Tangoshow menossa Milongassa
Vakiovaruste Argentiinassa. Ja Maté-muki SaiPan väreissä
Matkustamon tunnelmaa
Iiihanaa palata Suomeen....
Parin kuukauden seikkailu Etelä-Amerikassa on siis jäänyt taakse. Kestettiin Lehtiksen kanssa kavereina koko reissu ja tultiin samassa koneessa takaisin. Se on hyvä. Meitä ei ryöstetty, ei saatu turpaan, ei ollut kuumotuksia. Sekin hyvä. Rahat riitti. Ainakin Lehtiksellä. Taas hyvä. Kaiken kaikkiaan siis erittäin onnistunut "ensimmäinen" itsenäinen matka toiselle mantereelle, ainakin Ruotsalla. Espanjan kieli alkoi tarttumaan aika hyvin, aloin noin kuukauden jälkeen ymmärtämään mistä puhutaan ja miten ravintolassa tilataan ruokaa. Aika hyvä. Lehtis toki osasi jo espanjaa joten pärjättiin aika kivasti. Chilen ja argentiinan espanja oli jo aika vaikeeta tajuta, mutta pärjättiin me sielläkin.
Aikaisempin julkaisujen perusteella nuo teollistuneet maat, Chile ja Argentiina eivät oikein natsanneet reissuumme. Toki Uruguy on myös teollistunut maa, mutta vähän eri kuitenkin kuin nuo kaksi muuta. Rannikko, päiväreppuhommat, suomalaiset kontaktit. Eri juttu siis. Argentiinassa oli toki Buenos Aires, joka oli tietenkin tooosi kiva paikka. Muuten kannattaa ehkä suunnistaa Patagoniaan, mikäli Argentiinaan menee. Ja sama koskee kaiketi Chileäkin. Ota suunta pohjoiseen tai etelään, älä keskiosaan.
Ei-teollistuneet maat, Ecuador, Columbia, Bolivia, Peru. Sinne gaig vaa! Siellä on kivaa, siellä on halpaa, siellä on ihmisen hyvä olla!


Ja mitäs sitten? Yksi sana. Se sana, josta jotkut ovat kuulleet jo kyllästymiseen asti, ja jotkut haluavat kuulla aina uudestaan.

Se on tietenkin LYNGEN.

Vappu jo kolkuttelee ovia, ja vappua vietetään kevätseikkaillen Lyngenissä. Se on magiaa se. Muukkosen seikkailuista innostuneina (ja itsekin vähän hommaa jo testailleina) otetaan ahkiot mukaan ja hiihdellään johonkin laakson pohjukkaan leireilemään. Sieltä sitten voisi löytyä seikkailuja oikein kunnolla. Laaksoa ei olla vielä päätetty, mutta Lakselvbuktin alueella ollaan joka tapauksessa. Tätä on odotettu oikeastaan kesästä lähtien, ja nyt homma alkaa olla likellä. Aika siistiä.

Blogikin heräilee tämän seikkailun ohella, joten olkaapa hököllä!

- NaamaJussi

perjantai 27. helmikuuta 2015

Päiväreppu-reissulla Uruguayssa

Buenos Aires mereltä käsin
 Noooh, nytpä täällä kirjoitellaan taas. Radiohiljaisuutta on kestänyt, koska yhdeksän päivää Uruguayssa, tuossa Etelä-Amerikan Sveitsissä, taittuivat pelkillä päivärepuilla, joten läppäri ei valitettavasti mahtunut kyytiin.
Kun oli pari päivää liikkunut pelkän päivärepun eikä 17 kilon rinkan kanssa, heräsi kysymys, miksi ihmeessä tässä on edes matkustettu niin isojen kassien ja pussien kanssa? 20-25 -litrainen reppu on toki vähän pieni kahden kuukauden matkalle, mutta jo sellainen 35-litrainen reppu, jollaista itse käytän hiihtohommissa, olisi ollut varsin riittävä. Meiltä puuttui oikeastaan vain pitkät housut, pitkät paidat (esim. merinot) ja kuoritakki. Muuten oltaisiin jo pärjätty.
Kuinka helppoa sen pikkurepun kanssa oli olla busseissa, hostelleissa, kadulla. Miksi, miksi näin ei ollut aikaisemmin? Vastaushan on ilmeinen: Piti päästä vuorille, joten piti olla lämmintä vaatetta sekä kaiken maailman pikkukilkkeitä mukana. Siitä se ison repun tarve. Kuten aikaisemmista päivityksistä käy ilmi, ei me oikein vuorille sitten mentykään, joten repussa olikin aika hitoksee liikaa kamaa.
Jos siis suuntaa lämpimiin maihin, viettää aikansa pääasiassa rannikolla, tai muussa vastaavassa paikassa jonne ei tarvitse tuoda varusteita omasta takaa, yllättävän vähällä sitä ihmislapsi pärjää. On nimittäin aika jännä juttu tuo matkatavaroiden karsiminen äärimmäiseen minimiin. Kantsii kokeilla.

