Korkean paikan leiritys alkaa

Kuva hostellimme kattoterassilta

Eilen, tiistaina sitä saavuttiin 2800 metrin korkeudelle Quitoon, Ecuadorin pääkaupunkiin. Vuoristoratamainen bussimatka yön yli oli kokemus sinänsä, mutta sai siinä nukuttua ja eka päivä Quitossa menikin lataillessa akkuja. Ihan kaikkia, kehoja, läppäreitä, kännyköitä...

Jouduttiin heittämään siis hyvästit paidatta kulkemisille, flipflopeille, meren maulle suussa sekä uskomattoman mukavalle hostellillemme. Oli vähän ku ois Lyngenistä lähtenyt viikon seikkailemisen jälkeen...Katotaan miten sitä saa taas mindsetin kohdistettua uudelleen näihin ylänköhommiin. Mielet haikeina täällä hostellilla ollaan, mutta eiköhän parin päivän päästä ala seikkailut taas maistumaan. Yleisestikin ottaen tuo kaksi-kolme päivää ainakin Ruotsalla kestää, ennenkuin lomasta, matkasta tai muusta reissuhommasta alkaa nauttimaan. Erikoinen on ihmisen mieli.

Olònin "pääkatu"

Bara Chill

Ja nyt jouduttiin lähtemään

Olòn oli siis kertakaikkisen upea kokemus. Sinne me nimittäin jäätiin koko viikoksi, vaikka tarkoitus oli olla vain kolme päivää. Kylä oli vain niin täydellinen ja vaikka me ei oltu siellä kuin viikko, tuntui kuitenkin että olisimme viettäneet siellä ikuisuuden. Hostellillamme, tai Talossamme (omakotitalo se siis oli) oli meidän lisäksi ruotsalainen vahvistus Benjamin, sekä suomalainen Antti. Muitakin matkalaisia oli mutta ei niistä kummempia. Benjaminin kanssa, sekä tietenkin Antin kanssa kaveeraus alkoi olla sen verran hyvää, että tehtiin yhdessä ruokaa, surffattiin yhdessä, käytiin illallisella kolmen dollarin hervottomilla liha-riisi-mätöillä. Kaiken lisäksi Talon omistaja, Täti (Elizabeth) oli niin mukava kuin keski-ikäinen paikallinen, koulutettu nainen voi olla. Äärimmäisen joustava, huolehtivainen, piti talon siistinä. Sori, mutta ei tässä nyt mitään negatiivista oikein voi sanoa...

Kolmen dollarin riisi-kana-mätöt

Onneksi tuli otettua kiipeilykilkkeitä mukaan.

Ja batido con kaikki hedelmät on valmistumassa

Aikaisemmassa julkaisussa kerrottiin, että otimme sitä surffiopetusta, ja että katsellaan otetaanko jatketaanko vesileikkejä. No jatkettiinhan me. Lähellä taloamme oli erään erityisen mukavan Jorge-nimisen kaverin pitämä Sumpa Trip-niminen putiikki. Putiikki myi seikkailumatkoja ja surffitunteja, sekä vuokrasi tietenkin lautoja. Ja Jorge, eli Horhhe, joka varmaan kylä ainoana paikallisena puhui todella hyvää englantia, oli niin mukava ukko, että vaikka hän pyytikin lautavuokrasta vähän enemmän kuin muut paikat, niin vuokrattiin laudat häneltä. Ja 7''-jalkainen, balsamipuinen, käsintyöstetty, sopivan levyinen lankku oli Ruotsalle täydellinen. Harmi vain, kun Ruotsa joutui antamaan sen Lehtikselle, jotta hänkin voisi nauttia, joutuen itse tyytymään huonompiin lautoihin (koska kamoissahan se vika aina on, varsinkin jos on harrastanut lajia kaksi päivää?). Mutta eipä syytellä. Muilla laudoilla tuo surffaus nyt vaan oli aika haastavaa, koska longboard (sellainen toosi iso lauta, katso edellinen julkaisu) ei enää opetuksen jälkeen tietenkään tullut kyseeseen. Surffaus jätti kuitenkin jälkensä. Mitenhän sitä nyt sillenkin löytäisi aikaa ja rahaa...? Eiköhän sitä nyt kuitenkin löydy, koska onhan tuo rantaelämä aika hienoa, ja surffaus hienoa eritoten. Saa nähdä onnistuisiko yhdistää monta eri lajia seuraavalla Lyngenin reissulla? Hiihtoa, maastopyöräilyä, surffausta, ehkäpä myös melontaa? Huh, lähtikin jo suunnitelmat taas käsistä. Joka tapauksessa, tätä lajia täytyy jatkaa!

