lauantai 2. helmikuuta 2013

Pralognan la Vanoise vs. 3 laaksoa: 6-0



Bounjour!

Välttävä ranskan kielen sanasto opittuna (bonjour ja merci leveällä hymyllä varustettuna), NaamaVirneessä-poppoo on kotiutunut alpeilta.
Reissuhan oli, ihme ja kumma, jälleen mitä mahtavin, ja oppia karttui taas tulevia reissuja varten. Vammoilta ja muilta ikävyyksiltä onneksi taas säästyttiin, mitä nyt Soinisen kultaisten futisvuosien aikainen reisivamma vähän vihoitteli ja yks Ruotsalainen teki tuttavuutta lentokoneen käytävän kanssa pyörtymällä.

Matkahan lähti mukavasti liikkeelle. Äijät liikkeelle kellonaikaan, jolloin vain vapaalaskijat ja rosvot ovat liikkeellä, ja nokka kohti Helsinki-Vantaata. Normi lentokenttämeiningit ja ukot koneeseen.
Ruokatarjoilun aikana Ruotsalaiselle tuli kumma olo (lie mistä johtu, ei oo tänäpäivänäkään selvinny), ja mies ehti nousta tuolilta ja lähteä suunnistamaan kohti vessaa, kunnes kaikki pimeni. Muistiin on vain jäänyt kolahdus, jollaista lentokoneen ei pitäisi päästää (suorilta jaloilta naama eellä lattiaan), ja sitten jo herättiinkin. Lentoemo piteli jalkoja ylhäällä ja kyseli "sir, are you allright?". Jännä tunne kuinka elämä ikäänkuin valuu jalkoja pitkin takaisin kehoon, ja johan mies oli taas täysin valvetilassa. Siinä vain peukkua pystyyn, ja rillit aivan vääntyneinä "yes yes, i'm alright". Ukko sitten pitkälleen penkkiriville, jääpussi silmäkulmaan ja lisähappea pullosta keuhkoihin. Vähän aikaa huilattua Ruotsalaine oli taas iskussa (rillit väännetty takaisin kohdilleen) ja takaisin sitten omalle paikalle.
Lentoemon kiellon takia kuvia ei harmillista kyllä saanut ottaa. Kuulemma happipullo on hyvin vaarallinen eikä saa näkyä kuvissa. Eikä uhrikaan saa pidellä sitä. Voi vaikka räjähtää...

Münchenin kentällä saatiin sitten tietää että lumimyrsky keskieuroopassa on sotkenut lentoja, ja tietenkin meidän jatkolento on peruttu. Uusi jatko Geneveen saatiin kolmen aikaan iltapäivälle. Ei auttanu muuta kuin etsiä ruokapaikka ja odotella flygaria kuusi tuntia.

Rahikaine dataa

Soinine ja Ruotsa huilaa.
Kellonlyömä tuli viimein. Miehet Geneven koneeseen, koneesta ulos, laukut hihnalta, Octavia alle ja tomtomiin osoitteeksi La Tania.

Lennon peruutumisen vuoksi suunnitelmamme menivät paikan päällä sitten uusiksi. Olisimme olleet hyvissä ajoin päivällä perillä La Taniassa, ja kaupassa käynnit yms olisi voinut hoitaa silloin helposti. No, kauppahommat täytyi hoitaa aamulla, eikä päästy ysiksi mäkeen kuten oli suunniteltu. Eihän se nyt paha ollut, mutta ekan päivän lumi oli hyvää, ja sitä olisi heti halunnut päästä laskemaan.