Kantsii muiden reissumimmien ottaa mallia. 22 litraa kamaa yhdeksälle päivälle. Ei huono
Mutta mites? Sitä käytiin siis Uruguayssa, erään imatralaisen tulevan vuorikiipeilysuuruuden käyttämään tyyliin, eli light and fast. Ja oli helppoa, kuten ylempänä kerrottiin. Yhdeksään päivään mahtui kaiken näköistä toimintaa, joista saisi tarinaa taas yhden opparin verran, joten yritetään pitää homma lyhyenä (just joo...).
Laivamatka Uruguayhin kestikin tunnin sijasta kolme, koska vain halvin on meille paras. Lippujen osto netistä oli tehty semi-vaikeaksi, mutta eipä kai ulkomaalaisenkaan ole helppoa ostaaVR:n lippuja... Tai ehä mie tiiä. Joen ylitys (maailman leveintä vuonoa pidetään yleisesti maailman leveimpänä jokena) Colonia de Sacramentoon, Uruguayn Tallinnaan, meni kuin mikäkin tallinnan risteily, joten lepposta oli. Taxfree ei vain ollut ihan samanlainen. Kaikki mitä kaupassa oli, oli tuontitavaraa ja aika hiton kallista. Itse Colonia de Sacramenton, eli tuttavallisesti Colonian, vanha kaupunki oli sitä Tallinnan vanhaa kaupunkia, joten eipä se kovin kummoinen mielestämme ollut, vaikka Lonely Planet sitä hekuttikin Uruguayn yhdeksi ”must see” -jutuksi. Lounari nyt onkin kaiketi jenkkilässä painettu, ja eihän siellä oikein ole noita ”vanhoja kaupunkeja”, joten ehkä siinä syy hehkutukseen. Raflatkin oli niin pirun kalliita, mutta onneksi löydettiin eräs nakkiputka josta sai hampparia. Ei siis kuoltu nälkään. Bussi Montikkaan lähti sitten myöhemmin illalla, joten palloilun ja ihmettelyn jälkeen bussiin ja pääkaupunkiin. Montikassa taksi hostlalle, check-in, ruoan etsintä ja unille. 

Absurdi homma tapahtui yöllä, yövyimme siis dormissa, kun miut herätti respan työntekijä. Respan setä puhua molotti espanjaa, ja siinä puoliunessa en oikein mitää tajunnut koko hommasta. Muistan vain pyytäneeni että saman saisi englanniksi. No, juttu alkoi selviämään, ja olimme kuulemma ”ottaneet” jonkun pariskunnan sängyt, ja meidän olisi pitänyt muuttaa toiseen huoneeseen keskellä yötä. Hassu juttu, mutta sängyt olivat ilman lakanoita ja respan toinen setä oli meille sängyt osoittanut. Siinäpä oltiinkin sitten äkkiä hereillä kun tilanteen absurdius valkeni ja homma piti ihan oikeasti käydä selvittämään. Kävi ilmi, että hostelli oli mokannut sänkyjen kanssa (poistanut lakanat ja laittaneet sängyt ”vapaiksi”), ja pariskunta laitettiin toiseen huoneeseen nukkumaan. Meidän ei siis tarvinnut muuttaa keskellä yötä. Oli aika hassua toimintaa tuo. Hostellin työntekijänä en ihan heti lähtisi sekoilemaan huoneeseen ja herättämään asiakkaita, jos sänkypaikoissa on häikkää. Ensin voisi asian selvittää juurta jaksain. No eipä siinä. Saatiin onneksi taas unen päästä kiinni.
Aamulla sitten bussiasemalle ja bussin suunnaksi rannikko. Äitini eräs tuttu asuu miehensä kanssa talvet Uruguayssa, joten oltiin vielä ennen rannikolle lähtöä sovittu treffit lounaan merkeissä. Satu ja Pekka olivatkin aika mukavia tyyppejä, ja sovimme että voimme mennä heidän luo käymään, mikäli aikataulu antaa myöten.