Ei se laudalle nouseminen onnistunu tällä kertaa

Liian iso lauta kannettavaksi lehtikselle

Opittiin Antilta, että aalloilla on oma rytminsä. Eli vuoroveden mukaanhan ne siis liikkuu, mikä on aika itsestään selvää mutta eipä sitä tätä ennen ole ajatellut. Ajatukset ovat olleet siinä veden kiinteämmässä olomuodossa ja sen kiinteän olomuodon käyttäytymisessä. Erikoista, mutta toistaalta loogista, että sekä aaltojen (veden) että lumen ominaisuuksissa ja niiden tulkinnassa, sekä ylipäätänsä molemmissa lajeissa on niin paljon samoja piirteitä. Samalla tavalla tarkastellaan sääennustetta sekä aaltojen ja lumen rakennetta (ja ”pinnan” muotoja), vain muutamia mainitakseni. Molemmissa lajeissa, tässä tapauksessa randohiihdossa siis, on yhtä rankkaa päästä pelipaikoille. Vasta-aaltoon melonta kohti aaltojen murtumalinjoja on nimittäin aika rankkaa puuhaa. Ja niin on se kurun kiipeäminenkin vyötärön syvyisessä hangessa.

Mutta niin, hyviä surffiaaltoja tulee rantaan siis kaksi kertaa vuorokaudessa. Alkuviikko oli niin, että aamuaalto tuli jo yöllä, ja iltapäiväaalto osui kolmen aikaan rantaan. Aaltojen aikataulu sitten liikkuu päivien vieriessä eteenpäin kellotaulun mukaan. Siis, alkuviikon surffaus oli päivä/surffikerta. Mutta odottakaas kun aikataulu eteni niin, että sekä aamulla noin yhdeksän aikaan, sekä iltapäivällä viiden aikaan pääsi surffaamaan. Siis kaksi kertaa päivässä!! Tämähän tarkoitti siis surffaajan unelmaa (tai ainakin Ruotsan unelmaa): aamulla herätys, aamari naamaan ja surffaamaan. Vesileikkien jälkeen lounas, asioiden hoitoa ja päikkärit (siesta, hähä!). Päikkäreiden jälkeen uudelleen mereen, puljausta pimeän tuloon asti ja suihkun kautta päivälliselle. Ja ysin-kympin aikaan nukkumaan. Uuh... Ja tämä kaikki vielä hyvässä seurassa. Se oli elämää se. Juuri sitä mitä Ecuadorin länsirannikolta tultiin hakemaan!

Ja meidän viimeisenä iltana skandinaaviset lettukestit!

