"...Ja sit vois lähtee kotiin"

Ihminen on siitä jännä, että se on ahne.  Mensasta itään kiteyttää hyvin, että aina halutaan lisää. Mikään ei riitä. Siksi antiikin Kreikat, Roomat, Inkat ja muut siviilisaatiot ovat sitten rappeutuneet ja niin pois päin. Tuttua hommaa kaikille. Ja ahneus käsittää aika lailla kaiken materiasta anti-materiaan. Nykyaikana halutaan parempaa kännykkää, isompaa asuntoa, pidempää kesälomaa. Ja ei siinä mitään, sehän on ihan ok, kunhan homma kestää ns. lapasessa. Kun ahneus alkaa vaikuttamaan omaan elämään, alkaa homma menemään pieleen. Ja tästä on hyvä esimerkki rakas pizzan synnyinmaa Italia. Eräs tuttavani sanoi joskus hyvin:

"Onko tuo kansa tosiaan Rooman imperiumin perillinen? Siis sen Rooman, joka hallitsi tunnettua maailmaa, sivisti muita kansoja ja toimi esimerkkinä kaikille tuleville maailmanvalloille? Jos näin on, niin mitä tapahtui tuolle kansalle ja missä vaiheessa..."

"Ahneus", vastaisi Mensasta itään-kommentaattori. Ahneus syö miehen, naisen, kansakunnan ja maailman. Ja Ihmisen ahneus syö kaiketi jäätikötkin, ainakin jos on uskominen Chasing Ice-dokumenttia, jossa ryhmä sijoitteli kameroita timelapse-ajastimella ympäri maailman jäätiköitä. Jäätiköt sulaa. No can do. Saa nähä tuleeko nuo napajäätiköt, Alaska sekä Huippuvuoret olemaan ainoat hiihtopaikat muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Missähän NaVi sitten tekee urotekoja? Abu Dhabin sisähiihtokeskuksessa? Hmmm....

Tulipas siitä pitkä ja rönsyilevä aasin silta. Aasikin jo mietti että "ei vielä... ei vielä..... No nyt pääsen menemään sillalle". 

Eli jonkin sortin ahneutta oli miullakin tämä hiihtohomma. Tosin, kun mikään ei riitä, ei enää lopulta kiinnosta mikään "vanha".
Halusin hiihtää enemmän, tulin Norjaan. Hiihdin hiihtämästä päästyäni, kunnes aloin tulla aika valikoivaksi.
Nääh, on pilvistä, en lähe. Nääh, tuulee, en lähe. Nääh, huono lumi, en lähe. Ja sekään ei enää lopulta riittänyt. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuuli lähes nollassa, pakkasta noin viisi astetta, 30-40 cm puuteria odottaa ottajaansa. Mitä Ruotsa tekee? Hengaa kämpillä, surffaa netissä ja lueskelee opparimatskuja. 

Miksi?

"Normihiihto" alkoi olla niin nähty, ettei vain omaksi ilokseen huvittanut enää lähteä. Olisin halunnut enemmän. Korkeammalle, jyrkemmälle, pidemmälle. 
Ei huvittanut enää. Alla oli mahtava seikkailuviikonloppu Artun kanssa (Vaikka ei olisi sillekään reissulle oikein napostellut lähteä), saatiin laskea niin maan pirusti hyvää lunta hyvissä mäissä ja hyvässä kelissä, joten ei vain napannut enää lähteä omineen hiihtelemään. Ei kiinnostanut, piste.
Ja tämä tapahtui viikko sitten. Ja taas vajottiin synkkyyteen. Miksi ei kiinnosta? Miksi mikään ei kiinnosta? Voisi lähteä jo kotiin, Norja on nähty. 

Sitten tuli päivittäinen Skype-puhelu tyttöystäväni Sallan kanssa, ja jaoin taas kaiken kuran hänen kanssaan. Salla, kuten hyvän kumppanin kuuluukiin, tarjosi vähän think outside of the box-ajattelumallia. "Sie ku oot kato nyt hiihtäny nii paljo, nii ei ihme ettei kiinnosta. Oot nyt kato viikon pari sisäl, käyt puntilla ja niin pois päin, nii kyllä ulkoilma ja hiihto alkaa äkkiä maistumaan". Olin että joo, hmmm, katellaa... voishan tuota kokeillakin, joo hmm.....Ja nyt, viikon kuluttua, kuinka oikeassa se tyttö olikaan!! Jälleen kerran. Viikko väännetty punttia, tehty kouluhommia ja ulkona käyty vain sen verran mitä kävelee rakennuksesta bussiin ja bussista rakennukseen. 
Johan alkaa hiihtohommat tuntua mielekkäältä!! 

Ja sitten Arto Majava laittoi viestiä: "Ollaan huomenna lähössä mäkeen, haluutko messiin?" "Öö, joo, mihi?"
"Ellendaltindenin pohjoispuolen kuru" "Joo, messissä. Isosti!!"
Ja minkä seikkailun, laskun ja alustavasti "kauden päätöksen" sainkaan...

Pohjustuksena, olin ollut Arto Majavaan, kavereiden ja lähes kaikkien muidenkin kesken Apeen, yhteydessä hiihtohommien puitteissa. Kyselin mieheltä kohteliaasti, josko heidän porukassa olisi tilaa vielä yhdelle wannabe-seikkailijalle. Ape sitten reiluna miehenä vastasi että ilman muuta messiin vain.
Torstaina puolen päivän aikaan lähdin sitten kohti Lyngeniä. Olin jopa erityisen innoissani. Viimein pääsen suuresti kunnioittamani ja ihailemani äijän messiin hiihtämään. Sanoin Sallalle jossain määrin leikilläni, että tämän jälkeen voinkin sitten lähteä kotiin. Kaikki on mitä täältä on tultu hakemaan, on saavutettu. Ja aika lähelle osuin sen sanoessani.

Lähdimme siis Apen porukan kanssa kohti tuttua Ellendaltindeniä (Edelleen se sama töppyrä siellä Ellendalenin laakson perällä). Keli oli meillä aika hyvä, piti olla aurinkoista, mutta oli sitten sellaista positiivista puolipilvistä.
Hiihto pohjoiskurun alle kävi aika nopeasti sisältäen pari juomataukoa, sitten vain sukset reppuun, jääraudat jalkaan ja kurua ylöspäin. Ape ja Miikka vetelivät kärjessä. Ja puolen välin jälkeen Ape veti kärjessä kurun ylös saakka. Ja sitä lunta oli nimittäin vähän helvetisti. Lähes koko ajan joutui uimaan lumihangessa, mutta niin vai se mies siellä kärjessä teki rappusia vailla hapotuksen häivääkään. Ja Ruotsa hikoilee perässä.
Niin, se lumi. Kenelläkään meistä ei ollut kunnollista hajua että kuinka paljon sitä lunta kurussa voisi olla. Ja sitä OLI. PALJON. Noin puolisen metriä uutta pyydaa lähes koko kurun matkalta. Vähän jonkin asteista sluffia oli odotettavissa, mutta ei mitään suurempaa tavarajunaa. Sekös oli jees.
En tiiä oonko ikinä ollut niin innoissani nousun aikana. Jes, tänään voidaan laskea lumipöllyn sisällä ja lunta pöllyää naamalle. Odotin laskua.

Ja huipulle päästiin. Aurinko vähän pilkahteli pilvien takaa, ja pääsin sitten viimein näkemään Ellendaltindenin alapuolella aukeavan laakson. Paikka on kyllä aika helvetin upea. Enempään ei verbaalinen lahjakkuuteni riitä. Se on vaan hieno, piste.

Ja se lasku. Ai jumalauta. En muistanut edes huuhtaa jiiihaata, sillä ei huutamista edes tarvittu. Lähes joka käännöksellä lunta pöllyää naamalle, syliin, takin kauluksesta sisään. 40-45-asteinen kuru tuollaisella lumella tarjosi kyllä aivan parastaan. Käännös, käännös, käännös ja lumi pöllyää. 
Äh, en tiiä. Kauden paras lasku. Naama Virneessä. Ruotsa oli onnellinen. 

Todiste syvästä lumesta. Partaan tarttunutta lunta.

Kotimatkalla aurinko paistoi, autossa soi hyvä musa ja takana kauden paras lasku itsensä Arto Majavan kanssa. En tiiä voinko vaatia tältä Tromssan vaihdolta enenpää. Voisin aivan hyvin pakata kamat ja lähteä kotiin. Kaikki on nähty.
Ja suurin kiitos tästä kuuluu Apelle. Mies vain otti messiin lähes tuntemattoman wannabe-vapaahiihtelijän, kohteli kuin pidempiaikaista kaveria konsanaan, vei törmälle ja sanoi että "mää voin laskee viimeisenä". 
En voi muuta kun ihmetellä ja nauttia. Hyvä äijä isolla HOOLLA, ja kiitos vielä kerran!

Place yor fist here!

Aaand again

Tykkään viittailla näissä kirjoituksissa muiden sanomisiin ja tekemisiin, joten teen sen nytkin. Suuresti kunnioittamani ja ihailemani Hiutale-tv-ohjelman tekijä Blumi sanoi eräässä jaksossa, että vasta sitten tuntuu olevansa lomalla/reissussa, kun ei kelaile mitä kotimaassa tapahtuu. 
Ja näin se onkin ollut. 
Tää miun homma nyt on vähän eri juttu, kun kavereita on tullut käymään ja Sallan kanssa on päivittäiset skype-keskustelut, mutta kuitenkin. En mie oo miettiny että mitähä Suomen politiikassa on tapahtunu tai millane kevät siellä on ollu (no tiedetää, lyhyt ja vähäluminen). 
Ei sillä että Norjan tai Tromssan politiikka olisi kiinnostanut, mutta fokus on ollut täällä with the wildlings näin GoT:a mukaillen. Ja niinhän se pitää ollakin, GoT nimittäin, eikun siis se fokus. Reissulla pitää saada se reissufiilis. Elä siinä maailmassa, siinä hetkessä, haistele ilmaa, kuuntele elämää, aisti uutta ja vierasta. 

Kun tajuaa kaiken tämän kesken matkan, tajuaa olevasta siellä, elävänsä keskellä sitä mistä on haaveillut, aistivansa ympäröivän "uuden" ympäristön, se on Blumin mukaan ehkäpä yksi hienoimmista fiiliksistä ikinä. 
Ja olen kyllä täsmälleen samaa mieltä. Sain kokea sen torstaina palatessani hiihtämästä. Se onnellisuus, hyvä mieli, tyydytys. Fiilis oli ehkä parasta koko täällä olon aikana. UGH.

- NaamaJussi

Ps. Lyngen Erik vastasi keskiviikkona soittooni. Ekaa kertaa ikinä. Sovittiin mäkihommista ensiviikolle. Saa nähdä, pieni toivon kipinä on kuitenkin että mentäisiin. Katellaan sitä siis....