Bussi siis Punta Del Diabloa kohti. Diablo olisi kuulemma aika rauhallinen kalastajakylä, jossa pitäisi ihmislapsen viihtyä. Kyllä me viihdyttiinkin, meillä oli kiva hostelli, täynnä ihan ok tyyppejä, ja pääsimme myös surffaamaan yhtenä päivänä. Diablo ei kuitenkaan ollut ihan se mitä haettiin. Satuimme juuri uruguaylaisten loman vieton loppuun, joten kylä oli aika täynnä. Lisäksi hostellimme oli aika kaukana rannasta, kylä oli kuin haulikolla ammuttu (eli kaikkialle oli pitkä matka) ja paikka oli rastapäähipinretaleiden kansoittama. Ei mitään hippiliikettä ja rastoja vastaan, eikä kaikki vetelehtijät ja kilistimien soittajat olleet rastahippejä, mutta kuitenkin... Ei viihdytty niin hyvin kuin olisi voinut. Neljäntenä päivänä vaihdettiin maisemaa, ja otettiin suunnaksi tunnin matkan päässä oleva Barrio de Valizas. Diablossa tutustuttiin norjalaiseen vajaaseen viisikymppiseen Knutiin, ja Knut sitten lähti meidän kanssa Valizakseen. Äijä oli niinkin mukavaa seuraa, tai sitten me oltiin niin mukavaa reissuseuraa, että viihdyttiin yhdessä Cabo Polonioon asti.
Nuo mustat pisteet ovat surffareita.
Ruuhkaisaa illallisaikaa.Onneksi me syötiin jo aiemmin
Roña, paras koira!
Oli uima-allaskin!
Mutta ensin Valizas. Ainakin itse pidin Valizaksesta paljon enemmän kuin Diablosta. Turreja ei ollut oikeastaan yhtään, hostelli oli lähellä rantaa, ja biitsi oli hyvä. Ainut vain, että surffilautojen vuokraaja oli jossain viettämässä Carnaval-juhlaa (joka on siis samaa juhlaa kuin Brasilian karnevaalit), eikä lautoja siis saanut. Jännä miten etelä-amerikkalaisia ei kiinnosta tehdä bisnestä. Ollaan törmätty samanlaiseen myös Ecuadorissa, Chilessä ja Argentiinassa. Myös Knut sanoi samaa. Kun on jo tehnyt ”tarpeeksi” rahaa sille päivälle (eli on kattanut kulut tms) voikin olla vaikka palvelematta asiakkaita, tai laittaa kioskin kiinni. Kummallista. Ja pakkohan niiden lautojen on jossain jemmassa olla, ja eiköhän se stäshi olisi löytynyt parilla puhelinsoitolla. Joku kaverin kaverin kaveri olisi käynyt antamassa laudat, rahat tiskiin ja eikun vesille. Mutta ei. "Mie oon keitolla jossain Punta Del Estessä. En mie halua lisää rahaa". Ei siis päästy surffaamaan, mutta ihoa grillattiin sitäkin enemmän, ja Valizas oli kiva paikka. Naama ja Naamio suosittelee.
Lisäksi, saatiin mahdollisuus osallistua perinteiseen Uruguaylaiseen grillaukseen, Asadoon, peräti kahtena iltana, joten oli kyllä kivvoo. Valizaksessa olomme osui sopivasti viikonlopulle, joten hostellin henkilökunta grillaili sitten pe-la-su. 110 paikallista ränkylää, eli neljä euroa, ja eikun pöydän ääreen syömään. Perjantaina saatiin makkarahamppareita, eli chorizo-pan (choripan) -settejä, ja lauantaina sitten ihka oikeaa asadoa, eli naudan ribsejä. Ja oli hyvää. Seura oli myös hyvää ja kaikki toimi.