Courchevelin laaksossa sijaitseva La Tania vaikutti mukavalta paikalta. Courhevel alueena muutenkin oli erittäin vakuuttava. Vaikka oli aurinkoinen keli, niin porukkaa rinteessä ei ollut läheskään niin paljon kuin sittemmin Meribelissä ja val Thorensissa pantiin merkille.
Hyvää lunta ja aurinkoa riitti sille päivälle hyvin ja lasku maistui. La Tanian huipulta Courcheveliin päin lähtiessä laskijan oikella puolella on mukavan näköisiä kuruja laskettavaksi. Me ei kuitenkaan heti ekana päivänä viitsitty lähteä rehkimään. Lopulta ne kurut jäikin sitten laskematta meidän osalta.
Rahikaine oli onneksi tehnyt tilauksen Suomessa, ja 4 kg lasagnea oli oikein riittävä annos kolmen ukon ruoan tarpeelle kolmeksi ensimäiseksi päiväksi. Hyvä eka päivä vatsa täynnä lasagnea.

Lojottelua löytyi La Taniasta Courcheveliin päin lähdettäessä

Kallis kello ja kallis rinnerafla. Siis evästämme raflan ulkopuolella

Rahikaine tankkaa!
Seuraava päivä vietettiin Meribelin puolella. Hisseilläkin sinne olisi päässyt, mutta valitsimme auton kuitenkin. Noin 15 min ajoa ja perillä oltiin. Hissiä ja rinnettä oli jos jonkin moista laakson molemmilla sienillä, mutta se puhki laskettu hissioffi hallitsi maisemaa. Saapumistamme edellisellä viikolla oli tullut dumppi, ja nyt näyttäisi ennusteet taas kovaa dumppia, joten reissumme sattui ikävästi niiden väliin.
Mieliala vaihtui nopeasti lounastauon jälkeen, kun Mottaretin alueelta löytyi kuin löytyikin puhdasta pätkää lojoteltavaksi. Korkkaamattomia troppeja ja tyynylinjojakin oli ja hommahan maistui taas. Ikävä takaisku sattui, kun Soininen reväytti takareitensä hypyn huonosta alastulosta, ja päivä sitten oli melkein siinä. Tosin, ei se haitannut, kun oltiin jo saatu hyviä laskuja ja nälkäkin alkoi olla.. Hissikartta käteen vain ja katsomaan että millän me päästään takaisin Meribelin kylään. Siirtymä kesti sitten sen 45 min joten eipä siinä olisikaan ehtinyt laskemaan sen enempää.
Kaikki on kallista kolmessa laaksossa, niin myös ravintolat. Sai oikein hakemalla hakea alle 20 € annoksia, mutta löysimme halvan paikan lopulta. 16 € lasagnea (mikä oli kyllä herkullista) on kuitenkin opiskelijamatkaajalle hieman liikaa, joten ulkona syöminen sai sen jälkeen jäädä. Ruoka kuitenkin oikein iloisena naamariin, ja muutaman kaupan kautta takaisin kotikylään.



kerranki!

soinine ottaa happea

Lumitilanteesta johtuen kolmas päivä päätettiin viettää Chamonixissa. Ajomatka kesti sen pari tuntia, mutta norskimiehen sanoin "ikke so nöije". Eli aamulla auto alle ja suuntana se paljon puhuttu alppimekka. Ja kyllähän se kannatti käydä.
Ei ne skimbaajassa turhaan ole kehuneet Chamonixin jylhiä maisemia ja teräviä huippuja. Vähän eri meininki kuin kolmessa laaksossa. Eikä Mordor-nimityskään ole tuulesta temmattu. Pilvetön taivas ja aurinko paistaa, mutta ei tietenkään sinne kylään niiden perhanan vuorien takia. Pakkasta -15 ja kylmä oli.
Iltapäivällä alkoi onneksi lämpenemään ja aurinkokin pääsi paistamaan kylään.
Löydettiin ihan mahtava (ja halpa) crépes-paikka keskustasta, ja maha täynnä ukkojen alkoi tehdä mieli mäkeen. Soininen otti kuitenkin levon kannalta takareiden takia, mutta Ruotsa ja Rahikainen lähtivät metsästämään kabiinia joka veisi ylös. L'Aiguille du Midi ei siinä taloustilanteessa ollut vaihtoehto. Kivan kassatädin ansioista saatiin liput puoleen hintaan "zone de validité du fortait Chamonix"-alueelle ja sekös oli mukavaa se!
Flégéren kabiinilla ylös ja kyllähän siellä sitten pääsikin laskemaan oikein mukavasti. Rinteiden vierustat oli sielläkin laskettu puhki, ja jäätikkövarusteiden ja ajan puutteessa ei lähdetty metsästämään randoreittejä. Nix oli kuitenkin vakuuttava paikka, ja kyllä sinne pitää päästä ehdottomasti uudestaan käymään.