Mitä muuhun toimintaan tulee, niin haluttiin käydä Isla de la Platalla, joka oli kuulemma köyhän miehen versio Galapagos-saarista. Saarelle pääsi Puerto Lopez-nimisestä kylästä, joka oli tunnin ajomatkan päässä Olónista. Meinattiin jo muuttaa Puerto Lopeziin reissun takia, mutta huh, onneksi ei muutettu. Kauhea kylä. Melua, likaa, ränsistyneitä taloja, likaa. Saarelle kuitenkin päästiin Olónin parhaan äijän, Jorgen, avustuksella. Sumpa Trip järjestää myös kyseistä touria Platalle, ja Jorge siitä mainitsikin kun vuokrattiin lautoja. Onneksi muistettiin se, ja pyydettiin Jorgea järjestämään homma. Saatiin koko tour 50 dollariin, johon sisältyi aivan kaikki, myös kyyti Puerto Lopeziin ja takaisin. Lonely Planetin mukaan tour maksaisi 45-55 dollaria, ja ne hinnat ovat Puerto Lopezista käsin, joten Horhhe hoiti homman kyllä mielestämme kotiin. Isla de la Plata nyt ei ollut kummoinen, koska sadekausi ei ollut vielä alkanut. Saarella oli siis lähinnä hiekkaa ja tomua, kuivia puskia ja lintuja. Otimme parin tunnin patikan saaren ympäri, ja jos ei muuta, niin hyvät rusketukset tarttui. Muutama tunti päiväntasaajan auringon paisteessa tekee tehtävänsä. Touriin kuului myös pieni snorkkelointi-osuus, joka nyt ei aivan pärjännyt Key Westille, mutta snorkkelointia kumminkin. Ihan ok siis. Eli kaiken kaikkiaan, jos rannalla on tylsää, vaihtelua voi hakea vaikka Isla de la Platan reissusta.

Puerto Lopezin kalasatama

Veneily oli erityisen mukavaa. Saimaan pikkuaallot vaihtuivat vähän suurempiin

Ja sinne pöjyn ja puskien sekaan vain!

Beduiiniprinsessa suojautuu auringolta

Kiven ja tomun maa

Olón... Sinne se siis jäi. Kuten ylhäällä mainittiin, edessä on pari-kolme päivää lepoa ja oleilua Quitossa. Viimeistään lauantaina otetaan pieni aklimasoitumis-reissu Quiton lähitöppyrälle, jonne menee telekabiinikin. Noustaan ensin telekabiinilla 4100 metriin, josta olisi tarkoitus jatkaa jalkaisin vielä 4600 metriin. Saa nähdä jääkö tuo jatko vain tarkoitukseksi, mutta katsotaan. Ennen Cotopaxia täytyy kuitenkin muutamalla töppyrällä käydä. Vuorihommia on siis nyt luvassa, ja eiköhän niistä nautita, kunhan vauhtiin päästään. Stay in Hökö!

- Naama & Naamio

Ps. vaikka hostellissa on netti, ja WiFi näyttää täysiä palkkeja, niin noita kuvia ei vain saa ladattua tarpeeksi. tähänkin julkaisuun on mennyt aikaa koko päivä, koska lataamisen hitaus. Eli julkaistaan tässä parin päivän sisällä vielä kuvaotos Olònista.

Riippumatossa lekottelua

Las Peñasin kukkula. Erittäin makea, kukkulan päälle rakennettu kaupunginosa

Namaste!

Lämpöä, riippumatto, kotoisa majatalo, ranta, aallot, surffilauta, hiljainen pikkukylä... Huh... Kyl se Ruotsa viihtyy näköjää muuallaki ku Lyngenissä. Ihan mieletön paikka tämä Olón, joka sijaitsee Montañitasta muutaman kilometrin pohjoiseen. Montañita oli likaisuutta, lian ja raadon hajua, ihmismassaa, resupekkahippejä ja likaisuutta, likaisuutta ja likaisuutta. Erittäin luotaan työntävä paikka. Saavuttuamme kylään Ruotsa koki melkoisen kulttuurisokin. Tätäkö tää tulee olemaan, jumalauta? Jopa kaiken kokenut Lehtiskin oli vähän varautuneena Montañitan meininkiin. Onneksi Lehtis oli bongannut Tripadvisorista Olónin kylän. Käytiin taksilla paikan päällä, kierrettiin hostellit, ja päätettiin lähes samantien muuttavamme tänne seuraavana päivänä. Eikä kaduttanut hetkeäkään!

Mutta: Vietettiin siis pari päivää Guayaquilissa. Syötiin, käveltiin, makoiltiin, syötiin taas, nukuttiin, palauduttiin lennosta. Guayaquil oli kuuma, äänekäs ja vähän likainen, mutta ihan ok. Parin päivän etappina toimii. Pidempi aika siellä? En usko että kannattaa...

Malecón 2000-kävelykatu rannassa, aika kiva!

Skål! Las Peñasissa oleva "patsas"?

Numeroidut rappuset. Kaiken kaikkiaan 444 kappaletta

Keli puski vähän päälle

Erittäin miellyttävä hostellimme Casa De Romero

Sunnuntai-aamuna otettiin sitten bussi kohti Montañitaa. Ruotsalla ei ollut oikein mitään hajua mitä odottaa, mutta sokki oli Montañitaan saapuessa melkoinen, kuten aikaisemmin todettiin. Hostellin etsintä onnistui siinä määrin, että saatiin yhdeksän dollarin kestikievari, ChillHouse nimeltään, joka sitten oli todella yhdeksän dollarin arvoinen. ChillHousen isäntä oli erittäin mukava ja sosiaalinen ranskalainen äijä, mutta itse kestikievari oli vähän laittoa vailla. Paikassa olisi potentiaalia, ja siivous kaksi kertaa päivässä tekisi ChillHousesta jo paljon miellyttävämmän paikan. Nyt kaikki syyttä Ruotsaa herkkuperseeksi, mutta onko väärin jos ei vain viihdy paskan keskellä? Mielellään sitä sitten maksaa vähän enemmän, että viitsii laittaa ruokaa itse, kun keittiö ei ole niin paskainen, tai että lattialla viitsii kävellä paljain jaloin. 

Lehtis oli siis bongannut Tripadvisorista Olón-nimisen pikkukylän lähellä Montañitaa. Lähettiin sitten paikka tarkistamaan, ja ihastuttiin heti. Löydettiin vielä niin mielettömän mukava hostelli, ettei täältä kehtaisi lähteä poiskaan. Ja Olón on niin miellyttävä pikkukylä. Vähän asukkaita, ei melusaasteita, ei läheskään niin paskainen kuin Montañita. Uuh, täällä on seikkailijoiden mukava olla. Eli kaiken kaikkiaan kaikki on erityisen hyvin Montañitan horror-kokemuksen jälkeen. Toki mentiin sinne melkein heti uuden vuoden jälkeen, ja useimmat länkkärit sanoivat että kylä on aivan eri paikka silloin. Tiedä häntä, ei oikeastaan kiinnosta enää, höhö.

Majatalomme, Ocean Blue Lodge, iltavalaistuksessa

Benjamin huilailee riippumatossa

Salla rentoilee

Parvekkeella oleilua. Vitsioli rauhaisa meininki. Andreaksen hyvä musa, ilta ja riippumatto. Uuh.

Blogin luonnostelua

Tiistaina päästiin kämppiksemme, ruotsalaisen Benjaminin siivellä surffiopetukseen muutamaksi tunniksi. Ja olihan se surffaus (ja tarkoitan surffausta, ei pelkästään laudan päälle nousemisen harjoittelua) ihan mielettömän siistiä. Kun pääsee siihen aaltoon mukaan, niin minkä vauhdin sellainen pikkiriikkinen aaltokin saa aikaan. Vitti ku oli kivaa. Laudan päälle nouseminen kävi yllättävän helposti, jos nyt ei ekalla kerralla onnistunut, mutta jo toisella tai kolmannella homma toimi. Vaikeita oli, tietenkin, aaltojen lukeminen ja ajoitus. Mutta sen kerran kun sai melottua aallon vauhtiin itsensä, ja pääsi nousemaan laudan päälle, ai vittiläine. Lähes pyydälaskun veroista. Mutta vaan lähes. Pari tuntia tota puljailua oli kyllä aivan riittävästi ensikertalaisille. On muute edelleen vähän poikki. Surffausta pitää ehdottomasti jatkaa, oli se sen verran siistiä. Lautavuokra täällä on noin 10 dollaria, joten pari päivää voisi ehkä ottaakin. Katsotaan. 

Iloiset surffarin alut!

 Tänään, keskiviikkona, päivä alkoi klo 7.30 Majatalomme Ecuadorilais-vahvistuksen, Andreaksen, vetämällä jooga-sessiolla. Olikohan se nyt power-jogaa tms. Aika hauska kokemus. Joogailtiin rannalla, mikä oli vähän vikatikki, koska tietenkin sitä hiekkaa oli kaikkialla. Mies on vielä kotoisin Quitosta, joten hän tietenkin tarjosi majapaikkaa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä, sekä kutsui meidät hänen vetämäänsä jooga-seminaariin. Että namaste vaan. Mitähän joogailijoita meistä vielä tulee... 

Muutta mikäpäs siinä. Aamarin jälkeen sitten downsiftaustta riippumatossa, blogin kirjoitusta ja aaltojen oottelua (tuttu juttu: ootellaa et keli aukee, vai mitä Naamat?). Iltapäivällä varmaankin sitten vesileikkihommiin!

Pari päivää, näin alustavasti, vielä täällä Olónissa, sitten eteenpäin. Puerto Lopez ja Parque Nacional Machalillan luonnonpuisto ovat suuntana, ja katsotaan mitä kaikkea sieltä löytyy!

- Naama ja Naamio 

Jenkkilä nähty, nyt eteenpäin!

Moro Hola ja tjenare!

Huoneen ikkunasta Guayaquil

Täällä sitä ollaan Ecuadorilaisessa Saunassa kaupungissa nimeltä Guayaquil. Aamupäivästä tultiin tonteille, taksi hostlalle ja nyt vaan ladattu akkuja. Ihan kuin olisi taas syksyllä Lyngeniin ajellu. Puuttuu vaan se Kjora Storstindenille kipuaminen tunnin yöunien jälkeen. Mein lento Miamista lähti nimittäin 4.02 am, joten siinä ei ennen lentoa ehtinyt nukkumaan ollenkaan. Mutta vain halvalla saa kyllin seikkailun täyteisiä matkoja! Tultiin siis ensin Key Westistä South Beachille Miamiin, siellä Pakistan-kebut naamaan ja sitten kentälle. Kaman välppäys, someilut, ja koneeseen. Koneessa sitten unta palloon. Ja nyt ollaan tässä. 

Lentokenttäsomeilut

Pitää vielä mainita: Jos joku joskus lentää Etelä-Amerikan sisällä, lennä Aviancalla. Etelä-Amerikan oma Lufthansa. Uudet koneet, huikeet penkit, jalkatilaa, kaikki toimii. Meillä oli vielä Bogotassa nopea, tunnin vaihto, ja kolmannessa maailmassa kun oltiin, niin rinkkojen perille pääsy Guayaquiliin ei ollut missään määrin varmaa. Mutta vielä mitä! Avianca hoiti homman himaan oikein kivasti. En ymmärrä mikä American Airlinesillä on ku ne vetelee mannerten välisiä lentoja 15 vuotta vanhoilla koneilla, kun taas Aviancalla kolmen tunnin lennolla lähes viimeisintä huutoa oleva kone, kosketusnäyttö, usb-portti ja plugi-piuha penkin selkämyksessä... No se siitä. Avianca, toimii!

Niin, päästiimpä me sittenkin Key Westiin. Autoa ei saatu, yllätys yllätys, koska PDF-kopio ajokortista ei kuulemma ole validi asiakirja ajolupaa todettaessa (siellä se kusessa oleva yritti pitää toivoa yllä). Yllätys siis sekin... Muutamaa perkelettä ja synkistelyä myöhemmin saatiin sitten ihan hyvään diiliin turistibussi Key Westiin (vie siis turistit päiväksi sinne), ja vielä takaisinkin päinparin päivän kuluttua. Auton vuokrausta ei ehtinyt enää peruuttaa koska aikaero, netti ja viikonloppu, joten vähän tuli tukkaan rahojen puolesta. Mutta rahaahan se vain on!

Joojoo tiedetään, mutta nälkä ja netti!

South Beach

Salla ja South Beach

Salla ja muuri

Ja onneksi mentiin sitten Key Westiin. Sitä luulisi paikkaa samanlaiseksi kun nuo kaiken maailman Canariat mutta ei, ehheheei! Yhden pääkadun verran turisti-mayhemia, muuten erittäin autenttista jenkkiläistä pikkukaupunkielämää. Siellä porukkaa ihan oikeasti asuu (nää ihmiset elää näin joka päivä), noin 20 000 henkeä, on pikkukauppoja, high school, dinereitä... Vitsi myö tykättiin. Niistä ei vain valitettavasti ole oikein kuvia... Meidän majoitus oli Stock Islandilla, joka oli noin kuuden kilometrin päässä keskustasta, tai kuten jenkit sanoo, downtownista. Mistähän sekin tulee, alakaupunki... Vuokrattiin siis käypään hintaan pyörät ja ajella rullailtiin pitkin ”läntistä avainta”. Siinä sitä jenkkielämää näki, ja se oli siistiä. Isännät tervehtii kun ajaa pyörällä ohi, oli pieniä sekatavaraliikkeitä, jenkkiläistä ruutukaava-asuinaluetta, pelkkiä pick-uppeja ja maastureita, kaikkea. Eli jos menette Key Westiin, vuokratkaa pyörät. Jos on rahaa (tai ajokortit!), vuokratkaa skootterit!

Aamulla liikkeelle

Oli muute iha huuuikeee idis vuokrata tsygät!

Hurricane Hole Diner. Oli muuten hyvä!

Hurricane Holen pikkusatama

Käytiin myös oikein turreilemassa, eli lähettiin opastetulle snorklaukselle. Ja sekin oli kyllä siistiä. Valittiin SunsetWatersports -niminen pulju viemään meitä uimahommiin, mutta on siellä muitakin puljuja viemässä herroja ja rouvia merelle. Isolla katamaraanilla purjehtiminen, aurinko, sukeltelu, koralliriutta. Noh, voi käyttää mielikuvitusta. Miehistökin oli erittäin mukavaa, jaksoivat olla asiakaspalvelu-henkisiä, ja homma oli kivaa. Muutenkin tuo Jenkkien asiakaspalvelu. Ei millään tavalla tungettelevaa, ei millään tavalla ärsyttävää. Jotenkin hyö vain ottavat asiakkaan kaverikseen, antavat kuitenkin suomalaisen tarvitseman oman tilan ja tekevät asioimisesta miellyttävää. Tykkäsin!

Ja turrehommat ovat valmiina alkamaan!

Ja kaiken kruununa: Pyörien palauttamisen jälkeen piti järjestää kyyti keskustaan, mistä se bussi lähtisi takaisin Miamiin.vMeidän piti mennä paikallisbussilla, mutta eihän niitä mennyt. Taksikin oli ihan suomen hinnoissa, siis 15 € kuudelta kilometriltä. Aikamme siinä mietittiin pyöräliikkeen eessä että mites, kun liikkeen omistaja, John harmaassa takatukassaan tarjoutui heittämään meidät keskustaan. Tuuletettiin sekä kuuman ilman sekä tuurin takia, ja eikun rinkat pick-upin lavalle ja Chevy tulille. Höhöhööö oli hauskaa. Ja John kertoili Key Westistä kaikkea etelän murteellaan ja meinki oli hyvä. Sanottiin Johnille suuret kiitokset, napattiin rinkat lavalta ja mentiin ottaamaan Miamiin menevää bussia. Vaikka ajokortti unohtui, kävi meillä sentään sittenkin tuuri!

Hampparin kanteen oli poltettu raflan nimikin!

Uutta vuotta redneck-baarissa

Uutta vuotta sateenkaari-baarissa

Viimeinen päivä Key Westissä olikin rantapäivä

Vähän negatiivistakin pitää tietysti kertoa. Mein majoitus oli siis aika kaukana, eikä sellaisilla beach cruiser-fillareilla kovin kovaa pääse. Siispä päivittäinen polkeminen keskustaan ja takaisin alkoi vähän jo syömään miestä ja naista. Eli ensikerralla ollaan aikaisemmin liikkeellä ja varataan majoitus keskustasta. Ja toinen asia. Ajokortti mukaan reissuun. Jumalauta että oli mieli maassa ja v¨'¨¨tus huipussaan kun ei saatu järjestettyä sitä autoa. Ja koko toinen päivä meni aivan ”hukkaan” paskan fiiliksen sekä asioiden järkkäilyn ja säädön takia. Piti kysellä Key Westin majoituksen perumista, etsiä busseja Key Westiin, etsiä nettiä näiden asioiden hoitamiseen. Saakelinkaakeli. Ärsytti. Kui voi unohtaa noinkin tärkeän asian kuin ajokortin mukaan ottamisen, jos on vuokrannut auton määränpäästään. ”Ei oteta niitä, ärsyttää vaa jos hävii”... Vitsit... Ensikerralla. Muistetaan. Ajokortti.

Miami itsessään ei nyt jättänyt suurta jälkeä mieleen, toisin kuin Key West. Kaupungista sai kuvan, että koko elämä olisi keskittynyt South Beachille, ja se paikka olisi voinut olla missä tahansa maailmassa, jossa on vain rantabulevardi. Missä päin maailmaa tahansa rantabulevardeilla Pitbull soi avoautoista, töötit raikaa, jengiä valuu bulevardia pitkin ja rantaravintolat ovat luotaan työntäviä. Ja niitä känniääliöitä, kaiken maalaisia... Mutta toki on jenkkiläisiä pikkukaupunkejakin pilvin pimein. Ehkäpä kuitenkin noita rantamestoja on jo nähnyt sen verran, että Key Westin meininkiä osasi arvostaa enemmän. Kuitenkin, oltiin niin vähän aikaa Miamissa, kaksi päivää, että ehkä arvostelu ei ole niin reilu. Olisihan siellä voinut käydä katsomassa korista, jääkiekkoa ja jenkkifutista. Mie oisin ainaki tykänny, Sallasta en tiiä....

Jenkkilä, vaikkakin hyvin pienenä otoksena, jätti erittäin positiivisen fiiliksen, ja olihan se Miami nyt sentään Miami. Kyllä sinne kannattaa mennä, toki pidemmäksi ajaksi kuin kaksi päivää. Nyt sitten kolmannessa maailmassa ja Ecuadorissa. Kuuma ku hitto, ja koska hostlan respassa ei ole ilmastointia, hiki valuu kun tätä läppäriä naputtelee. Pari päivää lepoa Guayaquilissa, ja sitten suuntana länsirannikko. Mie ainaki haluaisin ees olla opettelemassa surffaamista, vaikkakin sitä tuskin oppii. Vesiurheilu on siis parin päivän päästä ohjelmassa, siitä kaikki irti. Sitten voikin siirtyä ohuempaan ilman alaan ja untsikkahommin, eli vuorille, jiihaa!

- NaamaJussi & NaamioSalla