Makkurien halkaisua. Sitten syömään!
Kuulemma perinteinen uruguaylainen juoma....?
Asadot tulilla!


Ja, meinasin unohtaa. Koska uruguaylaiset, etelä-eurooppalaisten tavoin, syövät illallisen noin kello 23 aikaan, niin meille ehti Knutin kanssa kehittyä perinteinen aperatiivi-ruokailu noin seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Ostettiin chorizo-makkaraa, juustoja, viiniä ja olutta, ja sitten keskusteltiin Norjan ja Suomen terveydenhuollon ja hyvinvointivaltio-mallin eroista, sekä muista päivän polttavista aiheista. Sekin oli äärimmäisen mukavaa. Meillä ei oikein Ecuadorin ja Olónin jälkeen ollut ulkomaalaisia kavereita, joten setä Knut oli enemmän kuin tervetullut messiin. Oli äärimmäisen mukavaa kun oli uusi naama remmissa, mikään päivä ei ollut ”samanlainen” kun piti se kolmaskin ottaa huomioon ja puhua pääasiassa engantia joka päivä. Pieniä itsestäänselvyyksiä, mutta silti, ah niin äärimmäisen tyydyttävää. Kiitos sinulle Knut Pitkäviiksi!

Vaikka miten yritän pitää tekstin lyhyenä, kerrottavaa silti riittää. Sori.

Valizaksesta suunnattiin sitten Cabo Polonioon, luonnonpuistossa sijaitsevaan kalastajakylään. Kylään pitää mennä noin 30 minuutin matka bussiasemalta kuorma-auton kyydillä, koska mitään varsinaista tietä sinne ei mene. Loput speksit kylästä voi katsoa wikipediasta. Lounari kuitenkin paikkaa suositteli, sekä muutama uruguaylainenkin, joten lähdettiin paikan päälle kattelemaan. Ja Knut oli siis messissämme myös.
Cabo oli mukava ja hieno paikka. Saatiin hyvä hostelli meren rannalta, ja meininki oli jees. Ekan päivän hienoimpia juttuja oli, kun hostlaan oli eksynyt useampi muusikko kitaroiden, cajoneiden (laatikkorumpujen), haitarien ja minkä lie munniharppujen kanssa. Lähes koko iltapäivän porukka musisoi, osin jammaillen ja improvisoiden, osin tuttuja biisejä hakien, ja jokainen sai sooloilla, keksiä uutta, liidata. Tyypit olivat NIIIIIN taitavia kaikki. Oli mahtava istuskella kuuntelemassa, nauttia auringosta, juoda virvokkeita, nauttia elämästä.

Ranta jo näkyy
Ja tollasilla siellä siis liikutaan
Ja bändi kasassa
No vähän kerron Cabosta. Jos siis googletit jo, ei haittaa, jos et jaksanut, tässä pieni briiffi. Cabo on pieni kylä meren rannalla, ja kylässä on iso majakka. Rannikko on hyvinkin matalaa ja täynnä karikkoa (jokusen kymmentä laivaa on uponnut sillä alueella 300 sadan vuoden aikana), joten siitä se majakka. Koska kylä on luonnonpuistossa, sillä ei ole omaa sähköverkkoa, joten hommat toimivat aurinkopaneeleilla ja generaattoreilla. Vesihuolto tosin on, mutta meneeköhän ne vessapöntön hommelit suoraan mereen, sitä en tiedä. Kylään päästäkseen joutuu ylittämään noin kahdeksan kilometriä hiekkadyyniä, ja mestoille pääsee helpoiten kuorma-auton lavalla, noin vitosen hintaan. Ja hieno paikka on tuo Cabo. Oli merta, oli dyyniä, oli jopa merijellonaa (elävää ja kuollutta, molemmat haisi kuitenkin ihan samalta....). Päästiin lisäksi vähän myös surffaamaan, joten tyyykättiiiiin. 

Knut ja Ruotsa
Lounasta!
Dyynejä
Eläviä merilejjonia!
Ja kuollu jellona.
 Pois lähtiessä kävi pienen pieni hommeli, joka oli vähän vaikeuttaa asioita. Alustuksena: tykättiin Cabosta, mutta päätettiin lähteä vierailemaan uusien, suomalaisten ystäviemme Satun ja Pekan luona Parque del Platassa noin 50 kilometrin päässä Montevideosta. Ainainen hiekan määrä housuissa, repussa ja lakanoissa alkoi tympimään (enkä ees liioittele. Sitä hiekkaa kulkeutui nimittäin kaikkialle), joten päätettiin lähteä takaisin sivistyksen pariin. Lähdettiin Cabosta kahden aikaan iltapäivällä liikkeelle, ja bussi lähtisi kolmen aikaan luonnopuiston portilta kohti Parque del Plataa. Kuorma-auto, eli trukki, ajeli vielä rannan viertä ennen kääntymistä sisämaahan ja Lehtis räpsi kuvia. Miun piti ottaa kuva Lehtiksestä ja otin sitten Lehtiksen kännykän käteeni. Assosiaatio tuli saman tien.
EI SAA#”'NA!!! ei helvetin helvetti! Olin jättänyt kännykän hostelliin lataukseen. Vitinvitinvitti. Mikänyteteenmitätehdäänvittiiääääh..... No ei siinä mitään, oon ennenkin ollut tiukoissa paikoissa, esimerkiksi rakennustyömaalla, kun betonivalu on käynnissä ja joku menee ns. ketuiksi. Jotain on siis tehtävä ja vähän äkkiä sittenkin. Oltiin jo noin kahden kolmen kilometrin päässä kylästä ja trukki jatkoi matkaansa. Nopea pähkäily ja käskyjen jako, joo, ehdin, ja AUTO SEIS! Hyppään pihalle ja lähen juoksemaan takaisin Caboon. Lehtis jäi kyytiin ja meni hoitamaan lippuja yms viivyttelemään bussia luonnonpuiston portille. Laskin että ehdin ehkä joten kuten jollain takaisin ennen kuin bussi lähtee (sen päivän ainut bussi) kohti Parque del Plataa, ja eikun hiekka pöllyämään jalkojen alla. Paahtavan aurinkon alla. Ilman vettä. Ilman aurinkorasvaa. Oli hienoa.
Pääsin hyvin takaisin Caboon ja sain puhelimen. Seuraava trukki lähtisi vasta kolmelta kohti sivistystä, ja bussi siis lähtisi kolmen aikaan. Vitinvitti. Ei auta kuin lähteä juoksemaan ja toivoa että bussi olisi myöhässä. Kello oli nimittäin puoli kolme. Kahdeksan kilometriä kolmeenkymmeneen minuuttiin. Siihen ei pystyisi ehkä Rahikainenkaan. Ainakaan paljain jaloin upottavassa hiekassa. Ajattelin ja toivoin, että joku auto, joka olisi menossa pois Cabosta, noukkisi miut kyytiin, ja jos tuuperruun jontkaan auringon voimasta, viimeistään trukki korjaa miut kyytiin. Eli ei välitöntä kuoleman vaaraa. Siis matkaan! Ehdin juosta kirmata suunnilleen siihen kohtaan jossa hyppäsin pois trukista, ja kuin tilauksesta, maasturi tulla möyryää miuta kohti!! Auto! Pelastus! Auto myös siis pysähtyi ja Uruguayssa syntynyt, mutta Kanadassa asunut äijä otti miut kyytiin. Huh. Selvisin.
Ennen Uruguayn reissua oltiin katsottu Anthony Bourdainin No Resevations-ohjelman Uruguayn jakso. Bourdain kumppaneineen myös kävi Cabossa, ja heidät majoitti Uruguayssa syntynyt ja Kanadassa kymmenen vuotta asunut Raúl, a.k.a The Condor. Ja tämä samainen Raúl, Condor siis sitten otti miut kyytiin. Melekosta. Piti ottaa oikein kuvat ja kaikki, kun päästiin bussiasemalle. Kotkan, vai kondorikotkan, lailla Raúl sitten miut pelasti ”aavikolta” ja ehdittiin siihen bussiin. Trukin kyydissä olleet saksalaispojat tervehtivät nyökkäyksellä ja kommentilla ”you made it”, mie aivan läpimärkänä hiestä ja naama punaisena vastasin että ”yep...” Eikä Lehtiksenkään tarvinnut enään stressipallo vatsassa huolehtia että ehdinkö. Ehdin. Kiitos Condorin. 
Ruotsa ja The Condor
 Ja sitten Parque del Plata. Sadulla ja Pekalla on siellä oikein kiva talo, ja saimme toimia koko päivän talon vahteina. Heräsimme toki klo 6.00, noin kuuden tunnin unien jälkeen, koska Sadun ja Pekan piti lähteä Montevideoon. Oli vähän aikaista, mutta ei jotenkin raaskinut enää mennä nukkumaan. Oli vähän samanlainen fiilis kuin joku kesälauantai Suomessa, kun herää aikaiseen jostain syystä, mutta ei mene enää nukkumaan. Ei vain raaskinut. Eli mikäs siinä aikaisessa herätyksessä, onpahan enemmän aikaa touhuta. Ja mikä loma lomasta siitä päivästä tuli. Aamupalaa siitä hiljaksiin nassuun, kahvia ihan niin monta kuppia kuin haluaa, auringon nousun katselua, downsiftausta Kauppisen Matin sanoin. Elämä maistui. Olónin jälkeen ei ole tullut samanlaista fiilistä sen hetken hienoudesta, mutta Parque del Platan kylässä, Sadun ja Pekan luona, pääsimme taas kokemaan sen. Nautimme.
Kaiken lisäksi pariskunnalla on oikein oma torni piharakennuksessa. Kyllä, luit oikein, torni. Siellä päiväkahvit maistui erityisen hyvältä, ja aurinko porotti aika mukavasti torniin. Olo oli kuin saunassa. Mikäs siinä grillaillessa itseään! Päivä kulki omaa aikaansa, ja akut latautuivat aurinkoa ottaessa ja elämästä nauttiessa. Onneksi tavattiin Satu ja Pekka ja päästiin heidän luokseen käymään. Se oli hyvä siirto se.


Tornista ei nyt tullut tämän parempaa kuvaa
Päiväkahvit. Auringot ottoa uimapatjoilta. Toimi
Seuraava päivä olikin siirtymä Montevideoon, ja palloiltiin sitten muutama tunti siellä. Montikan vanha kaupunki oli aika kauhea paikka turistihintoineen, turisteineen ja ravintoloiden sisäänheittäjineen. Toki Anthony Bourdainin jalan jälkiä seuraten piti käydä Mercado de Puertossa, jossa sai kaiken maailman grillattua lihaa lounaaksi, mutta paikka oli niiiiiin turistimagneetti, että meinasi järki lähteä. Ääh, onneksi ei oltu kauempaa. Montikasta bussi sitten Coloniaan, ja sieltä lautalla BA :han.

Nyt sitten BA:ssa ja perjantaita viedään. Lento suomeen lähtee maanantaina, ja tässä on siis muutama päivä aikaa touhuta. Pitäisi käydä treenaamassa argentiinalaista tangoa, ja tangoshowkin olisi kiva. Shoppaamaankin pitäisi kuulemma päästä, ainakin Lehtiksen mielestä. Lehtis toimikin tuossa juuri esimerkillisesti ja varasi meille arkkutangon alkeet lauantai-iltapäivälle. Siitähän pääsee vielä hyvin sitten johonkin BA:n työläiskorttelin hämärään milongaan (tanssikapakkaan) veivaamaan!

Viimeiset päivät reissusta siis käsissä. Aika nopeaa, vaikkakin kliseisesti, on mennyt nämä kaksi kuukautta. Pohditaan sitä enemmän seuraavissa päivityksissä!

- Ruotsa ja Lehtis

Niin ja kiitos kaikille lukijoille ja sivuilla käyneille! Blogin kävijämäärä on ylittänyt jo 20 000 rajan!