Käytii kuitenki pihalla

Freeride World Tour kasaili kamppeitaan torilla

Soinine kävi museossa

Sitä Mordoria
Keli alhaalla laaksossa

samaa aikaan ylempänä.


Rahikaine ihmettelee maisemia

Sitä taukoa parhaimmillaan!

Perjantaina valkeni jo tutuilla kuvioilla. Ruokamestari Ruotsa teki puurot ja pekoni/paistettu kananmuna-leivät aamiaiseksi, eväsmestari Soinine laittoi sitä serranokinkkua ja raclette-juustoa leipien väliin oikein paksusti (ja oli hyvät eväsleivät, jumalauta!) ja Rahikainen huolehti lähinnä itsestään. Tai no keitteli se kahvit ja teki termariin päivän teet.
Lähdettiin sitten katsastamaan se viimeinen laakso, Val Thorens. Mukava keskus hyvällä lumella (niinkuin kaikki maailman laskettelukeskukset) mutta, kuten Meribel, puhkilasketut hissioffit, korppu- ja betonilumi eivät taaskaan tuoneen aamupäivään suurtakaan nautintoa. Oli kylmäki viel.
Iltapäivällä keli ees vähän lämpeni aurinkon myötä ja se ok-lumi kaikeksi onneksi löytyi.
Orellen puolella satuimme suuren kurun törmälle (seuraten pro-laskijoiden näköisiä telluilijoita), josta sitten saimme mukavan leikkikentän iltapäiväksi.

Puhkilasketut hissioffit alkoivat olla nähty ja hissiliput veroittaneet kukkaroa sen verran, että päätettiin pyhittää kaksi viimeistä päivää skinnaukseen. Skinnaaminen laskettelukeskusten rinteitä ylös ei houkuttanut, ja karttamestarit Soininen ja Rahikainen alkoivat etsiä muita paikkoja topokartalta. Pikkupohdinnan ja muun tuumailun jälkeen päätimme lähteä katsastamaan pienen keskuksen, Pralognan la Vanoise, jos sieltä löytyisi randoiltavaa yhdellä hissinousulla. Ja mikä paikka se olikaan! Kuin pikku-Chamonix korkeiden, terävähuippuisten vuorien ympäröimänä, varjossa pitkälle iltapäivään ja pakkasta riitti. Hissiliput olivat puolta halvempia kuin 3 laaksossa, ja sokerina pohjalla hissikarttaan oli merkattu randoreittejä. Naamat levenivät virneeseen siinä vaiheessa ja ukot päättivät jäädä sinne.

Karttamestari elementissään

 Lauantai meni hieman tutustuessa karttaan ja olosuhteisiin. Saatiin kuitenkin mahtava retki 700 verttimetrin nousulla. Nousureitillä olevalla metsäsaarekkeellä päätimme harjoituksen vuoksi lapioida lunta ja katsella, mitä lumi on syönyt. Kuvatallennetta ei valitettavasti löytynyt, mutta kummasti lumen kerrokset vaihtelevat kolmen metrin säteellä olevissa kuopissa. Soinisen kuopassa kiinteää kerrosta oli puoli metriä, välissä sentin heikko, ja sitten taas kiinteää. Ruotsan ja Rahikaisen kolmen metrin päässä olevissa kuopissa koostumus oli taas aivan erinlainen. Lumi sai tuomion "stabiili" ja evästauon jälkeen lähdettiin kitkuttamaan ylöspäin.
Ylhäältä 2300 metristä lasku puurajalle oli hieman, öh, betonia, mutta puurajan alapuolella lumi vaihtui siihen pehmiään, testilaboratorionamme toiminut metsäsaareke oli laskunakin huikea! Tunnetusti lasku autolle asti oli siis pelkkää jiihaata.

Lokki bongattu

Sama vika Rahikaisella



Mustarastaita

Ranskalainen välipalasalaisuus: Cokista ja vuohen paskaa.
Välipalan jättäjiä. Ibexejä, vai mitä vuorivuohia ne olikaan.

Takkeja poltetaan, eikun kuivatellaa

Soinine miettii einesvaihtoehtoja, ku ei ruokamestarin pääkallopata kuulemma maistu.

Sunnuntai olikin reissupäivistä paras. Launtaina skinnatessa bongattiin vastaseinältä mahtava kuru, jonne oli merkattu reitti vielä kaiken lisäksi. Päätettiin siltä istumalta, että sunnuntaina mennään sinne, mikäli keliä riittää.

laskemamme kuru oikealla

Ja tässä yläosa siitä

Nousu mahtavassa auringon paisteessa (tosin kurussa taivas meni pilveen), verttejä kertyi lähemmäs 1400 metriä, ja nousimme 2700 metrin korkeuteen. Se oli nimittäin mahtavaa se.
Taitaa olla Franssonilla ja de la Ruella aika rautainen kunto, kun videoilla ne nousut eivät tunnu painavan poikia missään. Meillä taas nousu kävi "hieman" keuhkoihin ja hammasta purren sitä vain kitkutti kohti huippua. Hiljaksiin mentäessä sitä kuitenkin ihme kyllä jaksoi painaa ja palkintona odotti se reissun huimin lasku alas kylään.

merkattuja reittejä riitti

pakollinen taukokuva


kokis maistui huipulla...
....ja apréski-olut laskun jälkeen!
Viimeinen päivä, maanantai. Eilinen oli ollut niin täyttä kamaa, että ukot päättivät pitää maanantain huilipäivänä. Autolla ajelu ja muutamassa pikkukaupungissa pyörähtäminen oli ohjelmassa.
Laakson suurin kaupunki, Mountiérs, tarjosi mukavan hengailun ja aurinkon täyttämän iltapäivän. Beufortin (eli sen juustomerkin) tehtaan (pajan, tilan, mikä lie) myymälästä tuliaiseksi enemmän tai vähemmän tuoksuvat eväät matkaan, ja kämpille keräämään kamoja.

Oli rentoa ja oli lämmintä.
Tiistai olikin sitten kotiinlähtöpäivä. Jo orastavassa reissukrapulassa ukot lähtivät läheiseksi käyneellä octavialla Géneveä kohti. 

Suuret keskukset ovat hyvällä ja uudella lumella varmasti todella mahtavia paikkoja, mutta meille nuo pikkukeskukset ja kylät tulevat olemaan seuraavalla alppireissulla se juttu. Pralognan la Vanoise oli kaikin puolin aivan mahtava paikka ja tarjosi kaiken sen, mitä me tarvitsimme viihtyäksemme. Voidaan kyllä todella lämpimästi suositella sitä kaikille!

Muuttamutta. Reissu on siis takana ja uusi jo siintää edessä. Viikko 16 on alustavasti tarkoitus lähteä telttailemaan Lyngeniin, ja toivotaan vähintään yhtä huikeaa riessua kuin viimeeksi.

Ei muuta sitten kuin suksea alle ja naamaa virneeseen, kevät on se paras aika kaudesta!!


Toivotteleepi: Ruotsa, Rahikainen ja Soinine!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti